Spekulointia

Tänään on ollut otsikoissa yli 50-vuotiaiden vaikeus saada töitä. Aihetta on käsitelty ainakin Mtv:n uutisissa ja Ilta-Sanomissa. Mtv:n uutisissa haastatellaan Jaanaa, joka on ollut neljä vuotta työttömänä, lähettänyt 170 työhakemusta ja päässyt kolmeen haastatteluun. Jaana kertoo kokevansa, että on ongelmajätettä. En halua vähätellä ongelmaa, ikärasismi on varmasti oikea ilmiö. Nostaisin kuitenkin esille sen tosiseikan, ettei meillä nuoremmilla välttämättä mene sen vahvemmin. Minä olen 35-vuotias. Olen ollut tällä erää puolisen vuotta työttömänä (siihen tosin sisältyy kolmen kuukauden koulutus). Mutta minä olen viimeisen kuukauden aikana lähettänyt 67 työhakemusta. Minulla se 170 hakemusta tulee siis täyteen ehkä noin kolmen viimeisen kuukauden aikana. Olen päässyt mielestäni melko hyvin haastatteluihin, mutta tosiasia on, ettei se prosenttiosuus oikeasti ole kovin iso, miten moniin haastatteluihin olen päässyt niistä lähetetyistä työhakemuksista. Epäilenkin, että minulla (ja ehkä muillakin kolmekymppisillä?) on pienemmät odotukset. Meidän aikuisikäämme ei ole kuulunut sellaista aikaa, jolloin töitä olisi ollut runsaasti tarjolla. Me tiedämme, että töitä on todella vaikea saada, se ei ole meille yllätys. En halua kuulostaa ylimieliseltä, tämä on vain spekulointia. Ja kyllä, minäkin koen olevani toisinaan ongelmajätettä.

IMG_20191014_154555_web

Uskominen itseen

Yritän koota ajatuksiani työhakemusten kirjoittamista varten. Jostakin syystä tänään on ahdistanut erityisesti. Ehkä siksi, että odotan vastausta eräästä työpaikasta, pääsenkö jatkohaastatteluun, ja jotenkin en oikein usko omiin mahdollisuuksiini. Olin eilen vuokratyöfirmassa haastattelussa, ja seuraava (ja toivottavasti viimeinen) haastattelukierros olisi, kuten yleensäkin, työpaikassa.

Jostain syystä odotin hieman, että vuokratyöfirman haastattelija huomaisi jossain vaiheessa tehneensä virheen ja kutsuneensa haastatteluun väärän henkilön tai jotakin vastaavaa. En olisi nimittäin uskonut ikimaailmassa pääseväni tähän haastatteluun. Vaikka minulla on osasta työtehtävistä kokemusta, niin kuitenkaan minulla ei ole kokemusta aivan vastaavista. Minulle kuitenkin jäi olo, että haastattelija uskoi mahdollisuuksiini myös haastattelun jälkeen. Vielä illalla kun puhuin haastattelusta puolisoni kanssa, huomasin sanovani, ”mutta eihän minulla ole tuollaisesta kokemusta”. Hän keskeytti minut muistuttamalla, että pääsit kuitenkin haastatteluun. Mietin tässä vain sitä, että varmaan osasyy siihen, etten ole vieläkään löytänyt pitkäaikaista työtä, kun taas opiskelijakaverini porskuttavat urallaan eteenpäin, on se, etten usko itseeni tarpeeksi.

IMG_20190703_122245_web

Siihen, etten usko itseeni tarpeeksi, on tietysti vaikuttanut vastoinkäymiset työelämässä. Ikävät ihmiset, joilla jostakin syystä on ollut jotain minua vastaan, eikä sillä ole ollut mitään tekemistä osaamiseni kanssa. Ne, jotka ovat seuranneet tarinaani pidempään, tietävät ehkä, että minulla on ollut aika paljon huonoa tuuria. Toivon että se muuttuu jossain vaiheessa, ja toivon että löydän vielä oman paikkani.

Ne kiitos-mutta-ei-kiitos-viestit, joita tällä hetkellä tipahtelee sähköpostiin ainakin yksi päivässä tietysti myös murentavat uskoa omiin mahdollisuuksiin. Ei ehkä pitäisi. Hakijoita on moniin tehtäviin niin valtavasti. Se saa ihmettelemään puheita työvoimapulasta, mutta ehkä työvoimapula on ihan jossain muulla alalla ja muilla paikkakunnilla. En tiedä. Mistä tietää, koska on luovutettava jonkin alan suhteen, ja mietittävä muita uravaihtoehtoja? Jos on opiskellut sille alalle vuosikaudet, mutta haastatteluissa jää aina kakkoseksi tai haastattelukutsu jää kokonaan saamatta.

Kävipä taannoin niinkin, että olin hakenut erääseen työpaikkaan, johon ainakin kuvittelin olevani täysin pätevä. Työpaikasta ei missään vaiheessa kuulunut mitään, mutta joidenkin viikkojen kuluttua huomasin, että työpaikka oli avattu uudestaan. Työpaikkailmoitus oli julkaistu täysin samanlaisena uudestaan. Tämä ihmetyttää, sillä olen varma, että päteviä hakijoita oli jo ensimmäisellä kerralla pilvin pimein.

Syyskuu

Olin muutaman päivän vanhempieni luona. Toivoin että se auttaisi pääsemään eroon tästä sisälläni olevasta möhkäleestä, joka tuntuu estävän kaiken tekemisen tällä hetkellä. Vaikka oli mukavaa viettää aikaa vanhempieni ja sisarusteni kanssa, tuntuu ettei miniloma juuri helpottanut asiaa. Ehkä päin vastoin. En ole varmaan pariin viikkoon kirjoittanut yhtään työhakemusta, mikä on minulle aika poikkeuksellista. En vain saa päästäni pois ajatusta siitä, miten turhaa tämä on. Kun paikasta toisensa jälkeen tulee hylkäysviesti, alkaa usko olla aika vähissä. Nytkö jo? Ei sen vielä pitäisi olla lopussa. Olen ollut työttömänä vasta vähän yli kolme kuukautta. Vasta vai jo? En tiedä, riippuu näkökulmasta. Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että kolme kuukautta on joku rajapyykki, jonka jälkeen mahdollisuudet saada töitä hupenevat entisestään. Toisaalta, kyllä jotkut onnistuvat saamaan työn oltuaan vuosia työttömänä. Pakko ihailla sitä, että vielä siinä vaiheessa jaksaa uskoa.

Jotkut tuntuvat saavan uuden työpaikan ilman ongelmia jo ennen kuin edellinen työ on loppunut. Olen alkanut tulla siihen tulokseen, että sillä on loppujen lopuksi aika vähän merkitystä, miten hyvin työnsä tekee. Melkein jokaisessa työpaikkailmoituksessa peräänkuulutetaan ensimmäisenä ”ulospäinsuuntautuneisuutta”, vaikkei läheskään kaikissa työtehtävissä ulospäinsuuntautuneisuutta tarvita. Eivätkä kaikki ole ekstroverttejä. Minä en ole, eikä minusta sellaista ikinä tule. Tiedän, että se on yksi syy siihen, ettei minulla ole töitä ja siihen, että minun tuntuu olevan vaikeampaa saada työpaikka kuin opiskelutovereillani. Vaikka opettajat tuntuivatkin uskovan loistavaan tulevaisuuteeni. Oikeasti jollain todistuksilla ja arvosanoilla ei ole mitään merkitystä.

Ehkä olen pettynyt kun nyt, syksyn tultua, en heti löytänytkään työtä. Kesän aikana en todellisuudessa uskonutkaan sitä löytäväni. Syksy on kuitenkin vasta alussa. Hengitä. Kaikki järjestyy.

Arvokkuudesta

Puhelin ei soi. Välillä tarkistan, olenko muistanut laittaa äänet päälle, mutta ei se vain soi. Välillä sähköpostiin tulee viesti, että valitettavasti minua ei ole valittu. Niin, niin. enpä sitä oikeasti odottanutkaan. Silloin jos puhelin sattuu soimaan ja kutsutaan työhaastatteluun, mietin hetken, ovatko ne soittaneet oikealle ihmiselle. Mutta moneen viikkoon ei ole ollut yhtään haastattelua. Ei sitten alkukesän. Tiedän, sekin on parempi tilanne kuin monilla. Ja se, että on ainakin joitakin työpaikkoja, joita voin omalta asuinpaikkakunnaltani hakea.

