Mitä nyt?

Torstaina oli viimeinen työpäivä. Yritän vasta sisäistää asiaa (”Ei, tämä ei ole loma. Minä en ole menossa takaisin muutaman viikon päästä”). Viimeiset päivät sujuivat yllättävän hyvin, vaikkakin jouduin keskittymään aika paljon siihen, että pysyin kasassa. Työsuojeluasiasta en ole kuullut mitään sen koommin, mikä tuntuu oudolta, mutta minusta tuntuu että minun on pakko keskittyä muihin asioihin, tulevaisuuteen eikä menneeseen. Siitä selviää jotain jos selviää, mutta minä olen tehnyt parhaani.

Työtodistuksessani lukee ”X on oma-aloitteinen, ahkera ja on suoriutunut hyvin hänelle annetuista tehtävistä. Suosittelemme häntä vastaaviin tehtäviin.” Tämä on siis asiakasyrityksen entisen esimieheni lausunto minusta. Sen saman esimiehen, joka sivuutti minut täysin rekrytoinnissa, jossa palkattiin uusi ihminen tekemään samoja tehtäviä, joita minä tein. Ei liene yllätys, että lausahdus tuntuu minusta hieman tekopyhältä. Sitä paitsi, kissa kiitoksilla elää (vaikka ei sekään varmaan kovin kauaa). Kauniit sanat eivät valitettavasti maksa vuokraani.

Työttömäksi jääminen on kriisi, vaikka se ei olisikaan tullut yllätyksenä. Viimeksi kun jäin työttömäksi, en saanut rahaa mistään neljään kuukauteen, kun työkkäri selvitteli asioita niin pitkään. Tilanne toki oli silloin ihan toisenlainen kuin nyt. Tällä kertaa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää, sillä olen jäänyt työttömäksi määräaikaisen työsuhteen loputtua. Viime kerralla usko systeemin toimivuuteen kuitenkin kärsi aika kovan kolauksen.

Mutta ei taloudellinen toimeentulo ole ainoa asia, jossa työttömäksi jääminen ottaa koville – ei lähimainkaan. Se on vaikea sisäistää, ettei yhtäkkiä näekään niitä ihmisiä, joita on nähnyt melkein joka päivä reilun vuoden ajan. Ei voi puhua heidän kanssaan (tai voi tietysti, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan).

Ihmisen identiteetti ei saisi rakentua liikaa työn varaan. Sen olen tiennyt jo ennestään, mutta tässä yhteiskunnassa sitä voi olla vaikeaa välttää. Viime viikolla olin ”tärkeä”, monilla ihmisillä oli asiaa minulle, moni ihminen halusi jotakin minulta. Tänään ainoa ihminen, jonka kanssa olen puhunut, oli lähikaupan kassa (”Moi, siinä on kolme perunapiirakkaa. Kiitos.”).

Uskon että olen ansainnut loman siinä missä nekin, joilla on vakituinen työpaikka ja viiden viikon palkallinen loma, sillä olen pitänyt vapaata vähän yli viikon viimeisen reilun vuoden aikana. Työttömyyteen ei kuitenkaan ole kovin helppoa suhtautua lomana. Ikään kuin ei kuitenkaan ansaitsisi sitä, koska ei ole onnistunut saamaan vakituista työpaikkaa. En kuitenkaan pidä sitäkään huonona saavutuksena, että alunperin kahden viikon projektiksi tarkoitettu työjakso venyi yli vuodeksi.

Advertisement

Samaan aikaa toisaalla

Ideologinen työtön sitä ja saamattomat laiskurit tätä. Koko aihe pursuaa korvista, enkä ole lukenut murto-osaakaan siitä, mitä aiheesta on viime päivinä kirjoitettu. Ossi Nyman pelasi korttinsa sikäli ovelasti, että harva esikoiskirjailija saa osakseen moista huomiota. Valitettavasti Nyman tulee samalla tehneeksi aika paljon hallaa niille työttömille, jotka antaisivat vaikka toisen kätensä päästäkseen töihin. Voin kuvitella, miten tällä hetkellä aika monet mielessään niputtavat kaikki työttömät samaan sakkiin – ”Mitä minä sanoin, tuollaisia ne ovat kaikki”. Tästä päästään siihen, ettei varmaan mitään muuta ihmisryhmää kuin työttömiä yhtä suuren yleisen hyväksynnän vallitessa voida tunkea samaan lokeroon.

