Turhautumista

Olen viimeisen kuukauden aikana lähettänyt noin 50 työhakemusta. Vaikka olen päässyt kohtuullisen hyvin työhaastatteluihin parin viime kuukauden aikana, työpaikkaa ei vain ole auennut. Ainakin kerran olen ollut viiden parhaan joukossa ja kerran kolmen parhaan. Viime viikon perjantaina minulla oli jälleen yksi työhaastattelu. Paikka oli auki vuokrafirman kautta, joten vuokrafirman konsultin oli tarkoitus soittaa minulle haastattelun jälkeen joka tapauksessa, tiedustellakseen, miten haastattelu oli mennyt. Toistaiseksi en ole kuullut hänestä mitään. Raivostuttavaa, kun lupauksia ei pidetä. Kiinnostavaa nähdä, kuulenko hänestä missään vaiheessa mitään, sillä laitoin hänelle tänään sähköpostin, jossa kysyin, että voinko olettaa etten ole tullut valituksi, koska en ole kuullut hänestä mitään.

Haastattelu ei oikeastaan mennyt kovin hyvin. Olin kiireellä juossut edellisestä haastattelusta, joka oli erään työvoimakoulutuksen ryhmähaastattelu, ja ehkä kaikki paukut oli mennyt siihen. Kyseinen työ oli kuukauden mittainen projekti, joka vaatimustasoltaan vastaa jotakin, mitä olisin voinut tehdä vuosia sitten esimerkiksi opiskelijana. Vaikka tiedän, että hoitaisin projektin kunnialla, saattaa olla etten osannut näyttää motivaatiotani haastattelussa.

Olen myös hakenut työpaikkoihin, jotka eivät vastaa mitään, mitä olen aiemmin tehnyt tai opiskellut, esimerkiksi potkulautamekaanikoksi, koska erityisiä vaatimuksia ei tehtävään ollut. Nähtäväksi jää, saanko kutsun haastatteluun.

 

Advertisement

Kolmen parhaan joukossa

Kävin eilen taas yhdessä työhaastattelussa, ja tällä kertaa kuulin olevani kolmen parhaan joukossa. Tai ”parhaan”, mutta kuitenkin niiden kolmen, jotka oli kutsuttu haastatteluun. Tänään sain kuitenkin ilmoituksen, etten tälläkään kertaa tullut valituksi. Turhauttavaa. Samaan aikaan tuntuu melkein uskomattomalta, että etenin niinkin pitkälle. En ole koskaan ollut niin lyhyen ajan sisällä niin monissa työhaastatteluissa kuin viimeisten viikkojen aikana. Pelkään, että kutsut harvenevat. En kai kuitenkaan voi oikein tehdä enempää kuin jatkaa hakemista ja toivoa, että ennemmin tai myöhemmin tärppää. Vaikka työhaastatteluissa käyminen on varmasti hyvää harjoitusta, haastattelutilanteet tuntuvat vähän siltä, kuin kävelisi miinakentän halki. Tuntuu siltä, että jos tekee yhdenkin virheen, peli on menetetty.

Ei riitä

Viiden parhaan joukossa. Toivoin, että minulla tällä viikolla olisi hyviä uutisia. Pidin todennäköisenä, että tulisin valituksi paikkaan, johon kävin viime torstaina haastattelussa. En tullut. Olin viiden parhaan joukossa. Se samaan aikaan on tosi hyvin, eikä kuitenkaan riitä mihinkään.

Tänään on erityisen ahdistunut olo. Siitäkin huolimatta, että tällä viikolla on kaksi työhaastattelua, toinen huomenna ja toinen keskiviikkona. Pitäisi jaksaa tsempata, että edes vaikuttaisi siltä, että uskon itselläni olevan mahdollisuuksia.

Ei vain jaksaisi hakata päätään seinään enää.

