Eräitä työnhakukokemuksia

Olen päässyt viime aikoina aika moniin haastatteluihin. Se on hieman yllättänyt itsenikin –  ja se, miten hyviin paikkoihin. Se haastatteluun pääseminen ei kuitenkaan riitä, eikä onni tunnu olleen minun puolellani viime aikoina. Viime viikon lopulla kävi niin, että olin käynyt aamulla haastattelussa, ja haastattelija antoi minun ymmärtää, että hänestä minä sopisin taustani puolesta hyvin tehtävään. En ollut täysin samaa mieltä, koska kyseessä ollut paikka ei vastannut oikeastaan millään tavalla sitä, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä olen opiskellut. Työ kuitenkin vaikutti ihan mielenkiintoiselta, ja ajattelin, että se olisi ihan hyvä välietappi – varsinkin kun pankkitilin saldo alkaa näyttää huolestuttavalta. Iltapäivällä kuitenkin huomasin, että kyseinen ilmoitus oli juuri julkaistu uudestaan. Kyseessä oli vuokratyöfirman kautta tehtävä rekrytointi, joten kyllä minä sen ymmärrän, että jos joku hakijakandidaatti, jonka vuokratyöfirma on asiakkaalleen esitellyt, ei kelpaa tälle asiakkaalle, on vuokratyöfirman pakko jatkaa etsimistä. Todennäköisesti en kuitenkaan ollut tässäkään haussa ainoa työpaikkaa hakenut, joten tulee kyllä mieleen, että työnantajien kannattaisi katsoa peiliin. Monet tehtävät eivät kuitenkaan ole varsinaisesti rakettitiedettä, joten ne pystyy kyllä oppimaan aika nopeasti, jos siihen vain annetaan tilaisuus.

MEME2019-08-31-06-01-40

Eräässä toisessa haussa,  jossa kävin tämän viikon maanantaina haastattelussa, kävi taas niin, että haku peruuntui kokonaan. Haastattelija sanoi minulle puhelimessa, että olin tehnyt vaikutuksen ja olisin varmasti edennyt haussa. Hieman laiha lohtu ja suuri pettymys, koska tämä oli tällä hetkellä se haku, jossa ajattelin minulla olevan parhaat mahdollisuudet. Minulla on kuitenkin huomenna tulossa kaksi työhaastattelua, ja sain vielä tänään kutsun yhteen, joka on ensi viikon torstaina. Eipä tässä kai muuta voi kuin jatkaa hakemista niin kauan, että tärppää. En voi silti olla ajattelematta, että lähipiiri ajattelee minun olevan laiska ja epäonnistunut, tai että oikeasti haluan vain levätä laakereillani.

Työttömiä ja työttömiä

”Kurssilaisilla oli päällään kuluneita ja epähienoja vaatteita, jollaisia näki kierrätyskeskuksissa sekä kriisialueiden ihmisten päällä tv:ssä. Markokaan ei näyttänyt siitä porukasta mitenkään erottuvan. Minun oli vaikea päästä perille siitä, että välttelivätkö hekin töitä vai olivatko he vain saamattomia tai jotenkin  epäonnisia.”

”Marko sanoi, että mikäli kapitalistinen yhteiskunta halusi antaa jokaiselle ihmisarvon, oli ilman mitään vaatimuksia annettu raha sen ainoa mahdollinen keino. Jos taas kansalaiset haluttiin pitää nöyrinä, niin sopi jatkaa tällä nykyisellä mallilla, jossa kaksisataatuhatta työtöntä kansalaista eli syvän häpeän ja itseinhon vallassa. Vastikkeettoman rahan antaminen ihmiselle olisi viesti, joka sanoisi, että tervetuloa maailmaan, tässä sinulle sen verran rahaa että pystyt pitämään ruumiisi ja sielusi elossa.”