20449373_10155764257849684_300881214742713931_o

Koska en enää maksa bussikorttia, en ole juuri liikkunut mihinkään. Onneksi vieressä on kauppa, kirjasto ja pieni kirpputori. Lähellä on iso ulkoilualue, jossa liikkua. Koitan liikkua joka päivä ainakin vähän ihmisten ilmoilla. Menen kirjastoon lukemaan lehtiä. Vielä voin sanattomasti uskotella, että ehkä minä olenkin vain joku, joka on kesälomalla työstään. Ehkä palaan parin viikon päästä työhöni, niin kuin tavalliset, kunnon ihmiset. En todellisuudessa tiedä, kenelle minun pitäisi tällaista uskotella. Kuka sellainen, jonka mielipiteellä on jotain merkitystä, ajattelisi etten ole yhtä tärkeä työttömänä kuin töissäkäyvänä?

Kaupan kassa, kirjaston virkailija, kirpputorin täti. Ne kaikki ovat minua ylempänä, sillä heillä on työ, minulla ei. En käy enää hierojalla, koska minulla ei ole siihen varaa, mutta siellä kysyttiin jo kahdesti, mitä teen työkseni. Koen häpeää vastatessani että olen työtön. En oikeasti edes ymmärrä, mitä se heille kuuluu. Voi tosin olla, että sillä on merkitystä hoidon kannalta, millaista työtä tekee. Silti, monissa tilanteissa, kysymme toisiltamme ensimmäisenä, mitä sinä teet. Ei esimerkiksi, kuka sinä olet. Mutta eihän se voi olla niin, että kun yhtenä päivänä ihmisellä on työ, ja toisena ei, hänen arvonsa jotenkin laskee.

Soihan se puhelin sitten tänään. Siellä tosin oli työkkärin virkailija, joka soitti ilmeisesti pakollisia haastattelupuheluitaan työttömille. Hän suositteli minulle jotakin kurssia, jossa käsittääkseni opetellaan hakemaan töitä. Väittäisin kyllä sen osaavani, mutta pitää kai silti hakea sille kurssille, ehkäpä vältän sillä ensimmäisen leikkurin.

Toiveita

Sain kutsun työhaastatteluun ensi viikolle. Kohottaa yllättävän paljon mielialaa, kun on jotakin. On mahdollisuus. En oikeasti edes pidä kovin todennäköisenä, että saisin paikan. Uskon, että jos saan sen, voisin viihtyä työssä hyvin. Tärkeintä kuitenkin on olla luovuttamatta. Jos en saa tätä, tulee seuraava. Jossain vaiheessa tärppää. Olen siitä melko varma.

Entä jos tietäisikin, että ei tule koskaan enää tekemään töitä? Tätä ajatusta pyörittelin eräänä päivänä. Suhtautuisi varmaan elämään aika eri tavalla. Siihen, mikä on tärkeää. Toisaalta, kai sitä voisi keksiä muutakin tekemistä kuin palkkatyö, esimerkiksi vapaaehtoistyö. Tietysti toimeentulo olisi silloin aika keskeinen kysymys myös. Peruspäivärahalla ei juuri juhlita. Esimerkiksi minulla, 34-vuotiaana, on oletettua työuraa jäljellä vielä aika paljon. Mutta entä jos hakemisesta huolimatta en enää koskaan saisikaan töitä? Ja missä vaiheessa voisin luovuttaa, ja todeta, että tästä ei vain yksinkertaisesti tule mitään?

sdr

Kutsu työhaastatteluun nostaa aina esiin toiveita, tahtomattakin. Se, että kirjoittaa hakemuksen, saa kutsun haastatteluun, käy siellä haastattelussa ja odottaa tulosta, on myös aika raskas prosessi. Periaatteessa kun sillä ei ole mitään merkitystä, tuletko rekrytoinnissa toiseksi vai sadanneksi, kun yksi kuitenkin vain voittaa ja saa paikan. Toki se, että saa kutsun haastatteluun edes aina välillä, osoittaa että on ainakin oikealla tiellä. Tai ei ainakaan ihan hakoteillä.

Työttömyys – saattaa aiheuttaa ahdistusta

Vajaa kolme viikkoa työttömyyttä takana (vasta, kuitenkin) ja usko alkaa loppua (tiedän, ei sen vielä pitäisi). En ole menettämässä toivoani, mietin vain, miten ne, joiden työttömyys on kestänyt vuosia, jaksavat pitää toivoa yllä? Että ehkä tänään tulee se puhelinsoitto. Tietenkään ei ole mikään ihme, etten ole vielä löytänyt töitä. Suurempi ihme olisi, jos olisin. Rekrytointiprosessit ovat hitaita, mutta ihan rehellisesti sanottuna, en tiedä olenko mukana yhdessäkään rekrytoinnissa, jossa minulla ihan oikeasti olisi mahdollisuuksia. Tuntuu, että kaikki pitäisi osata jo valmiiksi. Pattitilanne, miten ikinä voi edetä mihinkään, jos ei saa mahdollisuutta? Monet työt kuitenkin todellisuudessa opitaan tekemällä. Hain taannoin erästä työpaikkaa, jossa koin hallitsevani valtaosan vaadituista osa-alueista. Rekrytoijalta tuli lopulta viesti, että he jättävät paikan täyttämättä, koska eivät ole löytäneet hakijaa, jolla olisi näyttöä kaikista vaadituista osa-alueista. Se tuntui melko erikoiselta, koska tuon tyylisiin, julkisessa haussa oleviin paikkoihin tulee yleensä kymmeniä ellei satoja hakemuksia, joten luulisi että valinnanvaraa olisi ollut.

DSC_0558

Suuntaus lienee se, mikä se on ollut joillakin aloilla jo pitkään: Sitten kun olet tehnyt vuosia ilmaisia harjoitteluja ja sitä kautta saanut niitä ”näyttöjä”, saatat saada sen palkallisen työpaikan. Ellet sitten ole sitä ennen saanut hermoromahdusta tai palanut loppuun niissä ilmaisissa harjoitteluissa. Ilmaisen työn tekeminen yritysten pussiin ei välttämättä lisää yksilön itsekunnioitusta ja ammattiylpeyttä, vaikkei se palkka pääasia olisikaan. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että työtä yleensä tehdään siksi, että saisi toimeentulon.

En muuten ole lainkaan varma, onnistunko olemaan aktiivinen tällä ensimmäisellä tarkastelujaksollani. Ainakaan en tiedä, miten sen tekisin, ellen sitten satu löytämään töitä. Mitään sellaisia kursseja työkkärillä ei tunnu olevan tarjota, mihin voisin osallistua. Vaikka tuskinpa niitä kesällä niin paljon onkaan. Kuitenkin, vaikka tekisin periaatteessa kaiken oikein ja hakisin niin montaa työpaikkaa kuin pystyn, en välttämättä voi välttää leikkuria. Se ei nyt ole ensimmäinen huolenaiheeni, sillä kestänee vielä jonkin aikaa, ennen kuin työkkäri ja työttömyyskassa ovat käsitelleet asiani. Sain nimittäin odotetusti selvityspyynnön työkkäristä, sillä olen vuosia sitten perustanut toiminimen, vaikken sen kautta paljon mitään teekään. Työtönhän saa toimia sivutoimisena yrittäjänä, mutta silloin saa varautua tähän syynäilyyn. Käsittelyaika on keskimäärin kolme viikkoa. Negatiiviset kokemukset viime kerralta, kun jäin työttömäksi, hieman piinaavat takaraivossa. Silloin kun rahaa ei tipahtanut mistään neljään kuukauteen, kun työkkäri ja työttömyyskassa setvivät asioita. Tilanne tosin oli silloin paljon monimutkaisempi, joten elän toivossa, että tällä kerralla pääsisin vähemmällä.