Aktiivisuudesta

Minulla oli tänään kaksi työhaastattelua. Aamulla oli sellainen olo, että ne tulisivat varmasti menemään surkeasti. Olin jotenkin niin väsynyt juoksemaan työhaastatteluissa. Haastattelut tuntuivat kuitenkin menevän ihan hyvin. En vain tiedä, riittääkö se ”ihan hyvin”. Molemmat työt ovat sellaisia, jotka ottaisin vastaan riemusta kiljuen. Tavallaan haastatteluihin pääseminen kuitenkin auttaa jaksamaan eteenpäin. Auttaa uskomaan, että kyllä se vielä tärppää. Jos ei nyt, niin pian.

Tajusin kuitenkin, että olen taas kohta ollut työkkärin mielestä kolme kuukautta ”tekemättä mitään”, joten leikkuri iskee taas pian. Ihan sama, vaikka olen juossut työhaastatteluissa hiki hatussa ja käyttänyt tunteja päivässä työhakemusten kirjoittamiseen, en ole ollut tarpeeksi ”aktiivinen”. Yritän seuraavaksi selvittää, ehtisinkö vielä jollakin tavalla saada aktiivimallin ehdot täytettyä, vaikka tuntuu typerältä osallistua jollekin työkkärin piirileikkikurssille sen sijaan, että jatkaisin työnhakua. Olen kuitenkin päässyt viime viikkoina niin moniin haastatteluihin, etten usko työnhakutaidoissani olevan suurempia puutteita.

Eräitä työnhakukokemuksia

Olen päässyt viime aikoina aika moniin haastatteluihin. Se on hieman yllättänyt itsenikin –  ja se, miten hyviin paikkoihin. Se haastatteluun pääseminen ei kuitenkaan riitä, eikä onni tunnu olleen minun puolellani viime aikoina. Viime viikon lopulla kävi niin, että olin käynyt aamulla haastattelussa, ja haastattelija antoi minun ymmärtää, että hänestä minä sopisin taustani puolesta hyvin tehtävään. En ollut täysin samaa mieltä, koska kyseessä ollut paikka ei vastannut oikeastaan millään tavalla sitä, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä olen opiskellut. Työ kuitenkin vaikutti ihan mielenkiintoiselta, ja ajattelin, että se olisi ihan hyvä välietappi – varsinkin kun pankkitilin saldo alkaa näyttää huolestuttavalta. Iltapäivällä kuitenkin huomasin, että kyseinen ilmoitus oli juuri julkaistu uudestaan. Kyseessä oli vuokratyöfirman kautta tehtävä rekrytointi, joten kyllä minä sen ymmärrän, että jos joku hakijakandidaatti, jonka vuokratyöfirma on asiakkaalleen esitellyt, ei kelpaa tälle asiakkaalle, on vuokratyöfirman pakko jatkaa etsimistä. Todennäköisesti en kuitenkaan ollut tässäkään haussa ainoa työpaikkaa hakenut, joten tulee kyllä mieleen, että työnantajien kannattaisi katsoa peiliin. Monet tehtävät eivät kuitenkaan ole varsinaisesti rakettitiedettä, joten ne pystyy kyllä oppimaan aika nopeasti, jos siihen vain annetaan tilaisuus.

Eräässä toisessa haussa,  jossa kävin tämän viikon maanantaina haastattelussa, kävi taas niin, että haku peruuntui kokonaan. Haastattelija sanoi minulle puhelimessa, että olin tehnyt vaikutuksen ja olisin varmasti edennyt haussa. Hieman laiha lohtu ja suuri pettymys, koska tämä oli tällä hetkellä se haku, jossa ajattelin minulla olevan parhaat mahdollisuudet. Minulla on kuitenkin huomenna tulossa kaksi työhaastattelua, ja sain vielä tänään kutsun yhteen, joka on ensi viikon torstaina. Eipä tässä kai muuta voi kuin jatkaa hakemista niin kauan, että tärppää. En voi silti olla ajattelematta, että lähipiiri ajattelee minun olevan laiska ja epäonnistunut, tai että oikeasti haluan vain levätä laakereillani.