Katkelmat ovat Ossi Nymanin romaanista ”Röyhkeys”, jonka luin vähän aikaa sitten. Sen saman kirjan, joka ilmestyessään aiheutti kohun, koska kirjailija sanoi suoraan, ettei häntä kiinnosta mennä töihin. Hän haluaa kirjoittaa, vaikka sitten työttömyyspäivärahan turvin. Niin kuin arvata saattaa, tällainen ulostulo aiheutti suuttumusta, ja Nymania syytettiin yhteiskunnan loiseksi. Minua suututti lähinnä se, että ajattelin yksittäistapauksen leimaavan kaikki työttömät työnvälttelijöiksi. Vähän myöhemmin ymmärsin kyseessä olevan aika onnistunut mainoskampanja esikoiskirjalle. En usko että minäkään olisin ilman sitä kohua tarttunut tähän kirjaan.

edf

Kirja on kaunokirjallisena teoksena mielestäni varsin kelvollinen, mutta tämä ei ole kirjallisuusblogi (enkä minä pätevä arvioimaan teoksen kaunokirjallisia ansioita). Koska kirja perustuu vahvasti Nymanin omaan elämään, voinen olettaa, että siinä esitetyt ajatukset ovat myös lähellä sitä, mitä hän asioista ajattelee. Olin hieman yllättynyt, sillä kirjan päähenkilö (ja Nyman?) tuntee työttömyydestään häpeää, vaikkei haluakaan tehdä töitä. Itseasiassa aika monet kirjassa esitetyt ajatukset ovat lähellä sitä, mitä itse ajattelen. Suurin ero on kai se, että minä oikeasti haluaisin tehdä töitä. Tavallaan pidän itseäni vielä huonompana siksi: minä en saa töitä vaikka yritän. Töitä välttelevät voivat ainakin uskotella itselleen että saisivat kylllä työpaikan, jos vain vähän viitsisivät yrittää.

Onko erona siis kunnianhimo? En tiedä, mutta olen tässä viimeisen työttömyysjaksoni aikana alkanut miettiä, että miksi työ sitten on niin tärkeää. Hyvä on, hyvä on. Tietysti raha. Se lienee useimmilla se perimmäinen syy. Mutta se ei ole ainoa. Kun tuntuu, että työn pitäisi olla koko elämä, ja jos sitä työtä ei ole, pitäisi ryömiä johonkin nurkkaan häpeämään ja pysyä poissa kunnollisten ihmisten silmistä.

Olen huomannut, että mitä enemmän aikaa menee, sitä vähemmän työnhaku kiinnostaa. En ole ehkä viikkoon kirjoittanut yhtään hakemusta. Se on aika poikkeuksellista, ja vielä harvinaisempaa minulle on se, kun tänään kävin läpi avoimet työpaikat ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tuntuu, että niitä ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestejä on nyt vain tullut liikaa, on tullut joku raja vastaan. Tiedän ettei pitäisi luovuttaa, mutta en tiedä, miten pääsisin eteenpäin.

Työnhakua vuonna 2018

Uusi viikko tuo aina vähän uutta toivoa. Kuka tietää, ehkä tällä viikolla tulee se odotettu puhelinsoitto. Ehkä tällä viikolla löydän töitä. En silti oikein usko. Vaikka olen lähettänyt paljon hakemuksia, ei mikään paikoista tunnu oikein siltä, että minulla olisi niihin todellisuudessa mahdollisuuksia. Jokainen kiitos-mutta-ei-kiitos-viesti tuntuu pienenä iskuna. Pala palalta ne murentavat senkin, mitä ammatillisesta itsetunnostani on jäljellä.

cof

Mietin, että tätäkö tämä elämä on. Olen nyt 34-vuotias. Työelämää on minulla siis vielä aika paljon jäljellä. Tai olisi, jos olisi töitä. Montako vuotta tulen ”työurani” aikana olemaan vielä työttömänä? Tätäkö tämä on, että sillonkin kun on joku työpätkä, voi suunnitella elämänsä ehkä kuukauden eteenpäin? Tuntuu että olen ihan samassa pisteessä kuin kaksi vuotta sitten – pelkästään kaksi vuotta vanhempi.

Mitä jos en saakaan enää töitä? Mitä jos tämä ei enää muutu tästä paremmaksi?Todennäköisesti saan töitä, ennemmin tai myöhemmin. En suostu vielä uskomaan mitään muuta vaihtoehtoa. Silti, miksi tämä on näin vaikeaa? En usko että töiden saaminen on kaikille muille näin vaikeaa, vaikka ihmiset haluavatkin usein näyttää elämästään vain sen kauniimman puolen. Tuntuu että jotkut saavat sen ensimmäisen työpaikan jota hakevat. Minä olen viimeisen kahden viikon aikana hakenut viittätoista työpaikkaa. Se ei ole vielä kovin paljon, sillä parhaimmillaan olen lähettänyt hakemuksia viitisenkymmentä viikossa. Nyt paikkoja ei vain ole avoinna. Ehkä myös ajattelussani on tapahtunut muutos. En vain näe enää mitään järkeä siinä, että hakisin töitä, joista minulla ei ole minkäänlaista kokemusta ja joihin minulla ei ole mitään annettavaa. Muutaman kerran olen alkanut täyttää hakemusta ja sitten sulkenut sen. Ajanhukkaa, eikä pelkästään oman aikani.