Viime päivinä on myös puhuttu ”Aktiivimalli 2:sta”, jossa työtön velvoitettaisiin hakemaan neljää työpaikkaa kuukaudessa rangaistuksen uhalla. Omalla kohdallani neljän työpaikan hakeminen kuukaudessa ei tunnu kovin pahalta, mutta minä asunkin Helsingissä. Pienemmillä paikkakunnillä ei yksinkertaisesti välttämättä ole mitä hakea. En usko että muutenkaan on kenenkään etu, että lähetellään työhakemuksia koska ”työkkäri pakottaa”. Silloin yrittäjät saavat entistä enemmän hakemuksia ihmisiltä, jotka eivät edes halua työpaikkaa ja ne ”oikeat” hakemukset ovat vaarassa jäädä jalkoihin.

Synkeistä tunnelmista huolimatta, koitetaan mekin nauttia kesästä ja juhannuksesta. Eiköhän mekin olla se ansaittu, vaikka lakerikenkämiehet olisivatkin eri mieltä.

Mitä nyt?

Torstaina oli viimeinen työpäivä. Yritän vasta sisäistää asiaa (”Ei, tämä ei ole loma. Minä en ole menossa takaisin muutaman viikon päästä”). Viimeiset päivät sujuivat yllättävän hyvin, vaikkakin jouduin keskittymään aika paljon siihen, että pysyin kasassa. Työsuojeluasiasta en ole kuullut mitään sen koommin, mikä tuntuu oudolta, mutta minusta tuntuu että minun on pakko keskittyä muihin asioihin, tulevaisuuteen eikä menneeseen. Siitä selviää jotain jos selviää, mutta minä olen tehnyt parhaani.

Työtodistuksessani lukee ”X on oma-aloitteinen, ahkera ja on suoriutunut hyvin hänelle annetuista tehtävistä. Suosittelemme häntä vastaaviin tehtäviin.” Tämä on siis asiakasyrityksen entisen esimieheni lausunto minusta. Sen saman esimiehen, joka sivuutti minut täysin rekrytoinnissa, jossa palkattiin uusi ihminen tekemään samoja tehtäviä, joita minä tein. Ei liene yllätys, että lausahdus tuntuu minusta hieman tekopyhältä. Sitä paitsi, kissa kiitoksilla elää (vaikka ei sekään varmaan kovin kauaa). Kauniit sanat eivät valitettavasti maksa vuokraani.

cof

Työttömäksi jääminen on kriisi, vaikka se ei olisikaan tullut yllätyksenä. Viimeksi kun jäin työttömäksi, en saanut rahaa mistään neljään kuukauteen, kun työkkäri selvitteli asioita niin pitkään. Tilanne toki oli silloin ihan toisenlainen kuin nyt. Tällä kertaa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää, sillä olen jäänyt työttömäksi määräaikaisen työsuhteen loputtua. Viime kerralla usko systeemin toimivuuteen kuitenkin kärsi aika kovan kolauksen.

Mutta ei taloudellinen toimeentulo ole ainoa asia, jossa työttömäksi jääminen ottaa koville – ei lähimainkaan. Se on vaikea sisäistää, ettei yhtäkkiä näekään niitä ihmisiä, joita on nähnyt melkein joka päivä reilun vuoden ajan. Ei voi puhua heidän kanssaan (tai voi tietysti, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan).

Ihmisen identiteetti ei saisi rakentua liikaa työn varaan. Sen olen tiennyt jo ennestään, mutta tässä yhteiskunnassa sitä voi olla vaikeaa välttää. Viime viikolla olin ”tärkeä”, monilla ihmisillä oli asiaa minulle, moni ihminen halusi jotakin minulta. Tänään ainoa ihminen, jonka kanssa olen puhunut, oli lähikaupan kassa (”Moi, siinä on kolme perunapiirakkaa. Kiitos.”).

Uskon että olen ansainnut loman siinä missä nekin, joilla on vakituinen työpaikka ja viiden viikon palkallinen loma, sillä olen pitänyt vapaata vähän yli viikon viimeisen reilun vuoden aikana. Työttömyyteen ei kuitenkaan ole kovin helppoa suhtautua lomana. Ikään kuin ei kuitenkaan ansaitsisi sitä, koska ei ole onnistunut saamaan vakituista työpaikkaa. En kuitenkaan pidä sitäkään huonona saavutuksena, että alunperin kahden viikon projektiksi tarkoitettu työjakso venyi yli vuodeksi.