Nymanin ulostulon jälkeen näitä onkin riittänyt, ”ideologisesti työttömiä”. Useimmilla (sikäli kun he ovat oikeita ihmisiä eivätkä jonkun toimittajan keksimiä) on ilmeisesti hieman enemmän järkeä päässä kuin Nymanilla, eivätkä he toitota omalla nimellään ettei töihin meno kiinnosta mutta työttömyyskorvaus kelpaa. Monet TE-keskuksen kanssa asioimaan joutuneet nimittäin tietävät, että työtöntä rangaistaan karenssilla pienimmästäkin syystä, yritti sitten tehdä jotain tai olla tekemättä.

Oikeasti en ihmettele sitäkään, että jossain vaiheessa kiinnostus töiden hakemiseen vain loppuu. Voisin kuvitella, että jos itse olisin vuodesta toiseen hakenut töitä pääsemättä edes haastatteluun, yrittäisin varmasti etsiä elämääni sisältöä jostakin muualta. Onko sitten enemmän väärin elää yhteiskunnan kustannuksella ja tehdä jotakin, mistä tuntee saavansa jotain kuin olla vaikkapa vuodesta toiseen palkattomissa harjoitteluissa, mistä ei koskaan seuraa mitään pysyvää? En tiedä, mutta niille jotka taivastelevat yhteiskunnan kustannuksella herroiksi eläviä työttömiä, voin sanoa: kannattaa kokeilla, ei sillä peruspäivärahalla kovin pitkään juhlita.

Oma tilanteeni on sikäli valoisa, että työ, jossa aloitin keväällä, jatkuukin ensi toukokuuhun asti. Tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun pystyn ajattelemaan elämääni pidemmälle kuin kahden viikon tai kahden kuukauden päähän. Eriarvoisuus silti rassaa aika paljon. Itse teen käytännössä samoja tehtäviä kuin muutkin tiimissäni, mutta vuokratyöntekijänä olen kuitenkin hieman kuin toisen luokan kansalainen. Minulla ei välttämättä ole tarvittavia välineitä töiden tekemiseen. Minua ei kutsuta viikkopalaveriin. Eikä pikkujouluihin. Pahinta on silti erään työtoverin asenne, joka saa minut miettimään vähintään kerran viikossa irtisanoutumista. Se asenne sanoo: ”Minä olen parempi kuin sinä”.

Työtönkin on ihminen

Kun ihminen jää työttömäksi, hänen käsityksensä itsestään järkkyy. Hän ei ehkä tunne enää olevansa merkityksellinen, minkään arvoinen. Kun ympäristö ja koko yhteiskunta toitottavat tätä samaa sanomaa, miten työtön voisi mitään muuta tunteakaan kuin että hänen elämänsä on merkityksetön. Varmasti kaikki eivät ajattele, että ihmisen elämän ainoa tarkoitus on tehdä mahdollisimman paljon työtä, saada mahdollisimman paljon rahaa ja tuottaa yhteiskunnalle mahdollisimman paljon. En minä ole ainakaan koskaan ajatellut niin. Silti, esimerkiksi kun taannoin kävin terveyskeskuksessa pitkään kestäneen yskän vuoksi ja hoitaja kysyi, olenko työssä (ainoastaan varmasti tietääkseen, tarvitsenko sairauslomaa), tunsin häpeää sanoessani, että olen työtön.

Kaikilla tuntuu olevan mielipide työttömistä. Kuitenkin, kuten varmaan kaikkiin ihmisryhmiin pätee, jos on tavannut yhden työttömän, on tavannut yhden työttömän. Itse en tunne kauheasti sellaisia työttömiä, joita ei kiinnostaisi ottaa töitä vastaan. Tuntemani työttömät ovat pääasiassa aktiivisia, fiksuja ihmisiä, jotka haluavat töitä ja hakevat niitä. Ihmisiä, joissa ei ole mitään vikaa, ja sikäli on vaikea ymmärtää, etteivät hekään ole löytäneet töitä. Se on kuitenkin saanut minut miettimään, että ehkä minussakaan ei ole mitään vikaa.

Ihan varmasti on olemassa työttömiä, joita ei kiinnostaisikaan tehdä töitä. Mutta yhtälailla on olemassa suojatyöpaikoissa olijoita, jotka eivät tee palkkansa eteen yhtään mitään. Työtön elää pahimmassa tapauksessa alle 600 eurolla kuussa. Jos sinä, palkkatyössä oleva ajattelet, että työtön elelee herroiksi yhteiskunnan kustannuksella, sinun maksamillasi verorahoilla, kysy itseltäsi, olisitko valmis vaihtamaan osia työttömän kanssa. Olen varma, että aika moni työtön olisi valmis vaihtamaan osia sinun kanssasi. Muun muassa Voitolla työhön -blogissa on kirjoitettu työttömien väheksynnästä.

Olen viimeisen kuukauden parin aikana käynyt ehkä viidessä tai kuudessa työhaastattelussa. Nyt lopulta sain tiedon, että olen saanut kahden viikon työprojektin. Se tuntuu samaan aikaan sekä tervetulleelta että turhauttavalta. Kahden viikon työn vastaanottaminen ei ole taloudellisesti kovin kannattavaa, koska se johtaa väistämättä työttömyyspäivärahojen maksun viivästymiseen. Tämä jos mikä on kannustinloukku, josta pitäisi päästä eroon. Kuitenkin, minulla ei tässä tilanteessa ole hirveästi varaa valita. Jos en ottaisi vastaan paivän, viikon tai kuukauden töitä, minulla ei viimeisen vuoden aikana olisi ollut yhtään työpäivää. Tiedän että monet eivät vaivautuisi. Voin vain toivoa, että jossain vaiheessa tämä murusien kerjääminen palkitaan.

Ne jotka ansaitsevat

Tämä on yksi niistä päivistä, jolloin on todella voimaton olo: Mitä järkeä tässä kaikessa on? Miksi yrittää, kun lopputulos on sama, kuin jos ei tekisi mitään? Reilun viikon sisällä olen käynyt kolmessa työhaastattelussa. Nyt tiedän jo kahdesta paikasta, etten saanut niitä. Jäljellä on enää kahden viikon projektityö, jossa pääsin toiselle haastattelukierrokselle. Sivumennen sanoen minusta on hieman naurettavaa, että kahden viikon projektiin tarvitaan kaksi haastattelukierrosta, mutta työnantajan markkinat, on mistä valita.

Mitä nyt sitten? Tänään vähän itkettiin, seuraavaksi jatkan työhakemusten kirjoittamista. En tiedä, mitä muutakaan tekisin. Jossain vaiheessa keskustelen varmaankin TE-toimiston kanssa mahdollisuudesta johonkin palkattomaan harjoitteluun.

Syyllistävä ilmapiiri tuntuu ihan käsittämättömän pahalta, kun on yrittänyt niin paljon. Lopulta, vaikka olisin saanutkin töitä, mitä se olisi ratkaissut? Henkilökohtaisessa elämässäni paljonkin. Mutta laajemmassa mittakaavassa, tuhansien työttömien kyykyttäminen ja syyllistäminen jatkuu. Rakenteelliset ongelmat eivät häviä mihinkään.

Aika monet tuntuvat kuvittelevan edelleen, että jos on tarpeeksi ahkera ja uskoo itseensä tarpeeksi, menestyy kyllä. Aiheesta oli loistava kolumni tämän päivän Helsingin Sanomissa. Kolumnissa kirjoitetaan siitä, miten kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet hankkia koulutus, mutta käytännössä niin ei tietenkään ole. Nykyään tosin tuskin on sellaista oppiarvoa joka takaisi työpaikan.

Jos olisin saanut työpaikan, olisiko se ollut omaa ansiotani? En tiedä, ehkä siinä mielessä, etten ole vielä luovuttanut. Menestys tai menestymättömyys ovat kuitenkin monien asioiden summia. Kukaan ei pärjää yksin, ja aika paljon tarvitaan tuuria. Ei sitten muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Keep going

Olin pari päivää sitten työhaastattelussa. Kyseessä oli toinen haastattelukierros, joten tavallaan olen päässyt jo tosi pitkälle. Ehdokkaita ei voi olla mukana enää kuin muutama. On silti hyvin mahdollista, että en saa paikkaa. Maailmani ei kaadu siihen. Sitten jatkan samaan malliin, tai yritän miettiä mitä voin työnhaussani parantaa. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Silti tunnen tuottavani pettymyksen. Paitsi itselleni, myös lähipiirilleni. Puolisolleni (”voinko taas maksaa vuokran myöhässä”). Vanhemmilleni, joille tosin olisin pettymys riippumatta siitä, mitä tekisin, joten sitä en jaksa miettiä. Yhteiskunnalle. Vaikka tiedän ettei työttömyys ole omaa syytäni, joku ääni silti sanoo, että se on. Yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että työtön on syyllinen omaan ahdinkoonsa, ja häntä pitää rangaista. Turun Sanomat kirjoitti aiheesta lukemisen arvoisen artikkelin.

Minusta tuntuu, että elämäni pyörii tällä hetkellä vain ja ainoastaan työnhaun ympärillä. Minulla on elämässä yksi päämäärä: löytää työ. Se tuntuu ahdistavalta. Samaan aikaan monet niistä onnekkaista, joilla on työ, tuntuvat kuvittelevan, että vain lepäilen laakereillani. Minä ja muut työttömät. Monien identiteetti on rakentunut vahvasti työn ympärille. Mitä tapahtuu, kun työ katoaa? Koko elämältä tuntuu katoavan pohja. Oxfordin yliopiston tutkimuksen mukaan 47% töistä tulee katoamaan seuraavan 25 vuoden kuluessa (lähde: Big Think). Ehkä meidän olisi siis aika miettiä, mitä muuta elämässään voi tehdä kuin työtä – riippumatta siitä onko työ vai ei. Vaikka vielä tänään olisi työ, huomenna asia voi olla toisin.

 

Vain yksi voi voittaa

Työnhaku on äärimmäisen epäkiitollinen laji. Käytännössä ei ole mitään merkitystä sillä, oletko jossakin haussa toinen vai sadas, jos vain yksi valitaan tehtävään. Joulukuussa pääsin eräässä haussa neljän ”parhaan” joukkoon. Tiedän sen siitä, että haastattelussa kerrottiin, että neljä hakijaa haastateltiin. En kuitenkaan tullut valituksi.

Sen pitäisi varmaan jollakin tavalla hivellä itsetuntoa, kun on päihittänyt ehkä kymmeniä tai satoja muita hakijoita. Pettymys on kuitenkin katkera. Lisäksi hakuprosessit ovat usein kaikkinen hakemuksineen, ehkä useampine hakukierroksineen ja joskus jopa ennakkotehtävineen aika raskaita prosesseja. Tuntuu vähän siltä, kuin kiipeäisi kaivon pohjalta kohti valoa, ja juuri kun on melkein ulkona, ote lipeää. Seuraavaksi löytää itsensä taas sieltä, kaivon pohjalta.

Tällä hetkellä minulla on menossa haku, jossa olen viiden haastatteluun valitun joukossa. Toivon saavani työn ja tiedän pettyväni, jos en saa sitä. On kuitenkin hyvin mahdollista, etten saa. Mutta oli miten oli, minun on pakko uskoa, että jossain vaiheessa, jollakin tavalla, päivä paistaa vielä sinne kaivon pohjallekin.

Tilannepäivitys

Mitä näistä viime viikoista ja päivistä oikein ajattelisi saati sanoisi. Eläkkeitä, lapsilisiä, kotihoidontukea, työttömyysturvaa, eläkeläisten asumistukea, vammaisetuuksia ja sairauspäivärahoja leikataan (lähde: Vasemmistoliiton fb-sivut ja Taloussanomat). ”Köyhät kyykkyyn” voisi varmaan olla nykyisen hallituksen slogan.

Ansiosidonnaista leikataan 100 päivällä. Se ei liene yllätys, mutta hiukan jäi mietityttämään se, ettei neljäsosa kansanedustajista vaivautunut edes paikalle, kun asiasta äänestettiin. Ehkä työttömät eivät ole ainoat, jotka kaipaisivat aktivointia, vaan keppiä tarvitsisivat myös kansanedustajat…

Ja lisää ilouutisia, hallituksen työryhmä laittaisi työttömät vapaaehtoistöihin. Mitä muuta muka voisimme odottaa? Työryhmän mukaan työttömän pitää osoittaa, että hän ansaitsee tuet. Ilmeisesti siihen ei kuitenkaan riitä se, että hakisi aktiivisesti töitä. Ehei, pistetäänpäs ne velttoilijat vaikka vähän lapionvarteen. Ilmaiseksi tietenkin. Tuntuu aika vahvasti siltä, että Suomessa on tuloillaan yhä vahvemmin ihmisten jakaminen kasteihin. Tiedättehän, ne epäonnistuneet luuserit, yhteiskunnan pohjasakka, tekevät sitten niitä ”vapaaehtoistöitä”. Mutta hetkinen, jos ne ovat pakollisia, eiväthän ne voi olla vapaaehtoistöitä. Onko se niin kuin yhdyskuntapalvelua? Rangaistuksena siitä kun ovat niin epäonnistuneita surkimuksia, mokomat.

Hain taannoin kahteen rekrykoulutukseen. Molempiin olisi sisältynyt muutaman kuukauden harjoittelu jossakin sopivassa yrityksessä. Suhtauduin jo alunperin hiukan varauksella näihin koulutuksiin, sillä sen yrityksen, johon menisin harjoitteluun, olisi pitänyt maksaa koulutuksen järjestävälle yritykselle toisessa 6000 euroa ja toisessa lähemmäs 8000 euroa. Minä puolestani olisin saanut 9 euroa päivässä normaalien tukien lisäksi. Koulutusten järjestäjät yrittivät hankkia yrityspaikkoja. Niitä olisi voinut myös etsiä itse, mutta ajattelin että käytän aikani mieluummin ”oikeiden töiden” etsimiseen. Ei liene suurikaan yllätys, että muutama päivä sitten toisesta koulutuksesta ilmoitettiin, ettei ryhmää saada aikaiseksi, koska yrityspaikkoja ei ole löytynyt riittävästi. Koulutukseen osallistujia olisi kyllä riittänyt, sillä hakijoita oli yli 150. Haiskahtaa vähän työttömien kustannuksella rahastamiselta, vaikka eihän se toisaalta ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa. Ja nyt esimerkiksi ei maksanut.

Sain eilen tiedon kuukauden kestävästä työprojektista, joka alkaa ensi maanantaina. Onnea minä, sillä työnhaku on viime aikoina tuntunut lähinnä huonolta vitsiltä.

Mielensäpahoittelua

Kyllä minä niin taas mieleni pahoitin. Tuntuu aika surkuhupaisalta lukea kirjoituksia esimerkiksi ”ihan vakavasti otettavista” sanomalehdistä, miten ”työttömät pitäisi patistaa tekemään töitä” (Helsingin Sanomat 15.11.), kun juuri on hiki hatussa kirjoittanut työhakemuksen toisensa perään – ja saanut taas liudan ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestiä. Kysymys ei edes ole siitä, että hakisin pelkästään koulutustani vastaavia töitä. Olen hakenut valtavan määrän sellaisia töitä, joihin ei ilmoituksen mukaan vaadita jotakin tiettyä koulutusta. En tiedä, eivätkö työnantajat ota hakemuksiani vakavasti, koska minulla on ammattikorkeakoulututkinto ja kaksi ammatillista tutkintoa. Kieltämättä olen ehkä vähän ylikoulutettu vaikka varastotyöntekijäksi, mutta jostain syystä se tuntuu haittaavan työnantajia enemmän kuin minua. Mutta arvon Hallitus, pssst. Voin kertoa teille salaisuuden. Kyllä niitä työntekijöitä riittäisi, kunhan riittäisi palkanmaksajia. Mitenhän niitä patistettaisiin.

 

Totta kai tekisin mielelläni koulutustani vastaavia töitä, jos niitä olisi. Olin kahdella edellisellä viikolla yhteensä viitenä päivänä töissä eräällä vanhalla työnantajallani (koulutustani vastaavaa työtä). Minulla on sinne edelleen olemassa nollasopimus. Eli he voivat kutsua minut töihin silloin kun heille sopii, tai olla kutsumatta. Minusta oli oikein mukavaa olla töissä, mutta kieltämättä jäi vähän epäkiitollinen olo, kun lähtiessä kiiteltiin ja kehuttiin, miten tyytyväisiä kaikki ovat. Ja sanottiin, että ”ehkä sitten taas ensi vuonna”.

Toinen kirjoitus, josta niin mieleni pahoitin, oli (kuinka ollakaan) myös Helsingin Sanomissa julkaistu mielipidekirjoitus. Kirjoitus on ilmeisesti vastine aiempaan kirjoitukseen, mikä osaltaan selittää sen, miksi moista roskaa on julkaistu. Nimimerkki ”Rikas” ihmettelee, kun köyhät eivät huoli hänen neuvojaan. Olen samaan aikaan mykistynyt mutta toisaalta iloinen siitä, etten ainakaan itse ole ihan noin vieraantunut todellisuudesta. Jos ”Rikas” tarkastelee asioita vain omasta näkökulmastaan, niin kuin ihmiset yleensä tarkastelevat, hän ei varmaankaan saa todellisuudesta kovin kattavaa kuvaa. Hän on menestynyt – luultavasti sattumalta – mutta tietysti pitää menestymistään omana ansionaan. Ehkä hänen ystävänsäkin ovat yhtä menestyneitä – ehkä hän ei ole välittänyt tutustuakaan ”niihin luusereihin, jotka eivät pärjää elämässä”. Saattaa tulla yllätyksenä ”Rikkaalle”, mutta todennäköisesti on olemassa pilvin pimein ihmisiä, jotka ovat toimineet samalla tavalla kuin ”Rikas”. Mutta sattumalta he eivät olekaan menestyneet. Koska he eivät pidä asiasta ääntä – tai vaikka pitäisivätkin, ”Rikas” kuvittelee, että kun toimii niin kuin hänkin, menestyy varmasti. Tapaus on siis eräänlainen selviytymisharha.

Potuntervaaja kirjoitti mainion kirjoituksen aiheesta.

Keskiviikkoillan kevennys

Kevennys tavallaan, mutta valitettavasti tässä on aika paljon tottakin. Nimittäin lähes kaikissa työpaikkailmoituksissa peräänkuulutetaan sosiaalisuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta – tarvittiin niitä työssä tai ei. Pitääkö kaikkien oikeasti sopia samaan muottiin? Ja voisiko se työ joskus olla vain työtä, jonka tekee hyvin, vaikkei se olisikaan ”sitä mitä aina on halunnut tehdä”. Työnhakijan puolesta varmaan voisi, mutta työnantajat tuntuvat haluavan kuulla, että tämä on juuri se hakijan unelmien täyttymys. Pitäisi varmaan opetella valehtelemaan paremmin.

Toivonkipinä

Hip hei, minäpä sain tänään kutsun työhaastatteluun! Tämä on aina se hetki, jolloin pitäisi pystyä pitämään jalat kiinni maassa, koska voihan se olla ettei natsaakaan. Yritän vakuuttaa itselleni, ettei se mitään jos en saa sitä työtä, kunhan teen parhaani. Työ ei vastaa oikein millään tavalla koulutustani ja palkka on aika lailla samaa luokkaa kuin se rahamäärä, mitä saan työttömänä. Tekisin sitä työtä oikein mielelläni, ainakin jonkin aikaa. Ainakin nyt.

Tämä on se hetki, kun mieli lähtee vaeltelemaan, vaikka miten yrittäisi pitää pään kylmänä. ”Olisipa hienoa…”; ”Jos saan sen työn, niin sitten minä kyllä ostan uudet verhot/uudet kengät/uuden raapimispuun kissalle”. Hyvä on, en taida olla kovin hyvä pitämään jalkoja kiinni maassa, toisaalta tämä on ensimmäinen työhaastattelu moneen kuukauteen. Ehkä voin antaa itselleni luvan iloita vähän, sain työn tai en. Työhaastatteluun pääseminenkin voi joskus olla sellainen tekijä, joka saa uskomaan sittenkin vielä siihen, että ehkä on mahdollisuus. Ehkä minäkin vielä onnistun, jos jaksan yrittää tarpeeksi paljon ja tarpeeksi pitkään. Minä sain tänään myös viisi ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestiä (tai olen saanut tähän mennessä, kello on kaksi iltapäivällä). Tämä antaa vähän vihjettä siitä, miten paljon olen hakenut töitä viime aikoina, sillä läheskään kaikista paikoista ei tule ikinä edes sitä yhtä massasähköpostia.

Työttömien Valtakunnallisen Yhteistoimintajärjestön sivuille on taannoin lisätty blogiyhteisö, jossa minunkin blogini on mukana: http://www.tvy.fi/blogiyhteiso/.

Pieni loppukevennys viikon alkuun, vaikka aihe alkaakin olla vähän kulunut: