Yli häpeästä

Pitkäaikaistyöttömiä on kai tällä hetkellä Suomessa noin 120 000 (sanoo Kauppalehti maaliskuussa). Itse en edes kuulu tuohon tilastoon, sillä olen virallisesti opiskelija. Kokopäiväinen opiskelija, opiskelu on minun työtäni. Opinnot ovat edenneet aikataulussa, ja näillä näkymin saan ne myös aikataulussa valmiiksi. Vähän pakko saada, sillä työkkäri hengittää niskaan. Silti minusta tuntuu, etten tee tarpeeksi, vaikka sen lisäksi että teen koulutyöt, kirjoitan näppäimistö sauhuten työhakemuksia illasta toiseen.

11892193_10153619450189684_3207409157115311991_n

Työttömyyteen liittyy aika vahvana tunteena häpeä. Sitä tuntee olevansa toisen luokan kansalainen, koska ei kelpaa töihin. Yllättävän monet ajattelevat, että työttömyys on työttömän omaa syytä. Ei se ole. Ei ainakaan läheskään aina.

Jos ihminen irtisanotaan, ei kai hän voi yhtäkkiä alkaa olla jotenkin huonompi ihminen. Että ”sinä päivänä, 15. lokakuuta, minä lakkasin olemasta jonkin arvoinen, silloin kun minut irtisanottiin”? Minä tiedän olevani hyvä työntekijä. Olen kuullut monta kertaa viimeisten kuukausien aikana, että olen ”hyvä kandidaatti”, kun olen hakenut töitä. Mutta jostain syystä en vain ole vieläkään saanut niitä.

Se, miten työttömiin suhtaudutaan – vieläkin – ei auta työttömien ahdinkoa. Monet ovat niin väsyneitä byrokratiaan ja köyhyyteen, että miettivät itsemurhaa. Se tuntuisi vapautukselta kurjuudesta, jolle ei näy loppua. Yritän itse ajatella, ettei mikään kestä ikuisesti. Ei edes kurjuus.

Tällä hetkellä olen itse rahaton, koska otin vastaan muutaman päivän työkeikan. Koska palkka maksetaan seuraavan kuun 20. päivänä, työttömyyspäivärahani maksaminen viivästyy noin kuukaudella. Rahallisesti muutaman satasen työkeikkaa ei siis ehkä olisi kannattanut ottaa vastaan. Mutta en minä edes harkinnut kieltäytyväni, halusin niin paljon tehdä töitä.

Häpeään ei ole mitään aihetta. Jos joku väittää, että töitä saa hakemalla, ja työttömyys johtuu vain laiskuudesta, se johtuu vain siitä, ettei hän ole itse joutunut siihen ahdinkoon. Hän todennäköisesti jopa uskoo, että se on hänen omaa ansiotaan. Todellisuudessa niin tuskin on. Se, menestyykö vai ei, on usein kiinni hyvin pienistä asioista. Usein se on aika paljon kiinni tuurista.

Luin 7 vuotta työttömänä olleen ihmisen haastattelun. En voi muuta kuin arvostaa ihmistä, joka on päässyt yli siitä häpeäntunteesta, minkä työttömyys aiheuttaa, ja halunnut antaa kasvot ilmiölle, joka koskettaa niin monia. Samalla pelkään, että olen itsekin tässä samassa tilanteessa vielä 7 vuoden päästä. En ole, sanoo järkeni. Mutta oikeasti, en voi olla varma.

Ne tärkeimmät asiat

Freudin mukaan työ ja rakkaus ovat tärkeimmät onnen lähteet. Hänen jälkeensä (ja varmasti ennen häntä) monet muutkin ovat puhuneet työn ja rakkauden tärkeydestä. ”Ainoat todelliset asiat elämässä ovat työ ja rakkaus, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu” sanoi Marilyn Monroe jossakin haastattelussaan. Minun on pakko myöntää, että olen samaa mieltä heidän kanssaan, ainakin suurin piirtein. En tosin tiedä, olenko oikeassa. Entä jos ihmisellä ei ole työtä eikä rakkautta? Eikö hän silloin voi olla onnellinen? Eikö hänen elämässään ole mitään todellista?

WP_20160421_002

Entä jos työ puuttuu? Yhteiskuntamme korostaa työtä aika tavalla. Olen miettinyt jokaisen ihmisen oikeutta työhön. Aika monet ovat oikeasti sitä mieltä, että töitä löytää, jos haluaa ja yrittää tarpeeksi. Rohkenen olla eri mieltä. Olen kouluttautunut haastavalle alalle, jolla on vaikeaa työllistyä. Suurin osa töistä on keikkatöitä. Itseasiassa olen juuri eilen hyväksynyt erään nollasopimuksen loppuvuodelle. Käytännössähän se ei välttämättä tarkoita yhtään mitään. Työnantajaa se ei sido millään tavalla. Minä taas, no, jos haluan että töitä on tulevaisuudessakin tässä työpaikassa, olisi varmaan parasta pystyä ottamaan ne työt vastaan mitä tarjotaan.

Tietysti voin hakea töitä, jotka eivät vastaa koulutustani. Niin olen tehnytkin. Olen hakenut töitä mm. kaupan alalta, varastosta, toimistosta, erilaisia asiakaspalvelutehtäviä… En ole päässyt yhteenkään haastatteluun. Itseasiassa yksi puhelinsoitto tuli koskien erästä varastotyötä, ja soittaja oli sitä mieltä, että ”tämä ei ole sitä mitä sinä etsit”. Pystyn ymmärtämään sen. Työnantajat varmaankin ajattelevat vilkaistuaan cv:täni, että katoaisin heti kun saisin koulutustani vastaavaa työtä. Se on aika todennäköistä, mutta en voi olla ihmettelemättä, miten kukaan voi ikinä vaihtaa alaa, jos näin ajatellaan.

Työtönkin voi olla onnellinen, siitä olen varma. Mutta sallisiko yhteiskunta tämän hänelle?