Epätoivoa

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, olen saanut kiitos-mutta-ei-kiitos-vastauksen siitä paikasta, missä kävin haastattelussa ja eräästä toisestakin missä kävin haastattelussa sen jälkeen. Olen myös keskustellut eräästä hyvin lupaavasta paikasta puhelimessa –  ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä varmemmin toiveet siitäkin paikasta tuntuvat valuvan hiekkaan. Välillä on hirveän vaikea uskoa, että päivä paistaa vielä joskus risukasaankin. Kyllä se paistaa, olen melko varma siitä. Silti, kun joku rekrytoija, jolta saa hylkäysviestin, sanoo olevansa varma, että löydän töitä, en ole ihan varma, pitäisikö huutaa vai oksentaa.

En ihmettele sitä, että monet ajattelevat suuren osan työttömistä olevan työttömiä omasta tahdostaan. Kyllä minäkin tunnen ihmisiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa mennä töihin. Tavallaan se tekee omasta tilanteesta vielä epäreilumman. Ymmärrän senkin, että monet ajattelevat, että töitä on helppoa löytää. Jos ei ole kokenut työttömyyttä, ei voi ymmärtää millaista se on. Minä olen viimeisen kuukauden aikana hakenut 47 työpaikkaa. Tuloksena on ollut muutama työhaastattelu mutta ei työpaikkaa. Vertailun vuoksi voin kertoa tilanteesta reilu puoli vuotta sitten, kun puolisoni oli jäämässä työttömäksi yt-neuvotteluiden seurauksena. Hän haki kahta vakituista työpaikkaa, joista toisen hän sai. Tilanne on kuitenkin aika erilainen kuin itselläni, sillä minulla ei ole 7 vuoden työkokemusta hyvin tietynlaisista tehtävistä. Uskon, että mukana oli hiukan tuuriakin. Tärkeää olisi myös tuntea oikeat ihmiset.

Viimeisestä palkkatyöstäni on noin 5 ja puoli kuukautta. Eihän se nyt vielä niin paha tilanne ole. Siihen 5 ja puoleen kuukauteen sisältyy sitä paitsi 3 kuukautta koulutusta. Silti jossain takaraivossani on tunne, että monet potentiaaliset työnantajat hylkäävät minut heti ihmisroskana. Ehkä se on vain kuvittelua. Viimeisin työsuhteeni päättyi määräaikaisen työsuhteen päättyessä, mutta en olisi itse halunnut jatkaa työpaikassa, johon olin mennyt tekemään markkinointiin liittyviä tehtäviä mutta löysin lopulta itseni tekemästä varastotöitä. Sitä edellinen työsuhteeni päättyi niinikään määräaikaisen sopimuksen loppumiseen, mutta tässäkään tapauksessa en halunnut enää jatkaa työssä, jossa koin että minua kohdeltiin epäreilusti. Takana oli kahdeksan määräaikaista työsopimusta vähän yli vuoden aikana. Lisäksi minulle selvisi, että sain huomattavasti pienempää palkkaa kuin muut samaa työtä tekevät. Sitä paitsi olin jo hakenut kahteen kertaan avoinna ollutta vakituista työtä samoista tehtävistä, enkä kummallakaan kerralla päässyt edes haastatteluun. En vain enää jaksanut. Nyt alkaa miettiä, että olisiko pitänyt jaksaa. Olisiko työ, jossa kohdeltaisiin oikeudenmukaisesti ja jossa saisi tehdä sitä työtä, jota on palkattu tekemään, oikeasti liikaa vaadittu?

 

Toivoa

Kävin tiistaina työhaastattelussa. Sain kutsun haastatteluun perjantaina neljän jälkeen – kun olin samana päivänä saanut ensin kolme kiitos-mutta-ei-kiitos-viestiä ja oli jälleen hieman lannistunut olo. Kutsu haastatteluun tavallaan pelasti viikonlopun. Haastattelu tuntui menevän hyvin, mutta vielä olisi toinen haastattelukierros – jos sille siis selviää. Kun haastattelija sanoi tämän, ja että ensimmäisellä kierroksella oli seitsemän kandidaattia, mielialani hieman laski (”sillälailla, en ikinä päihitä niitä seitsemää muuta”), vaikka oikeasti pitäisi kai onnitella itseään siitä, että on seitsemän parhaan joukossa, kun hakijoita on kuitenkin ollut moninkertainen määrä.

Haastattelija mainitsi, että hänellä on itselläänkin aika vastikään kokemus siitä, miten raskasta työnhaku ja työttömyys on. Tuli mieleen, että olikohan se yksi syy siihen, että pääsin haastatteluun, eikä valittuna ollut vain työpaikan vaihtajia.

Haastatteluun pääseminen motivoi yleensä joksikin aikaa, vaikka ei tulisikaan valituksi. Se antaa toivoa, kun selviytyy viime metreille. Silti, mielessä kummittelee ajatus, että mitä jos ei ikinä tule olemaan se ykkönen, joka valitaan tehtävään.

Turhia toiveita

Eilen sain lopulta vastauksen tehtävästä johon kävin viikko sitten haastattelussa (lopulta siksi, että prosessissa tuntui olevan kiire ja työt olisivat alkaneet alle viikon päästä). Vastaus oli tämä: ”Asiakas päätyi muuttamaan tehtävänkuvaa ja organisoimaan tehtäviään hieman uudella tavalla. Tämän vuoksi tämä — on nyt päätetty, emmekä voi tämän tehtävän osalta edetä kanssasi.” Voitte varmaan kuvitella, miten typerältä tuntui, kun törmäsin kyseisen asiakkaan itse eilen julkaisemaan ilmoitukseen, joka oli melko lailla sanatarkasti sama, kuin vuokratyöfirman aiemmin julkaisema. Se, että tehtävänkuvaa olisi muutettu, ei siis ainakaan pidä paikkaansa. En tosissani uskonut tulevani valituksi tehtävään, mutta ajan tuhlaaminen hieman nyppii – ja sitten kuitenkin ne turhat toiveen (”mitä jos kuitenkin”). Mietin ensin, etten hae tuohon tehtävään enää toista kertaa, koska mitä järkeä siinä olisi, mutta sitten toisaalta mietin, että pitäisikö hakea – ihan vaan näyttääkseni henkistä keskisormea kyseiselle työnantajalle.

Työkkäri ja työttömyyskassa nyt sentään päätyivät siihen, ettei työttömyyspäivärahan maksamiselle ole estettä, joten voin jatkaa tätä yhteiskunnan kustannuksella herroiksi elämistä (hoh) vielä jonkin aikaa. Kiitos-mutta-ei-kiitos-viestit vetävät pakostikin mielen matalaksi, mutta nautitaan kuitenkin vielä kesästä, kai meilläkin on siihen oikeus.

Uskominen itseen

Yritän koota ajatuksiani työhakemusten kirjoittamista varten. Jostakin syystä tänään on ahdistanut erityisesti. Ehkä siksi, että odotan vastausta eräästä työpaikasta, pääsenkö jatkohaastatteluun, ja jotenkin en oikein usko omiin mahdollisuuksiini. Olin eilen vuokratyöfirmassa haastattelussa, ja seuraava (ja toivottavasti viimeinen) haastattelukierros olisi, kuten yleensäkin, työpaikassa.

Jostain syystä odotin hieman, että vuokratyöfirman haastattelija huomaisi jossain vaiheessa tehneensä virheen ja kutsuneensa haastatteluun väärän henkilön tai jotakin vastaavaa. En olisi nimittäin uskonut ikimaailmassa pääseväni tähän haastatteluun. Vaikka minulla on osasta työtehtävistä kokemusta, niin kuitenkaan minulla ei ole kokemusta aivan vastaavista. Minulle kuitenkin jäi olo, että haastattelija uskoi mahdollisuuksiini myös haastattelun jälkeen. Vielä illalla kun puhuin haastattelusta puolisoni kanssa, huomasin sanovani, ”mutta eihän minulla ole tuollaisesta kokemusta”. Hän keskeytti minut muistuttamalla, että pääsit kuitenkin haastatteluun. Mietin tässä vain sitä, että varmaan osasyy siihen, etten ole vieläkään löytänyt pitkäaikaista työtä, kun taas opiskelijakaverini porskuttavat urallaan eteenpäin, on se, etten usko itseeni tarpeeksi.