 

Arvokkuudesta

Puhelin ei soi. Välillä tarkistan, olenko muistanut laittaa äänet päälle, mutta ei se vain soi. Välillä sähköpostiin tulee viesti, että valitettavasti minua ei ole valittu. Niin, niin. enpä sitä oikeasti odottanutkaan. Silloin jos puhelin sattuu soimaan ja kutsutaan työhaastatteluun, mietin hetken, ovatko ne soittaneet oikealle ihmiselle. Mutta moneen viikkoon ei ole ollut yhtään haastattelua. Ei sitten alkukesän. Tiedän, sekin on parempi tilanne kuin monilla. Ja se, että on ainakin joitakin työpaikkoja, joita voin omalta asuinpaikkakunnaltani hakea.

20449373_10155764257849684_300881214742713931_o

Koska en enää maksa bussikorttia, en ole juuri liikkunut mihinkään. Onneksi vieressä on kauppa, kirjasto ja pieni kirpputori. Lähellä on iso ulkoilualue, jossa liikkua. Koitan liikkua joka päivä ainakin vähän ihmisten ilmoilla. Menen kirjastoon lukemaan lehtiä. Vielä voin sanattomasti uskotella, että ehkä minä olenkin vain joku, joka on kesälomalla työstään. Ehkä palaan parin viikon päästä työhöni, niin kuin tavalliset, kunnon ihmiset. En todellisuudessa tiedä, kenelle minun pitäisi tällaista uskotella. Kuka sellainen, jonka mielipiteellä on jotain merkitystä, ajattelisi etten ole yhtä tärkeä työttömänä kuin töissäkäyvänä?

Kaupan kassa, kirjaston virkailija, kirpputorin täti. Ne kaikki ovat minua ylempänä, sillä heillä on työ, minulla ei. En käy enää hierojalla, koska minulla ei ole siihen varaa, mutta siellä kysyttiin jo kahdesti, mitä teen työkseni. Koen häpeää vastatessani että olen työtön. En oikeasti edes ymmärrä, mitä se heille kuuluu. Voi tosin olla, että sillä on merkitystä hoidon kannalta, millaista työtä tekee. Silti, monissa tilanteissa, kysymme toisiltamme ensimmäisenä, mitä sinä teet. Ei esimerkiksi, kuka sinä olet. Mutta eihän se voi olla niin, että kun yhtenä päivänä ihmisellä on työ, ja toisena ei, hänen arvonsa jotenkin laskee.

Soihan se puhelin sitten tänään. Siellä tosin oli työkkärin virkailija, joka soitti ilmeisesti pakollisia haastattelupuheluitaan työttömille. Hän suositteli minulle jotakin kurssia, jossa käsittääkseni opetellaan hakemaan töitä. Väittäisin kyllä sen osaavani, mutta pitää kai silti hakea sille kurssille, ehkäpä vältän sillä ensimmäisen leikkurin.

Työtönkin on ihminen

Kun ihminen jää työttömäksi, hänen käsityksensä itsestään järkkyy. Hän ei ehkä tunne enää olevansa merkityksellinen, minkään arvoinen. Kun ympäristö ja koko yhteiskunta toitottavat tätä samaa sanomaa, miten työtön voisi mitään muuta tunteakaan kuin että hänen elämänsä on merkityksetön. Varmasti kaikki eivät ajattele, että ihmisen elämän ainoa tarkoitus on tehdä mahdollisimman paljon työtä, saada mahdollisimman paljon rahaa ja tuottaa yhteiskunnalle mahdollisimman paljon. En minä ole ainakaan koskaan ajatellut niin. Silti, esimerkiksi kun taannoin kävin terveyskeskuksessa pitkään kestäneen yskän vuoksi ja hoitaja kysyi, olenko työssä (ainoastaan varmasti tietääkseen, tarvitsenko sairauslomaa), tunsin häpeää sanoessani, että olen työtön.

Kaikilla tuntuu olevan mielipide työttömistä. Kuitenkin, kuten varmaan kaikkiin ihmisryhmiin pätee, jos on tavannut yhden työttömän, on tavannut yhden työttömän. Itse en tunne kauheasti sellaisia työttömiä, joita ei kiinnostaisi ottaa töitä vastaan. Tuntemani työttömät ovat pääasiassa aktiivisia, fiksuja ihmisiä, jotka haluavat töitä ja hakevat niitä. Ihmisiä, joissa ei ole mitään vikaa, ja sikäli on vaikea ymmärtää, etteivät hekään ole löytäneet töitä. Se on kuitenkin saanut minut miettimään, että ehkä minussakaan ei ole mitään vikaa.

InstagramCapture_dafca627-be82-4bbd-a578-07bd12812a40

Ihan varmasti on olemassa työttömiä, joita ei kiinnostaisikaan tehdä töitä. Mutta yhtälailla on olemassa suojatyöpaikoissa olijoita, jotka eivät tee palkkansa eteen yhtään mitään. Työtön elää pahimmassa tapauksessa alle 600 eurolla kuussa. Jos sinä, palkkatyössä oleva ajattelet, että työtön elelee herroiksi yhteiskunnan kustannuksella, sinun maksamillasi verorahoilla, kysy itseltäsi, olisitko valmis vaihtamaan osia työttömän kanssa. Olen varma, että aika moni työtön olisi valmis vaihtamaan osia sinun kanssasi. Muun muassa Voitolla työhön -blogissa on kirjoitettu työttömien väheksynnästä.

Olen viimeisen kuukauden parin aikana käynyt ehkä viidessä tai kuudessa työhaastattelussa. Nyt lopulta sain tiedon, että olen saanut kahden viikon työprojektin. Se tuntuu samaan aikaan sekä tervetulleelta että turhauttavalta. Kahden viikon työn vastaanottaminen ei ole taloudellisesti kovin kannattavaa, koska se johtaa väistämättä työttömyyspäivärahojen maksun viivästymiseen. Tämä jos mikä on kannustinloukku, josta pitäisi päästä eroon. Kuitenkin, minulla ei tässä tilanteessa ole hirveästi varaa valita. Jos en ottaisi vastaan paivän, viikon tai kuukauden töitä, minulla ei viimeisen vuoden aikana olisi ollut yhtään työpäivää. Tiedän että monet eivät vaivautuisi. Voin vain toivoa, että jossain vaiheessa tämä murusien kerjääminen palkitaan.

Ne jotka ansaitsevat

Tämä on yksi niistä päivistä, jolloin on todella voimaton olo: Mitä järkeä tässä kaikessa on? Miksi yrittää, kun lopputulos on sama, kuin jos ei tekisi mitään? Reilun viikon sisällä olen käynyt kolmessa työhaastattelussa. Nyt tiedän jo kahdesta paikasta, etten saanut niitä. Jäljellä on enää kahden viikon projektityö, jossa pääsin toiselle haastattelukierrokselle. Sivumennen sanoen minusta on hieman naurettavaa, että kahden viikon projektiin tarvitaan kaksi haastattelukierrosta, mutta työnantajan markkinat, on mistä valita.

Mitä nyt sitten? Tänään vähän itkettiin, seuraavaksi jatkan työhakemusten kirjoittamista. En tiedä, mitä muutakaan tekisin. Jossain vaiheessa keskustelen varmaankin TE-toimiston kanssa mahdollisuudesta johonkin palkattomaan harjoitteluun.

silmukka

Syyllistävä ilmapiiri tuntuu ihan käsittämättömän pahalta, kun on yrittänyt niin paljon. Lopulta, vaikka olisin saanutkin töitä, mitä se olisi ratkaissut? Henkilökohtaisessa elämässäni paljonkin. Mutta laajemmassa mittakaavassa, tuhansien työttömien kyykyttäminen ja syyllistäminen jatkuu. Rakenteelliset ongelmat eivät häviä mihinkään.

Aika monet tuntuvat kuvittelevan edelleen, että jos on tarpeeksi ahkera ja uskoo itseensä tarpeeksi, menestyy kyllä. Aiheesta oli loistava kolumni tämän päivän Helsingin Sanomissa. Kolumnissa kirjoitetaan siitä, miten kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet hankkia koulutus, mutta käytännössä niin ei tietenkään ole. Nykyään tosin tuskin on sellaista oppiarvoa joka takaisi työpaikan.

