Huomenna on viimeinen työpäiväni. Näillä näkymin, tällä erää. Sen viimeisen työpäivän on tosin pitänyt olla jo muutamaan otteeseen, työsopimuksia on alle kahden kuukauden aikana tehty kai neljä. En valita, työpätkä jonka piti kestää alun alkaen kaksi viikkoa, on kestänyt lähemmäs kaksi kuukautta. Se osoittaa ainakin sen, ettei niiden lyhyidenkään työpätkien suhteen välttämättä kannata nirsoilla, ne voivat aina poikia jotakin.
Toisaalta koen vähän kuluttavaksi sen, että olen voinut suunnitella elämääni kerrallaan ehkä viikon eteenpäin. Tällä ja viime viikolla olen tehnyt ylitöitä, kun niitä on pyydetty tekemään. Tai on sanottu, että niitä on ”mahdollisuus tehdä”, mutta minä yritän tietysti olla mahdollisimman hyvä työntekijä. Miksi? Mitä paremmin ja nopeammin teen työni, sen pikemmin tulee lämmintä kättä, joten onko se sen arvoista?
Samalla, kun teen niitä yksitoistatuntisia päiviä, pitäisi tietysti hakea uusia työpaikkoja. Ylihuomisesta lähtien olen nimittäin taas työtön. Jotenkin tällaisten pätkätöiden jälkeen usein muistuu mieleen sanonta ”Kiittämättömyys on maailman palkka”. Tuntuu nimittäin siltä, että on samantekevää, miten hyvin työnsä on tehnyt.
Vakituiset työtoverini odottavat projektin loppumista ja jossakin sen jälkeen siintävää lomaa. Mutta työttömällä ei ole lomia. Minulle projektin loppuminen tarkoittaa vain töiden loppumista ja paluuta epävarmuuteen.
Haahuilija - työtön luuseri avautuu 