Työttömyys – saattaa aiheuttaa ahdistusta

Vajaa kolme viikkoa työttömyyttä takana (vasta, kuitenkin) ja usko alkaa loppua (tiedän, ei sen vielä pitäisi). En ole menettämässä toivoani, mietin vain, miten ne, joiden työttömyys on kestänyt vuosia, jaksavat pitää toivoa yllä? Että ehkä tänään tulee se puhelinsoitto. Tietenkään ei ole mikään ihme, etten ole vielä löytänyt töitä. Suurempi ihme olisi, jos olisin. Rekrytointiprosessit ovat hitaita, mutta ihan rehellisesti sanottuna, en tiedä olenko mukana yhdessäkään rekrytoinnissa, jossa minulla ihan oikeasti olisi mahdollisuuksia. Tuntuu, että kaikki pitäisi osata jo valmiiksi. Pattitilanne, miten ikinä voi edetä mihinkään, jos ei saa mahdollisuutta? Monet työt kuitenkin todellisuudessa opitaan tekemällä. Hain taannoin erästä työpaikkaa, jossa koin hallitsevani valtaosan vaadituista osa-alueista. Rekrytoijalta tuli lopulta viesti, että he jättävät paikan täyttämättä, koska eivät ole löytäneet hakijaa, jolla olisi näyttöä kaikista vaadituista osa-alueista. Se tuntui melko erikoiselta, koska tuon tyylisiin, julkisessa haussa oleviin paikkoihin tulee yleensä kymmeniä ellei satoja hakemuksia, joten luulisi että valinnanvaraa olisi ollut.

DSC_0558

Suuntaus lienee se, mikä se on ollut joillakin aloilla jo pitkään: Sitten kun olet tehnyt vuosia ilmaisia harjoitteluja ja sitä kautta saanut niitä ”näyttöjä”, saatat saada sen palkallisen työpaikan. Ellet sitten ole sitä ennen saanut hermoromahdusta tai palanut loppuun niissä ilmaisissa harjoitteluissa. Ilmaisen työn tekeminen yritysten pussiin ei välttämättä lisää yksilön itsekunnioitusta ja ammattiylpeyttä, vaikkei se palkka pääasia olisikaan. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että työtä yleensä tehdään siksi, että saisi toimeentulon.

En muuten ole lainkaan varma, onnistunko olemaan aktiivinen tällä ensimmäisellä tarkastelujaksollani. Ainakaan en tiedä, miten sen tekisin, ellen sitten satu löytämään töitä. Mitään sellaisia kursseja työkkärillä ei tunnu olevan tarjota, mihin voisin osallistua. Vaikka tuskinpa niitä kesällä niin paljon onkaan. Kuitenkin, vaikka tekisin periaatteessa kaiken oikein ja hakisin niin montaa työpaikkaa kuin pystyn, en välttämättä voi välttää leikkuria. Se ei nyt ole ensimmäinen huolenaiheeni, sillä kestänee vielä jonkin aikaa, ennen kuin työkkäri ja työttömyyskassa ovat käsitelleet asiani. Sain nimittäin odotetusti selvityspyynnön työkkäristä, sillä olen vuosia sitten perustanut toiminimen, vaikken sen kautta paljon mitään teekään. Työtönhän saa toimia sivutoimisena yrittäjänä, mutta silloin saa varautua tähän syynäilyyn. Käsittelyaika on keskimäärin kolme viikkoa. Negatiiviset kokemukset viime kerralta, kun jäin työttömäksi, hieman piinaavat takaraivossa. Silloin kun rahaa ei tipahtanut mistään neljään kuukauteen, kun työkkäri ja työttömyyskassa setvivät asioita. Tilanne tosin oli silloin paljon monimutkaisempi, joten elän toivossa, että tällä kerralla pääsisin vähemmällä.

Viime päivinä on myös puhuttu ”Aktiivimalli 2:sta”, jossa työtön velvoitettaisiin hakemaan neljää työpaikkaa kuukaudessa rangaistuksen uhalla. Omalla kohdallani neljän työpaikan hakeminen kuukaudessa ei tunnu kovin pahalta, mutta minä asunkin Helsingissä. Pienemmillä paikkakunnillä ei yksinkertaisesti välttämättä ole mitä hakea. En usko että muutenkaan on kenenkään etu, että lähetellään työhakemuksia koska ”työkkäri pakottaa”. Silloin yrittäjät saavat entistä enemmän hakemuksia ihmisiltä, jotka eivät edes halua työpaikkaa ja ne ”oikeat” hakemukset ovat vaarassa jäädä jalkoihin.

Synkeistä tunnelmista huolimatta, koitetaan mekin nauttia kesästä ja juhannuksesta. Eiköhän mekin olla se ansaittu, vaikka lakerikenkämiehet olisivatkin eri mieltä.

Samaan aikaa toisaalla

Ideologinen työtön sitä ja saamattomat laiskurit tätä. Koko aihe pursuaa korvista, enkä ole lukenut murto-osaakaan siitä, mitä aiheesta on viime päivinä kirjoitettu. Ossi Nyman pelasi korttinsa sikäli ovelasti, että harva esikoiskirjailija saa osakseen moista huomiota. Valitettavasti Nyman tulee samalla tehneeksi aika paljon hallaa niille työttömille, jotka antaisivat vaikka toisen kätensä päästäkseen töihin. Voin kuvitella, miten tällä hetkellä aika monet mielessään niputtavat kaikki työttömät samaan sakkiin – ”Mitä minä sanoin, tuollaisia ne ovat kaikki”. Tästä päästään siihen, ettei varmaan mitään muuta ihmisryhmää kuin työttömiä yhtä suuren yleisen hyväksynnän vallitessa voida tunkea samaan lokeroon.

18358684_10155473976474684_4791114862158790598_o

Nymanin ulostulon jälkeen näitä onkin riittänyt, ”ideologisesti työttömiä”. Useimmilla (sikäli kun he ovat oikeita ihmisiä eivätkä jonkun toimittajan keksimiä) on ilmeisesti hieman enemmän järkeä päässä kuin Nymanilla, eivätkä he toitota omalla nimellään ettei töihin meno kiinnosta mutta työttömyyskorvaus kelpaa. Monet TE-keskuksen kanssa asioimaan joutuneet nimittäin tietävät, että työtöntä rangaistaan karenssilla pienimmästäkin syystä, yritti sitten tehdä jotain tai olla tekemättä.

Oikeasti en ihmettele sitäkään, että jossain vaiheessa kiinnostus töiden hakemiseen vain loppuu. Voisin kuvitella, että jos itse olisin vuodesta toiseen hakenut töitä pääsemättä edes haastatteluun, yrittäisin varmasti etsiä elämääni sisältöä jostakin muualta. Onko sitten enemmän väärin elää yhteiskunnan kustannuksella ja tehdä jotakin, mistä tuntee saavansa jotain kuin olla vaikkapa vuodesta toiseen palkattomissa harjoitteluissa, mistä ei koskaan seuraa mitään pysyvää? En tiedä, mutta niille jotka taivastelevat yhteiskunnan kustannuksella herroiksi eläviä työttömiä, voin sanoa: kannattaa kokeilla, ei sillä peruspäivärahalla kovin pitkään juhlita.

Oma tilanteeni on sikäli valoisa, että työ, jossa aloitin keväällä, jatkuukin ensi toukokuuhun asti. Tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun pystyn ajattelemaan elämääni pidemmälle kuin kahden viikon tai kahden kuukauden päähän. Eriarvoisuus silti rassaa aika paljon. Itse teen käytännössä samoja tehtäviä kuin muutkin tiimissäni, mutta vuokratyöntekijänä olen kuitenkin hieman kuin toisen luokan kansalainen. Minulla ei välttämättä ole tarvittavia välineitä töiden tekemiseen. Minua ei kutsuta viikkopalaveriin. Eikä pikkujouluihin. Pahinta on silti erään työtoverin asenne, joka saa minut miettimään vähintään kerran viikossa irtisanoutumista. Se asenne sanoo: ”Minä olen parempi kuin sinä”.

