Työttömyys ja masennus

Tänään vietetään Kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää. Olen pohtinut työttömyyden vaikutusta masennukseen ja itsemurhiin. Ei ehkä voida yksioikoisesti sanoa, että työttömyys aiheuttaa masennusta tai itsemurhia. Se ei varmaankaan ole niin yksinkertaista, itsemurha on usean tekijän summa. Mutta uskon että sillä on vaikutusta. Yllättäen työttömäksi jääminen järkyttää koko elämän perustuksia, ehkä jopa ihmisen kuvaa itsestään. Työttömyys aiheuttaa häpeää ja turvattomuuden tunnetta. Lisäksi varmasti yllättävä negatiivinen tapahtuma – esimerkiksi työttömäksi jääminen – voi laukaista itsetuhoisen teon, jos henkilöllä on siihen taipumusta (Mielenterveys 2/2016). Usein työttömyyteen liittyy taloudellinen epävarmuus. Jos työttömyys pitkittyy ja joutuu kituuttamaan peruspäivärahalla, ei se minusta kovin suuri yllätys olisi, jos se aiheuttaisi myös masennusta. Joskus jatkuvaan stressiin ja epävarmuuteen vain väsyy. Toisaalta masennuskin aiheuttaa työttömyyttä. On vähän vaikea saada töitä – tai edes hakea niitä – jos ei jaksa nousta sängystä ylös. Silloin tosin työn saaminen ei ehkä olekaan se ensimmäinen asia.

Työttömyydestä ja mielenterveydestä on kirjoitettu esimerkiksi Mielenterveysseuran nettisivuilla.

Lähteet: Salovuori, Samuel: ”Toivoa umpikujan keskelle”. Mielenterveys-lehti 2/2016. s. 10.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Yli häpeästä

Pitkäaikaistyöttömiä on kai tällä hetkellä Suomessa noin 120 000 (sanoo Kauppalehti maaliskuussa). Itse en edes kuulu tuohon tilastoon, sillä olen virallisesti opiskelija. Kokopäiväinen opiskelija, opiskelu on minun työtäni. Opinnot ovat edenneet aikataulussa, ja näillä näkymin saan ne myös aikataulussa valmiiksi. Vähän pakko saada, sillä työkkäri hengittää niskaan. Silti minusta tuntuu, etten tee tarpeeksi, vaikka sen lisäksi että teen koulutyöt, kirjoitan näppäimistö sauhuten työhakemuksia illasta toiseen.

11892193_10153619450189684_3207409157115311991_n

Työttömyyteen liittyy aika vahvana tunteena häpeä. Sitä tuntee olevansa toisen luokan kansalainen, koska ei kelpaa töihin. Yllättävän monet ajattelevat, että työttömyys on työttömän omaa syytä. Ei se ole. Ei ainakaan läheskään aina.

Jos ihminen irtisanotaan, ei kai hän voi yhtäkkiä alkaa olla jotenkin huonompi ihminen. Että ”sinä päivänä, 15. lokakuuta, minä lakkasin olemasta jonkin arvoinen, silloin kun minut irtisanottiin”? Minä tiedän olevani hyvä työntekijä. Olen kuullut monta kertaa viimeisten kuukausien aikana, että olen ”hyvä kandidaatti”, kun olen hakenut töitä. Mutta jostain syystä en vain ole vieläkään saanut niitä.

Se, miten työttömiin suhtaudutaan – vieläkin – ei auta työttömien ahdinkoa. Monet ovat niin väsyneitä byrokratiaan ja köyhyyteen, että miettivät itsemurhaa. Se tuntuisi vapautukselta kurjuudesta, jolle ei näy loppua. Yritän itse ajatella, ettei mikään kestä ikuisesti. Ei edes kurjuus.

Tällä hetkellä olen itse rahaton, koska otin vastaan muutaman päivän työkeikan. Koska palkka maksetaan seuraavan kuun 20. päivänä, työttömyyspäivärahani maksaminen viivästyy noin kuukaudella. Rahallisesti muutaman satasen työkeikkaa ei siis ehkä olisi kannattanut ottaa vastaan. Mutta en minä edes harkinnut kieltäytyväni, halusin niin paljon tehdä töitä.

Häpeään ei ole mitään aihetta. Jos joku väittää, että töitä saa hakemalla, ja työttömyys johtuu vain laiskuudesta, se johtuu vain siitä, ettei hän ole itse joutunut siihen ahdinkoon. Hän todennäköisesti jopa uskoo, että se on hänen omaa ansiotaan. Todellisuudessa niin tuskin on. Se, menestyykö vai ei, on usein kiinni hyvin pienistä asioista. Usein se on aika paljon kiinni tuurista.

Luin 7 vuotta työttömänä olleen ihmisen haastattelun. En voi muuta kuin arvostaa ihmistä, joka on päässyt yli siitä häpeäntunteesta, minkä työttömyys aiheuttaa, ja halunnut antaa kasvot ilmiölle, joka koskettaa niin monia. Samalla pelkään, että olen itsekin tässä samassa tilanteessa vielä 7 vuoden päästä. En ole, sanoo järkeni. Mutta oikeasti, en voi olla varma.