Jos olisin saanut työpaikan, olisiko se ollut omaa ansiotani? En tiedä, ehkä siinä mielessä, etten ole vielä luovuttanut. Menestys tai menestymättömyys ovat kuitenkin monien asioiden summia. Kukaan ei pärjää yksin, ja aika paljon tarvitaan tuuria. Ei sitten muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Keep going

Olin pari päivää sitten työhaastattelussa. Kyseessä oli toinen haastattelukierros, joten tavallaan olen päässyt jo tosi pitkälle. Ehdokkaita ei voi olla mukana enää kuin muutama. On silti hyvin mahdollista, että en saa paikkaa. Maailmani ei kaadu siihen. Sitten jatkan samaan malliin, tai yritän miettiä mitä voin työnhaussani parantaa. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Silti tunnen tuottavani pettymyksen. Paitsi itselleni, myös lähipiirilleni. Puolisolleni (”voinko taas maksaa vuokran myöhässä”). Vanhemmilleni, joille tosin olisin pettymys riippumatta siitä, mitä tekisin, joten sitä en jaksa miettiä. Yhteiskunnalle. Vaikka tiedän ettei työttömyys ole omaa syytäni, joku ääni silti sanoo, että se on. Yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että työtön on syyllinen omaan ahdinkoonsa, ja häntä pitää rangaista. Turun Sanomat kirjoitti aiheesta lukemisen arvoisen artikkelin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta tuntuu, että elämäni pyörii tällä hetkellä vain ja ainoastaan työnhaun ympärillä. Minulla on elämässä yksi päämäärä: löytää työ. Se tuntuu ahdistavalta. Samaan aikaan monet niistä onnekkaista, joilla on työ, tuntuvat kuvittelevan, että vain lepäilen laakereillani. Minä ja muut työttömät. Monien identiteetti on rakentunut vahvasti työn ympärille. Mitä tapahtuu, kun työ katoaa? Koko elämältä tuntuu katoavan pohja. Oxfordin yliopiston tutkimuksen mukaan 47% töistä tulee katoamaan seuraavan 25 vuoden kuluessa (lähde: Big Think). Ehkä meidän olisi siis aika miettiä, mitä muuta elämässään voi tehdä kuin työtä – riippumatta siitä onko työ vai ei. Vaikka vielä tänään olisi työ, huomenna asia voi olla toisin.

 

Mielensäpahoittelua

Kyllä minä niin taas mieleni pahoitin. Tuntuu aika surkuhupaisalta lukea kirjoituksia esimerkiksi ”ihan vakavasti otettavista” sanomalehdistä, miten ”työttömät pitäisi patistaa tekemään töitä” (Helsingin Sanomat 15.11.), kun juuri on hiki hatussa kirjoittanut työhakemuksen toisensa perään – ja saanut taas liudan ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestiä. Kysymys ei edes ole siitä, että hakisin pelkästään koulutustani vastaavia töitä. Olen hakenut valtavan määrän sellaisia töitä, joihin ei ilmoituksen mukaan vaadita jotakin tiettyä koulutusta. En tiedä, eivätkö työnantajat ota hakemuksiani vakavasti, koska minulla on ammattikorkeakoulututkinto ja kaksi ammatillista tutkintoa. Kieltämättä olen ehkä vähän ylikoulutettu vaikka varastotyöntekijäksi, mutta jostain syystä se tuntuu haittaavan työnantajia enemmän kuin minua. Mutta arvon Hallitus, pssst. Voin kertoa teille salaisuuden. Kyllä niitä työntekijöitä riittäisi, kunhan riittäisi palkanmaksajia. Mitenhän niitä patistettaisiin.

wp_20160125_005

 

Totta kai tekisin mielelläni koulutustani vastaavia töitä, jos niitä olisi. Olin kahdella edellisellä viikolla yhteensä viitenä päivänä töissä eräällä vanhalla työnantajallani (koulutustani vastaavaa työtä). Minulla on sinne edelleen olemassa nollasopimus. Eli he voivat kutsua minut töihin silloin kun heille sopii, tai olla kutsumatta. Minusta oli oikein mukavaa olla töissä, mutta kieltämättä jäi vähän epäkiitollinen olo, kun lähtiessä kiiteltiin ja kehuttiin, miten tyytyväisiä kaikki ovat. Ja sanottiin, että ”ehkä sitten taas ensi vuonna”.

Toinen kirjoitus, josta niin mieleni pahoitin, oli (kuinka ollakaan) myös Helsingin Sanomissa julkaistu mielipidekirjoitus. Kirjoitus on ilmeisesti vastine aiempaan kirjoitukseen, mikä osaltaan selittää sen, miksi moista roskaa on julkaistu. Nimimerkki ”Rikas” ihmettelee, kun köyhät eivät huoli hänen neuvojaan. Olen samaan aikaan mykistynyt mutta toisaalta iloinen siitä, etten ainakaan itse ole ihan noin vieraantunut todellisuudesta. Jos ”Rikas” tarkastelee asioita vain omasta näkökulmastaan, niin kuin ihmiset yleensä tarkastelevat, hän ei varmaankaan saa todellisuudesta kovin kattavaa kuvaa. Hän on menestynyt – luultavasti sattumalta – mutta tietysti pitää menestymistään omana ansionaan. Ehkä hänen ystävänsäkin ovat yhtä menestyneitä – ehkä hän ei ole välittänyt tutustuakaan ”niihin luusereihin, jotka eivät pärjää elämässä”. Saattaa tulla yllätyksenä ”Rikkaalle”, mutta todennäköisesti on olemassa pilvin pimein ihmisiä, jotka ovat toimineet samalla tavalla kuin ”Rikas”. Mutta sattumalta he eivät olekaan menestyneet. Koska he eivät pidä asiasta ääntä – tai vaikka pitäisivätkin, ”Rikas” kuvittelee, että kun toimii niin kuin hänkin, menestyy varmasti. Tapaus on siis eräänlainen selviytymisharha.

Potuntervaaja kirjoitti mainion kirjoituksen aiheesta.

Työttömyysuupumus eli muista pyhittää lepopäivä

Samalla tavalla kuin työssä oleva voi uupua, työtönkin voi ajaa itsensä loppuun. Voi kuulostaa hassulta, mutta niin se vain on. Tuskin mikään työ on yhtä epäkiitollista ja vähän palkitsevaa kuin työnhaku. Kun mistään ei kuulu vastausta ja edellisestä työhaastattelusta on kuukausia, ja silti kirjoittaa useita työhakemuksia päivässä, alkaa usko loppua. Parhaimmillaan olen lähettänyt viitisenkymmentä työhakemusta viikossa. Näistä ehkä muutamasta tulee ikinä mitään vastausta, edes sitä ”valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”-viestiä. Työllä yleensä on joku tarkoitus, joku tulos. Työnhaullakin on tarkoitus, löytää työpaikka. Mutta aika usein tulee mieleen, että lopputulos olisi sama, haki niitä töitä tai ei.

On varmaan olemassa työttömiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa tehdä töitä saati etsiä niitä. Mutta luulen että useimmat työttömät haluavat tehdä töitä. Ainakin jos siitä voi päätellä mitään, miten paljon hakemuksia on lähetetty niihin paikkoihin, joista hakijoiden määrä ilmoitetaan siinä samassa viestissä, jossa kerrotaan, ettei ”valinta tällä kertaa kohdistunut sinuun”.

Työttömänkin on tärkeää pitää hengähdystauko, lepopäivä. Itse huomaan välillä ajattelevani, etten ansaitse lepopäivää. Enhän ole onnistunut työnhaussa. Olen tehnyt vain turhaa työtä.

13335650_10154306391654684_7300291223584030521_n

 

Miten te selviätte?

Miten te selviätte siitä, ettei koskaan ole rahaa mihinkään? Että joutuu tuntemaan syyllisyyttä siitä, jos suo itselleen kahvikupillisen, koska oikeastaan siihen ei olisi rahaa? Että voisi mennä johonkin tapahtumaan, kunhan se on ilmainen, paitsi ettei voi, koska ei ole varaa bussilippuun? Siitä, että tukehtuu jos ei pääse pois kotoa, kun seinät kaatuvat päälle? Miten siitä selviää, ettei tänäänkään tullut kutsua työhaastatteluun, pelkästään niitä ”valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”-viestejä, jos niitäkään?

13612217_10154420375669684_6554466161343977181_n