Siihen, etten usko itseeni tarpeeksi, on tietysti vaikuttanut vastoinkäymiset työelämässä. Ikävät ihmiset, joilla jostakin syystä on ollut jotain minua vastaan, eikä sillä ole ollut mitään tekemistä osaamiseni kanssa. Ne, jotka ovat seuranneet tarinaani pidempään, tietävät ehkä, että minulla on ollut aika paljon huonoa tuuria. Toivon että se muuttuu jossain vaiheessa, ja toivon että löydän vielä oman paikkani.

Ne kiitos-mutta-ei-kiitos-viestit, joita tällä hetkellä tipahtelee sähköpostiin ainakin yksi päivässä tietysti myös murentavat uskoa omiin mahdollisuuksiin. Ei ehkä pitäisi. Hakijoita on moniin tehtäviin niin valtavasti. Se saa ihmettelemään puheita työvoimapulasta, mutta ehkä työvoimapula on ihan jossain muulla alalla ja muilla paikkakunnilla. En tiedä. Mistä tietää, koska on luovutettava jonkin alan suhteen, ja mietittävä muita uravaihtoehtoja? Jos on opiskellut sille alalle vuosikaudet, mutta haastatteluissa jää aina kakkoseksi tai haastattelukutsu jää kokonaan saamatta.

Kävipä taannoin niinkin, että olin hakenut erääseen työpaikkaan, johon ainakin kuvittelin olevani täysin pätevä. Työpaikasta ei missään vaiheessa kuulunut mitään, mutta joidenkin viikkojen kuluttua huomasin, että työpaikka oli avattu uudestaan. Työpaikkailmoitus oli julkaistu täysin samanlaisena uudestaan. Tämä ihmetyttää, sillä olen varma, että päteviä hakijoita oli jo ensimmäisellä kerralla pilvin pimein.

Tyypillistä säätöä

Tänään on toinen arkipäivä kokonaan työttömänä koulutuksen loputtua. Aamulla odottikin kiva yllätys, kun olin saanut työttömyyskassasta viestin: ”Ansiopäivärahan maksaminen on keskeytetty, koska odotamme työvoimapoliittista lausuntoa työ- ja elinkeinotoimistolta 29.6.2019 alkaen.” Vielä kun tietäisi, miksi, sillä mitään epäselvää tilanteessa ei käsittääkseni pitäisi olla. Laitoin TE-toimistoon viestiä, ja heidän pitäisi soittaa sieltä viikon kuluessa, hoh. Todennäköisesti kaikki tulee selviämään, mutta kuten kaikki jotka ovat joutuneet näiden virastojen kanssa tekemisiin varmaan tietävät, koskaan ei voi olla ihan varma, kun on kysymys TE-toimistosta.

Luultavastihan tämä liittyy koulutuksen loppumiseen, eli varmaan odottavat että työkkäri raportoi minun edelleen olevan työtön koulutuksen ja siihen kuuluvan harjoittelun loputtua, mutta toisaalta – eikö sen pitäisi olla itsestään selvää, jos muuta ei ole ilmoitettu? Valitettavasti itselläni on edelleen vähän liian hyvässä muistissa se tapaus, kun muutama vuosi sitten en työkkärin ja työttömyyskassan asioiden veivaamisen takia saanut rahaa mistään neljään kuukauteen. Jotenkin tulee mieleen, että jos haluaisi säästyä kaikelta ylimääräiseltä säädöltä, ei kannattaisi yrittää olla aktiivinen, paitsi siinä tapauksessa, että on saanut kokopäivätyön.