Työtönkin on ihminen

Kun ihminen jää työttömäksi, hänen käsityksensä itsestään järkkyy. Hän ei ehkä tunne enää olevansa merkityksellinen, minkään arvoinen. Kun ympäristö ja koko yhteiskunta toitottavat tätä samaa sanomaa, miten työtön voisi mitään muuta tunteakaan kuin että hänen elämänsä on merkityksetön. Varmasti kaikki eivät ajattele, että ihmisen elämän ainoa tarkoitus on tehdä mahdollisimman paljon työtä, saada mahdollisimman paljon rahaa ja tuottaa yhteiskunnalle mahdollisimman paljon. En minä ole ainakaan koskaan ajatellut niin. Silti, esimerkiksi kun taannoin kävin terveyskeskuksessa pitkään kestäneen yskän vuoksi ja hoitaja kysyi, olenko työssä (ainoastaan varmasti tietääkseen, tarvitsenko sairauslomaa), tunsin häpeää sanoessani, että olen työtön.

Kaikilla tuntuu olevan mielipide työttömistä. Kuitenkin, kuten varmaan kaikkiin ihmisryhmiin pätee, jos on tavannut yhden työttömän, on tavannut yhden työttömän. Itse en tunne kauheasti sellaisia työttömiä, joita ei kiinnostaisi ottaa töitä vastaan. Tuntemani työttömät ovat pääasiassa aktiivisia, fiksuja ihmisiä, jotka haluavat töitä ja hakevat niitä. Ihmisiä, joissa ei ole mitään vikaa, ja sikäli on vaikea ymmärtää, etteivät hekään ole löytäneet töitä. Se on kuitenkin saanut minut miettimään, että ehkä minussakaan ei ole mitään vikaa.

InstagramCapture_dafca627-be82-4bbd-a578-07bd12812a40

Ihan varmasti on olemassa työttömiä, joita ei kiinnostaisikaan tehdä töitä. Mutta yhtälailla on olemassa suojatyöpaikoissa olijoita, jotka eivät tee palkkansa eteen yhtään mitään. Työtön elää pahimmassa tapauksessa alle 600 eurolla kuussa. Jos sinä, palkkatyössä oleva ajattelet, että työtön elelee herroiksi yhteiskunnan kustannuksella, sinun maksamillasi verorahoilla, kysy itseltäsi, olisitko valmis vaihtamaan osia työttömän kanssa. Olen varma, että aika moni työtön olisi valmis vaihtamaan osia sinun kanssasi. Muun muassa Voitolla työhön -blogissa on kirjoitettu työttömien väheksynnästä.

Olen viimeisen kuukauden parin aikana käynyt ehkä viidessä tai kuudessa työhaastattelussa. Nyt lopulta sain tiedon, että olen saanut kahden viikon työprojektin. Se tuntuu samaan aikaan sekä tervetulleelta että turhauttavalta. Kahden viikon työn vastaanottaminen ei ole taloudellisesti kovin kannattavaa, koska se johtaa väistämättä työttömyyspäivärahojen maksun viivästymiseen. Tämä jos mikä on kannustinloukku, josta pitäisi päästä eroon. Kuitenkin, minulla ei tässä tilanteessa ole hirveästi varaa valita. Jos en ottaisi vastaan paivän, viikon tai kuukauden töitä, minulla ei viimeisen vuoden aikana olisi ollut yhtään työpäivää. Tiedän että monet eivät vaivautuisi. Voin vain toivoa, että jossain vaiheessa tämä murusien kerjääminen palkitaan.