Samaan aikaa toisaalla

Ideologinen työtön sitä ja saamattomat laiskurit tätä. Koko aihe pursuaa korvista, enkä ole lukenut murto-osaakaan siitä, mitä aiheesta on viime päivinä kirjoitettu. Ossi Nyman pelasi korttinsa sikäli ovelasti, että harva esikoiskirjailija saa osakseen moista huomiota. Valitettavasti Nyman tulee samalla tehneeksi aika paljon hallaa niille työttömille, jotka antaisivat vaikka toisen kätensä päästäkseen töihin. Voin kuvitella, miten tällä hetkellä aika monet mielessään niputtavat kaikki työttömät samaan sakkiin – ”Mitä minä sanoin, tuollaisia ne ovat kaikki”. Tästä päästään siihen, ettei varmaan mitään muuta ihmisryhmää kuin työttömiä yhtä suuren yleisen hyväksynnän vallitessa voida tunkea samaan lokeroon.

18358684_10155473976474684_4791114862158790598_o

Nymanin ulostulon jälkeen näitä onkin riittänyt, ”ideologisesti työttömiä”. Useimmilla (sikäli kun he ovat oikeita ihmisiä eivätkä jonkun toimittajan keksimiä) on ilmeisesti hieman enemmän järkeä päässä kuin Nymanilla, eivätkä he toitota omalla nimellään ettei töihin meno kiinnosta mutta työttömyyskorvaus kelpaa. Monet TE-keskuksen kanssa asioimaan joutuneet nimittäin tietävät, että työtöntä rangaistaan karenssilla pienimmästäkin syystä, yritti sitten tehdä jotain tai olla tekemättä.

Oikeasti en ihmettele sitäkään, että jossain vaiheessa kiinnostus töiden hakemiseen vain loppuu. Voisin kuvitella, että jos itse olisin vuodesta toiseen hakenut töitä pääsemättä edes haastatteluun, yrittäisin varmasti etsiä elämääni sisältöä jostakin muualta. Onko sitten enemmän väärin elää yhteiskunnan kustannuksella ja tehdä jotakin, mistä tuntee saavansa jotain kuin olla vaikkapa vuodesta toiseen palkattomissa harjoitteluissa, mistä ei koskaan seuraa mitään pysyvää? En tiedä, mutta niille jotka taivastelevat yhteiskunnan kustannuksella herroiksi eläviä työttömiä, voin sanoa: kannattaa kokeilla, ei sillä peruspäivärahalla kovin pitkään juhlita.

Oma tilanteeni on sikäli valoisa, että työ, jossa aloitin keväällä, jatkuukin ensi toukokuuhun asti. Tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun pystyn ajattelemaan elämääni pidemmälle kuin kahden viikon tai kahden kuukauden päähän. Eriarvoisuus silti rassaa aika paljon. Itse teen käytännössä samoja tehtäviä kuin muutkin tiimissäni, mutta vuokratyöntekijänä olen kuitenkin hieman kuin toisen luokan kansalainen. Minulla ei välttämättä ole tarvittavia välineitä töiden tekemiseen. Minua ei kutsuta viikkopalaveriin. Eikä pikkujouluihin. Pahinta on silti erään työtoverin asenne, joka saa minut miettimään vähintään kerran viikossa irtisanoutumista. Se asenne sanoo: ”Minä olen parempi kuin sinä”.

Kilometritehdas saa vielä odottaa

Kävi kuitenkin niin, että viime torstaina, jonka oli (jälleen kerran) määrä olla viimeinen työpäiväni, esimies tuli puolta tuntia ennen kuin minun oli tarkoitus laittaa kamat lopullisesti kasaan, että ”mitä jos jatkaisit vielä kolme viikkoa?”. Hyvä uutinen, oikein hyvä. Ymmärrän myös, että koska kysymys on isosta organisaatiosta, pyörät eivät pyöri kovin nopeasti, ja kaikki on kovin byrokraattista. Joka tapauksessa, kolme viikkoa vielä töitä, tekee mannaa rahatilanteelle. Vaikka palkka ei ole kovin suuri, ei itseasiassa paljon enempää kuin työttömyyskorvaus, mutta koska ansiosidonnaisesta päivärahasta menee veroa 25%, ja palkan veroprosentin saa paljon pienemmäksi, jää käteen kuitenkin enemmän.

Oma lukunsa onkin sitten sosiaaliset vaikutukset. Olen näiden viikkojen aikana tutustunut ihmisiin, joihin todennäköisesti tulee pidettyä yhteyttä jatkossakin. Ylipäätään se, että voi aamulla lähteä töihin, tekee hyvää. Työttömän identiteetti istuu tiukassa, varsinkin kun tiedän aika varmaksi, että muutaman viikon päästä työttömyys odottaa taas. Tuntuu kuitenkin hyvältä huomata pärjäävänsä töissä siinä kuin muutkin ja pystyvänsä esimerkiksi ratkaisemaan itsenäisesti eteen tulevia ongelmia.

espa

Työtönkin on ihminen

Kun ihminen jää työttömäksi, hänen käsityksensä itsestään järkkyy. Hän ei ehkä tunne enää olevansa merkityksellinen, minkään arvoinen. Kun ympäristö ja koko yhteiskunta toitottavat tätä samaa sanomaa, miten työtön voisi mitään muuta tunteakaan kuin että hänen elämänsä on merkityksetön. Varmasti kaikki eivät ajattele, että ihmisen elämän ainoa tarkoitus on tehdä mahdollisimman paljon työtä, saada mahdollisimman paljon rahaa ja tuottaa yhteiskunnalle mahdollisimman paljon. En minä ole ainakaan koskaan ajatellut niin. Silti, esimerkiksi kun taannoin kävin terveyskeskuksessa pitkään kestäneen yskän vuoksi ja hoitaja kysyi, olenko työssä (ainoastaan varmasti tietääkseen, tarvitsenko sairauslomaa), tunsin häpeää sanoessani, että olen työtön.

Kaikilla tuntuu olevan mielipide työttömistä. Kuitenkin, kuten varmaan kaikkiin ihmisryhmiin pätee, jos on tavannut yhden työttömän, on tavannut yhden työttömän. Itse en tunne kauheasti sellaisia työttömiä, joita ei kiinnostaisi ottaa töitä vastaan. Tuntemani työttömät ovat pääasiassa aktiivisia, fiksuja ihmisiä, jotka haluavat töitä ja hakevat niitä. Ihmisiä, joissa ei ole mitään vikaa, ja sikäli on vaikea ymmärtää, etteivät hekään ole löytäneet töitä. Se on kuitenkin saanut minut miettimään, että ehkä minussakaan ei ole mitään vikaa.

InstagramCapture_dafca627-be82-4bbd-a578-07bd12812a40

Ihan varmasti on olemassa työttömiä, joita ei kiinnostaisikaan tehdä töitä. Mutta yhtälailla on olemassa suojatyöpaikoissa olijoita, jotka eivät tee palkkansa eteen yhtään mitään. Työtön elää pahimmassa tapauksessa alle 600 eurolla kuussa. Jos sinä, palkkatyössä oleva ajattelet, että työtön elelee herroiksi yhteiskunnan kustannuksella, sinun maksamillasi verorahoilla, kysy itseltäsi, olisitko valmis vaihtamaan osia työttömän kanssa. Olen varma, että aika moni työtön olisi valmis vaihtamaan osia sinun kanssasi. Muun muassa Voitolla työhön -blogissa on kirjoitettu työttömien väheksynnästä.

Olen viimeisen kuukauden parin aikana käynyt ehkä viidessä tai kuudessa työhaastattelussa. Nyt lopulta sain tiedon, että olen saanut kahden viikon työprojektin. Se tuntuu samaan aikaan sekä tervetulleelta että turhauttavalta. Kahden viikon työn vastaanottaminen ei ole taloudellisesti kovin kannattavaa, koska se johtaa väistämättä työttömyyspäivärahojen maksun viivästymiseen. Tämä jos mikä on kannustinloukku, josta pitäisi päästä eroon. Kuitenkin, minulla ei tässä tilanteessa ole hirveästi varaa valita. Jos en ottaisi vastaan paivän, viikon tai kuukauden töitä, minulla ei viimeisen vuoden aikana olisi ollut yhtään työpäivää. Tiedän että monet eivät vaivautuisi. Voin vain toivoa, että jossain vaiheessa tämä murusien kerjääminen palkitaan.