Työttömiä ja työttömiä

”Kurssilaisilla oli päällään kuluneita ja epähienoja vaatteita, jollaisia näki kierrätyskeskuksissa sekä kriisialueiden ihmisten päällä tv:ssä. Markokaan ei näyttänyt siitä porukasta mitenkään erottuvan. Minun oli vaikea päästä perille siitä, että välttelivätkö hekin töitä vai olivatko he vain saamattomia tai jotenkin  epäonnisia.”

”Marko sanoi, että mikäli kapitalistinen yhteiskunta halusi antaa jokaiselle ihmisarvon, oli ilman mitään vaatimuksia annettu raha sen ainoa mahdollinen keino. Jos taas kansalaiset haluttiin pitää nöyrinä, niin sopi jatkaa tällä nykyisellä mallilla, jossa kaksisataatuhatta työtöntä kansalaista eli syvän häpeän ja itseinhon vallassa. Vastikkeettoman rahan antaminen ihmiselle olisi viesti, joka sanoisi, että tervetuloa maailmaan, tässä sinulle sen verran rahaa että pystyt pitämään ruumiisi ja sielusi elossa.”

Katkelmat ovat Ossi Nymanin romaanista ”Röyhkeys”, jonka luin vähän aikaa sitten. Sen saman kirjan, joka ilmestyessään aiheutti kohun, koska kirjailija sanoi suoraan, ettei häntä kiinnosta mennä töihin. Hän haluaa kirjoittaa, vaikka sitten työttömyyspäivärahan turvin. Niin kuin arvata saattaa, tällainen ulostulo aiheutti suuttumusta, ja Nymania syytettiin yhteiskunnan loiseksi. Minua suututti lähinnä se, että ajattelin yksittäistapauksen leimaavan kaikki työttömät työnvälttelijöiksi. Vähän myöhemmin ymmärsin kyseessä olevan aika onnistunut mainoskampanja esikoiskirjalle. En usko että minäkään olisin ilman sitä kohua tarttunut tähän kirjaan.

Kirja on kaunokirjallisena teoksena mielestäni varsin kelvollinen, mutta tämä ei ole kirjallisuusblogi (enkä minä pätevä arvioimaan teoksen kaunokirjallisia ansioita). Koska kirja perustuu vahvasti Nymanin omaan elämään, voinen olettaa, että siinä esitetyt ajatukset ovat myös lähellä sitä, mitä hän asioista ajattelee. Olin hieman yllättynyt, sillä kirjan päähenkilö (ja Nyman?) tuntee työttömyydestään häpeää, vaikkei haluakaan tehdä töitä. Itseasiassa aika monet kirjassa esitetyt ajatukset ovat lähellä sitä, mitä itse ajattelen. Suurin ero on kai se, että minä oikeasti haluaisin tehdä töitä. Tavallaan pidän itseäni vielä huonompana siksi: minä en saa töitä vaikka yritän. Töitä välttelevät voivat ainakin uskotella itselleen että saisivat kylllä työpaikan, jos vain vähän viitsisivät yrittää.

Onko erona siis kunnianhimo? En tiedä, mutta olen tässä viimeisen työttömyysjaksoni aikana alkanut miettiä, että miksi työ sitten on niin tärkeää. Hyvä on, hyvä on. Tietysti raha. Se lienee useimmilla se perimmäinen syy. Mutta se ei ole ainoa. Kun tuntuu, että työn pitäisi olla koko elämä, ja jos sitä työtä ei ole, pitäisi ryömiä johonkin nurkkaan häpeämään ja pysyä poissa kunnollisten ihmisten silmistä.

Olen huomannut, että mitä enemmän aikaa menee, sitä vähemmän työnhaku kiinnostaa. En ole ehkä viikkoon kirjoittanut yhtään hakemusta. Se on aika poikkeuksellista, ja vielä harvinaisempaa minulle on se, kun tänään kävin läpi avoimet työpaikat ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tuntuu, että niitä ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestejä on nyt vain tullut liikaa, on tullut joku raja vastaan. Tiedän ettei pitäisi luovuttaa, mutta en tiedä, miten pääsisin eteenpäin.