Keep going

Olin pari päivää sitten työhaastattelussa. Kyseessä oli toinen haastattelukierros, joten tavallaan olen päässyt jo tosi pitkälle. Ehdokkaita ei voi olla mukana enää kuin muutama. On silti hyvin mahdollista, että en saa paikkaa. Maailmani ei kaadu siihen. Sitten jatkan samaan malliin, tai yritän miettiä mitä voin työnhaussani parantaa. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Silti tunnen tuottavani pettymyksen. Paitsi itselleni, myös lähipiirilleni. Puolisolleni (”voinko taas maksaa vuokran myöhässä”). Vanhemmilleni, joille tosin olisin pettymys riippumatta siitä, mitä tekisin, joten sitä en jaksa miettiä. Yhteiskunnalle. Vaikka tiedän ettei työttömyys ole omaa syytäni, joku ääni silti sanoo, että se on. Yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että työtön on syyllinen omaan ahdinkoonsa, ja häntä pitää rangaista. Turun Sanomat kirjoitti aiheesta lukemisen arvoisen artikkelin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta tuntuu, että elämäni pyörii tällä hetkellä vain ja ainoastaan työnhaun ympärillä. Minulla on elämässä yksi päämäärä: löytää työ. Se tuntuu ahdistavalta. Samaan aikaan monet niistä onnekkaista, joilla on työ, tuntuvat kuvittelevan, että vain lepäilen laakereillani. Minä ja muut työttömät. Monien identiteetti on rakentunut vahvasti työn ympärille. Mitä tapahtuu, kun työ katoaa? Koko elämältä tuntuu katoavan pohja. Oxfordin yliopiston tutkimuksen mukaan 47% töistä tulee katoamaan seuraavan 25 vuoden kuluessa (lähde: Big Think). Ehkä meidän olisi siis aika miettiä, mitä muuta elämässään voi tehdä kuin työtä – riippumatta siitä onko työ vai ei. Vaikka vielä tänään olisi työ, huomenna asia voi olla toisin.

 

Mielensäpahoittelua

Kyllä minä niin taas mieleni pahoitin. Tuntuu aika surkuhupaisalta lukea kirjoituksia esimerkiksi ”ihan vakavasti otettavista” sanomalehdistä, miten ”työttömät pitäisi patistaa tekemään töitä” (Helsingin Sanomat 15.11.), kun juuri on hiki hatussa kirjoittanut työhakemuksen toisensa perään – ja saanut taas liudan ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestiä. Kysymys ei edes ole siitä, että hakisin pelkästään koulutustani vastaavia töitä. Olen hakenut valtavan määrän sellaisia töitä, joihin ei ilmoituksen mukaan vaadita jotakin tiettyä koulutusta. En tiedä, eivätkö työnantajat ota hakemuksiani vakavasti, koska minulla on ammattikorkeakoulututkinto ja kaksi ammatillista tutkintoa. Kieltämättä olen ehkä vähän ylikoulutettu vaikka varastotyöntekijäksi, mutta jostain syystä se tuntuu haittaavan työnantajia enemmän kuin minua. Mutta arvon Hallitus, pssst. Voin kertoa teille salaisuuden. Kyllä niitä työntekijöitä riittäisi, kunhan riittäisi palkanmaksajia. Mitenhän niitä patistettaisiin.

wp_20160125_005

 

Totta kai tekisin mielelläni koulutustani vastaavia töitä, jos niitä olisi. Olin kahdella edellisellä viikolla yhteensä viitenä päivänä töissä eräällä vanhalla työnantajallani (koulutustani vastaavaa työtä). Minulla on sinne edelleen olemassa nollasopimus. Eli he voivat kutsua minut töihin silloin kun heille sopii, tai olla kutsumatta. Minusta oli oikein mukavaa olla töissä, mutta kieltämättä jäi vähän epäkiitollinen olo, kun lähtiessä kiiteltiin ja kehuttiin, miten tyytyväisiä kaikki ovat. Ja sanottiin, että ”ehkä sitten taas ensi vuonna”.

Toinen kirjoitus, josta niin mieleni pahoitin, oli (kuinka ollakaan) myös Helsingin Sanomissa julkaistu mielipidekirjoitus. Kirjoitus on ilmeisesti vastine aiempaan kirjoitukseen, mikä osaltaan selittää sen, miksi moista roskaa on julkaistu. Nimimerkki ”Rikas” ihmettelee, kun köyhät eivät huoli hänen neuvojaan. Olen samaan aikaan mykistynyt mutta toisaalta iloinen siitä, etten ainakaan itse ole ihan noin vieraantunut todellisuudesta. Jos ”Rikas” tarkastelee asioita vain omasta näkökulmastaan, niin kuin ihmiset yleensä tarkastelevat, hän ei varmaankaan saa todellisuudesta kovin kattavaa kuvaa. Hän on menestynyt – luultavasti sattumalta – mutta tietysti pitää menestymistään omana ansionaan. Ehkä hänen ystävänsäkin ovat yhtä menestyneitä – ehkä hän ei ole välittänyt tutustuakaan ”niihin luusereihin, jotka eivät pärjää elämässä”. Saattaa tulla yllätyksenä ”Rikkaalle”, mutta todennäköisesti on olemassa pilvin pimein ihmisiä, jotka ovat toimineet samalla tavalla kuin ”Rikas”. Mutta sattumalta he eivät olekaan menestyneet. Koska he eivät pidä asiasta ääntä – tai vaikka pitäisivätkin, ”Rikas” kuvittelee, että kun toimii niin kuin hänkin, menestyy varmasti. Tapaus on siis eräänlainen selviytymisharha.

Potuntervaaja kirjoitti mainion kirjoituksen aiheesta.

Keskiviikkoillan kevennys

haahuilija1

Kevennys tavallaan, mutta valitettavasti tässä on aika paljon tottakin. Nimittäin lähes kaikissa työpaikkailmoituksissa peräänkuulutetaan sosiaalisuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta – tarvittiin niitä työssä tai ei. Pitääkö kaikkien oikeasti sopia samaan muottiin? Ja voisiko se työ joskus olla vain työtä, jonka tekee hyvin, vaikkei se olisikaan ”sitä mitä aina on halunnut tehdä”. Työnhakijan puolesta varmaan voisi, mutta työnantajat tuntuvat haluavan kuulla, että tämä on juuri se hakijan unelmien täyttymys. Pitäisi varmaan opetella valehtelemaan paremmin.

Työttömyysuupumus eli muista pyhittää lepopäivä

Samalla tavalla kuin työssä oleva voi uupua, työtönkin voi ajaa itsensä loppuun. Voi kuulostaa hassulta, mutta niin se vain on. Tuskin mikään työ on yhtä epäkiitollista ja vähän palkitsevaa kuin työnhaku. Kun mistään ei kuulu vastausta ja edellisestä työhaastattelusta on kuukausia, ja silti kirjoittaa useita työhakemuksia päivässä, alkaa usko loppua. Parhaimmillaan olen lähettänyt viitisenkymmentä työhakemusta viikossa. Näistä ehkä muutamasta tulee ikinä mitään vastausta, edes sitä ”valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”-viestiä. Työllä yleensä on joku tarkoitus, joku tulos. Työnhaullakin on tarkoitus, löytää työpaikka. Mutta aika usein tulee mieleen, että lopputulos olisi sama, haki niitä töitä tai ei.

On varmaan olemassa työttömiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa tehdä töitä saati etsiä niitä. Mutta luulen että useimmat työttömät haluavat tehdä töitä. Ainakin jos siitä voi päätellä mitään, miten paljon hakemuksia on lähetetty niihin paikkoihin, joista hakijoiden määrä ilmoitetaan siinä samassa viestissä, jossa kerrotaan, ettei ”valinta tällä kertaa kohdistunut sinuun”.

Työttömänkin on tärkeää pitää hengähdystauko, lepopäivä. Itse huomaan välillä ajattelevani, etten ansaitse lepopäivää. Enhän ole onnistunut työnhaussa. Olen tehnyt vain turhaa työtä.

13335650_10154306391654684_7300291223584030521_n

 

Miten te selviätte?

Miten te selviätte siitä, ettei koskaan ole rahaa mihinkään? Että joutuu tuntemaan syyllisyyttä siitä, jos suo itselleen kahvikupillisen, koska oikeastaan siihen ei olisi rahaa? Että voisi mennä johonkin tapahtumaan, kunhan se on ilmainen, paitsi ettei voi, koska ei ole varaa bussilippuun? Siitä, että tukehtuu jos ei pääse pois kotoa, kun seinät kaatuvat päälle? Miten siitä selviää, ettei tänäänkään tullut kutsua työhaastatteluun, pelkästään niitä ”valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”-viestejä, jos niitäkään?

13612217_10154420375669684_6554466161343977181_n

Työttömyys ja masennus

Tänään vietetään Kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää. Olen pohtinut työttömyyden vaikutusta masennukseen ja itsemurhiin. Ei ehkä voida yksioikoisesti sanoa, että työttömyys aiheuttaa masennusta tai itsemurhia. Se ei varmaankaan ole niin yksinkertaista, itsemurha on usean tekijän summa. Mutta uskon että sillä on vaikutusta. Yllättäen työttömäksi jääminen järkyttää koko elämän perustuksia, ehkä jopa ihmisen kuvaa itsestään. Työttömyys aiheuttaa häpeää ja turvattomuuden tunnetta. Lisäksi varmasti yllättävä negatiivinen tapahtuma – esimerkiksi työttömäksi jääminen – voi laukaista itsetuhoisen teon, jos henkilöllä on siihen taipumusta (Mielenterveys 2/2016). Usein työttömyyteen liittyy taloudellinen epävarmuus. Jos työttömyys pitkittyy ja joutuu kituuttamaan peruspäivärahalla, ei se minusta kovin suuri yllätys olisi, jos se aiheuttaisi myös masennusta. Joskus jatkuvaan stressiin ja epävarmuuteen vain väsyy. Toisaalta masennuskin aiheuttaa työttömyyttä. On vähän vaikea saada töitä – tai edes hakea niitä – jos ei jaksa nousta sängystä ylös. Silloin tosin työn saaminen ei ehkä olekaan se ensimmäinen asia.

Työttömyydestä ja mielenterveydestä on kirjoitettu esimerkiksi Mielenterveysseuran nettisivuilla.

Lähteet: Salovuori, Samuel: ”Toivoa umpikujan keskelle”. Mielenterveys-lehti 2/2016. s. 10.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Silmukka kiristyy

Aika moni ihminen on perinteisesti määritellyt oman identiteettinsä työn kautta. Mutta entä kun työtä ei ole? Ihminen joutuu etsimään muita asioita, joiden kautta määritellä itsensä. Ehkä se ei ole vain huono asia. Mutta entä jos työttömyydestä ja siihen liittyvästä häpeästä muodostuu osa identiteettiä? Se, arvostaako ihminen itseään, riippuu usein aika paljon siitä, miten yhteiskunta ja hänen ympärillään olevat ihmiset häneen suhtautuvat. Työtön ei varmasti pääse missään vaiheessa unohtamaan olevansa työtön. Hallitus kiristää silmukkaa työttömän kaulan ympärillä jatkuvasti. Jos huhut pitävät paikkansa, tulevaisuudessa työttömän pitäisi tehdä tiliä olemisestaan ja tekemisestään kolmen kuukauden välein. Jos työtön ei kolmen kuukauden aikana ole ollut viittä päivää töissä, työttömyysturvasta leikattaisiin kolme prosenttia pois. Ja tämä aina kolmen kuukauden välein, onko nöyryyttämisellä mitään rajaa! Siinä tuskin on mitään uutta, että työtöntä syytetään siitä ettei töitä ole, mutta nyt työtön saisi siitä myös rangaistuksen.

WP_20150609_005

Usein kuulee sanottavan, että kyllä niitä töitä on, senkun menet työkkärin sivuille ja haet. On totta, että Mol.fi-sivustolla on tälläkin hetkellä yli 15 000 ilmoitusta. Mutta kun aletaan tutkia, moniko niistä töistä on sellaisia, että niitä voi tehdä ilman (usein monta vuotta kestävää) alan koulutusta, ei niitä niin hirveästi olekaan. Vaikka se niin kätevää olisikin, ei kirvesmies voi tehdä kampaajan töitä ja päinvastoin. Moniin sellaisiinkin työpaikkoihin, joihin ei välttämättä tarvita jotakin tiettyä koulutusta, vaaditaan kuitenkin usein käytännössä alan työkokemusta. Ja sitten on tietysti ne puhelinmyyjän paikat. Valitettavasti, ei kovin monella ole varaa ottaa vastaan töitä, joista ei etukäteen tiedä, saako siitä palkkaa vai ei, sillä puhtaasti tuntipalkallisia puhelinmyyjän paikkoja ei liene edes olemassa.

Yhteiskunnan huono-osaiset saavat jatkuvasti pelätä, mitä hallitus seuraavaksi keksii heidän päänsä menoksi. Jos elämä ei nyt ole ruusuilla tanssimista, vaikuttaa vähän siltä, että vaikeat ajat ovat vasta tulossa.