Toiveita

Sain kutsun työhaastatteluun ensi viikolle. Kohottaa yllättävän paljon mielialaa, kun on jotakin. On mahdollisuus. En oikeasti edes pidä kovin todennäköisenä, että saisin paikan. Uskon, että jos saan sen, voisin viihtyä työssä hyvin. Tärkeintä kuitenkin on olla luovuttamatta. Jos en saa tätä, tulee seuraava. Jossain vaiheessa tärppää. Olen siitä melko varma.

Entä jos tietäisikin, että ei tule koskaan enää tekemään töitä? Tätä ajatusta pyörittelin eräänä päivänä. Suhtautuisi varmaan elämään aika eri tavalla. Siihen, mikä on tärkeää. Toisaalta, kai sitä voisi keksiä muutakin tekemistä kuin palkkatyö, esimerkiksi vapaaehtoistyö. Tietysti toimeentulo olisi silloin aika keskeinen kysymys myös. Peruspäivärahalla ei juuri juhlita. Esimerkiksi minulla, 34-vuotiaana, on oletettua työuraa jäljellä vielä aika paljon. Mutta entä jos hakemisesta huolimatta en enää koskaan saisikaan töitä? Ja missä vaiheessa voisin luovuttaa, ja todeta, että tästä ei vain yksinkertaisesti tule mitään?

sdr

Kutsu työhaastatteluun nostaa aina esiin toiveita, tahtomattakin. Se, että kirjoittaa hakemuksen, saa kutsun haastatteluun, käy siellä haastattelussa ja odottaa tulosta, on myös aika raskas prosessi. Periaatteessa kun sillä ei ole mitään merkitystä, tuletko rekrytoinnissa toiseksi vai sadanneksi, kun yksi kuitenkin vain voittaa ja saa paikan. Toki se, että saa kutsun haastatteluun edes aina välillä, osoittaa että on ainakin oikealla tiellä. Tai ei ainakaan ihan hakoteillä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: