Takaisin kilometritehtaalle

Olen ollut reilun kuukauden töissä. Kivaa on ollut. Työtehtävät ovat lähinnä ihan ok, mutta parasta ovat työkaverit. Tänään oli se odotettu päivä, kun kuulimme, tarvitaanko meitä tammikuussa. Ei tarvita. Eihän töiden ollut tarkoituskaan jatkua kuin tämän vuoden loppuun, mutta olin silti hieman pettynyt. Varmaan siksi, että oli hiukan annettu ymmärtää, että mahdollisesti työt voisivat jatkua vielä hieman pidempään, ja sitten päätöstä pantattiin viimeiseen asti. Olisi tuntunut reilummalta, jos olisi heti sanottu, ettei töitä valitettavasti ole.

En tiedä, näettekö mitään ironista tilanteessa, jossa joulupaitaan pukeutunut esimies kertoo joulukoriste päässään minulle tästä tilanteesta, mutta minä näen. Ei se lopputulos ollut siinä vaiheessa minulle enää mikään yllätys, koska työkaverini oli saanut saman uutisen hetkeä aiemmin. Ehkä siksi pystyin ottamaan uutisen aika tyynesti vastaan, vasta kotona tunteet saivat vallan.

Tällaisessa tilanteessa minulla on aina hiukan sellainen olo, että en vain ollut tarpeeksi hyvä. Ehkä en yrittänyt tarpeeksi. Oikeasti tiedän, ettei siitä ainakaan tässä tapauksessa ole kysymys. Jos töitä ei ole, niitä ei ole, ja koska tiimissä on tänä vuonna aiemmin ollut YT-neuvottelut, olisi yllättävämpää ollut, jos töitä olisi tarjottu.

Silti, välillä tulee mieleen, että määräaikaisen pitäisi tehdä työnsä kaksi kertaa paremmin kuin vakituisen, että pystyisi ehkä vakuuttamaan työnantajan ja mahdollisesti saamaan jatkoa (en sano että näin on, mutta minulle tulee toisinaan tällainen olo). Sitten kun työt joka tapauksessa loppuvat, saattaa miettiä, että olisin voinut tehdä työni vähän huonommin. Lopputulos olisi ollut sama.

Nyt minulla on vielä viisi työpäivää jäljellä. En tiedä, voiko minua syyttää siitä, jos en koe itseäni älyttömän motivoituneeksi. Toki aion hoitaa työni kunnialla, mutta ihan hirveästi en noista töistä enää aio stressata. Eniten työstä jään kaipaamaan työkavereita.

IMG_20190317_135907

Epätoivoa

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, olen saanut kiitos-mutta-ei-kiitos-vastauksen siitä paikasta, missä kävin haastattelussa ja eräästä toisestakin missä kävin haastattelussa sen jälkeen. Olen myös keskustellut eräästä hyvin lupaavasta paikasta puhelimessa –  ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä varmemmin toiveet siitäkin paikasta tuntuvat valuvan hiekkaan. Välillä on hirveän vaikea uskoa, että päivä paistaa vielä joskus risukasaankin. Kyllä se paistaa, olen melko varma siitä. Silti, kun joku rekrytoija, jolta saa hylkäysviestin, sanoo olevansa varma, että löydän töitä, en ole ihan varma, pitäisikö huutaa vai oksentaa.

En ihmettele sitä, että monet ajattelevat suuren osan työttömistä olevan työttömiä omasta tahdostaan. Kyllä minäkin tunnen ihmisiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa mennä töihin. Tavallaan se tekee omasta tilanteesta vielä epäreilumman. Ymmärrän senkin, että monet ajattelevat, että töitä on helppoa löytää. Jos ei ole kokenut työttömyyttä, ei voi ymmärtää millaista se on. Minä olen viimeisen kuukauden aikana hakenut 47 työpaikkaa. Tuloksena on ollut muutama työhaastattelu mutta ei työpaikkaa. Vertailun vuoksi voin kertoa tilanteesta reilu puoli vuotta sitten, kun puolisoni oli jäämässä työttömäksi yt-neuvotteluiden seurauksena. Hän haki kahta vakituista työpaikkaa, joista toisen hän sai. Tilanne on kuitenkin aika erilainen kuin itselläni, sillä minulla ei ole 7 vuoden työkokemusta hyvin tietynlaisista tehtävistä. Uskon, että mukana oli hiukan tuuriakin. Tärkeää olisi myös tuntea oikeat ihmiset.

IMG_20190820_163904_web

Viimeisestä palkkatyöstäni on noin 5 ja puoli kuukautta. Eihän se nyt vielä niin paha tilanne ole. Siihen 5 ja puoleen kuukauteen sisältyy sitä paitsi 3 kuukautta koulutusta. Silti jossain takaraivossani on tunne, että monet potentiaaliset työnantajat hylkäävät minut heti ihmisroskana. Ehkä se on vain kuvittelua. Viimeisin työsuhteeni päättyi määräaikaisen työsuhteen päättyessä, mutta en olisi itse halunnut jatkaa työpaikassa, johon olin mennyt tekemään markkinointiin liittyviä tehtäviä mutta löysin lopulta itseni tekemästä varastotöitä. Sitä edellinen työsuhteeni päättyi niinikään määräaikaisen sopimuksen loppumiseen, mutta tässäkään tapauksessa en halunnut enää jatkaa työssä, jossa koin että minua kohdeltiin epäreilusti. Takana oli kahdeksan määräaikaista työsopimusta vähän yli vuoden aikana. Lisäksi minulle selvisi, että sain huomattavasti pienempää palkkaa kuin muut samaa työtä tekevät. Sitä paitsi olin jo hakenut kahteen kertaan avoinna ollutta vakituista työtä samoista tehtävistä, enkä kummallakaan kerralla päässyt edes haastatteluun. En vain enää jaksanut. Nyt alkaa miettiä, että olisiko pitänyt jaksaa. Olisiko työ, jossa kohdeltaisiin oikeudenmukaisesti ja jossa saisi tehdä sitä työtä, jota on palkattu tekemään, oikeasti liikaa vaadittu?

 

Työnhakua, haastatteluja ja pettymyksiä

Olen menneenä viikkona lähettänyt 13 työhakemusta. En tiedä, onko se paljon vai vähän, se ihan riippuu siitä, mihin vertaa. Tavallaan se tuntuu paljolta, mutta toistaalta tiedän kokemuksesta, että hyvä jos edes yhdestä niistä paikoista kuuluu joskus jotain. Parhaimmillaan olen lähettänyt viitisenkymmentä hakemusta viikossa, mutta yritän nykyään karsia paikkoja vähän, koska ei vain ole mitään järkeä hakea sellaisiin paikkoihin, joista ei ole minkäänlaista kokemusta. Hakijoiden joukossa on aina joku, jolla on kokemusta. Näin minä sen ainakin olen ajatellut.

Siitä yhdestä paikasta, jossa kävin jokunen viikko sitten haastattelussa, ei sitten ikinä kuulunut mitään. Se on iso pettymys. Melkein yhtä iso pettymys on se, etteivät he vaivaudu ilmoittamaan mitään, kuin se, ettei työpaikka vieläkään auennut. Tuntuu etteivät työnantajat pidä työnhakijoita minkään arvoisina, mutta niinhän se kai onkin. Jotenkin tuntee itsensä petetyksi, kun työhaastattelusta lähtiessä on hymyilty ja kätelty ja sitten: ei mitään.

edf

Kävin myös haastattelussa erääseen rekrykoulutukseen. Tämä on niitä koulutuksia, joissa jokin yritys maksaisi koulutuksen järjestäjälle, että minä menen sinne muutamaksi kuukaudeksi tekemään ilmaiseksi töitä, ja sitten toivotaan parasta, että työpaikka aukeisi. Todellisuudessa ainoa joka nauraa matkalla pankkiin on koulutuksen järjestäjä. Tällä hetkellä ottaisin harjoittelupaikan ihan mielelläni vastaan, koska se olisi kuitenkin jotain, mutta epäilen vahvasti etten menestynyt haastattelussa. Kyseessä oli nimittäin 7 henkilön ryhmähaastattelu, johon liittyi vielä joku keskusteluosuus. Ryhmähaastattelun jälkeen piti vielä osallistua videohaastatteluun. En ole koskaan oikein pärjännyt sen paremmin ryhmä- kuin videohaastatteluissakaan, ja jotenkin tulee mieleen, että selvästi haetaan tietynlaisia ihmisiä: ekstroverttejä jotka tuovat itsensä esille muista välittämättä. Joskus historiassa sellaisia ihmisiä on kutsuttu psykopaateiksi, mutta tämä onkin nykyaikaa.

Irtisanomislakikiista. Pitäisikö siitä sanoa jotain? Oikeastaan voin sanoa vain sen, millaista kokemusta minulla itselläni on: Yritykset keksivät kyllä jo nyt keinot päästä työntekijästä eroon, jos niikseen tulee. Myös esimerkiksi määräaikaisia työntekijöitä käytetään todellisuudessa ilman perusteita, koska aika moni ajattelee, että parempi se lyhyt työpätkäkin kuin ei työtä ollenkaan, ja yritykset keksivät kyllä aina jonkun verukkeen siihen työsopimukseen määräaikaisuuden syyksi.

Passivismia

Mikäs se tipahtikaan postiluukusta muu kuin työttömyyskassan ilmoitus siitä, että paivärahaani leikataan, koska en ole ollut riittävän aktiivinen. Ehkä menetettyjä euroja enemmän ottaa päähän juuri se passiiviseksi – eli laiskaksi – haukkuminen. Vaikka ei kai tätä voi ottaa henkilökohtaisesti, koska eihän päätöksiä tekevillä ole oikeasti mitään käsitystä siitä, kuka on aktiivinen ja kuka ei. Siinä mielestäni onkin se ongelma. Pelkästään lopputuloksella, eli sillä, saako töitä, on merkitystä. Se on samantekevää, onko lähettänyt sata työhakemusta vai yhden.

Avoimia työpaikkoja selaillessa tulee aika toivoton olo. Oikeasti niitä paikkoja, joihin minulla on mitään edellytyksiä, on aika vähän. Ja niihin, mitä on, tulee hakemuksia pilvin pimein. Turhautumista. Mietin muun muassa sitä, miten edellisen työsuhteeni päättyessä vuokratyöfirman esimieheni ylisti minua, ja oli varma siitä, ettei minulla ole vaikeuksia työllistyä. Lupailipa jopa auttavansa työpaikan löytymisessä. En minä niihin puheisiin silloinkaan uskonut, mutta eipä ole työpaikkaa siltäkään suunnalta kuulunut. Mutta eipä siitä voi ketään syyttää – kun ei ole töitä niin ei ole.

Vaikka en minä ole koskaan siihen uskonut, että joku hyväntahtoinen sielu jossain auttaisi minua saamaan työpaikan. En, vaikka tiedänkin olevani hyvä työntekijä, ja tiedän ainakin joidenkin ihmisten tietävän sen. Tuntuu että nykyään on eniten merkitystä sillä, oletko ”sosiaalinen”, mikä aika usein tuntuu tarkoittavan sitä, että olet tuomassa itseäsi esille jatkuvasti ja joka paikassa. Jos sellainen ei onnistu sinulta, on ihan sama, teetkö työsi hyvin.

Syyskuu

Olin muutaman päivän vanhempieni luona. Toivoin että se auttaisi pääsemään eroon tästä sisälläni olevasta möhkäleestä, joka tuntuu estävän kaiken tekemisen tällä hetkellä. Vaikka oli mukavaa viettää aikaa vanhempieni ja sisarusteni kanssa, tuntuu ettei miniloma juuri helpottanut asiaa. Ehkä päin vastoin. En ole varmaan pariin viikkoon kirjoittanut yhtään työhakemusta, mikä on minulle aika poikkeuksellista. En vain saa päästäni pois ajatusta siitä, miten turhaa tämä on. Kun paikasta toisensa jälkeen tulee hylkäysviesti, alkaa usko olla aika vähissä. Nytkö jo? Ei sen vielä pitäisi olla lopussa. Olen ollut työttömänä vasta vähän yli kolme kuukautta. Vasta vai jo? En tiedä, riippuu näkökulmasta. Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että kolme kuukautta on joku rajapyykki, jonka jälkeen mahdollisuudet saada töitä hupenevat entisestään. Toisaalta, kyllä jotkut onnistuvat saamaan työn oltuaan vuosia työttömänä. Pakko ihailla sitä, että vielä siinä vaiheessa jaksaa uskoa.

Jotkut tuntuvat saavan uuden työpaikan ilman ongelmia jo ennen kuin edellinen työ on loppunut. Olen alkanut tulla siihen tulokseen, että sillä on loppujen lopuksi aika vähän merkitystä, miten hyvin työnsä tekee. Melkein jokaisessa työpaikkailmoituksessa peräänkuulutetaan ensimmäisenä ”ulospäinsuuntautuneisuutta”, vaikkei läheskään kaikissa työtehtävissä ulospäinsuuntautuneisuutta tarvita. Eivätkä kaikki ole ekstroverttejä. Minä en ole, eikä minusta sellaista ikinä tule. Tiedän, että se on yksi syy siihen, ettei minulla ole töitä ja siihen, että minun tuntuu olevan vaikeampaa saada työpaikka kuin opiskelutovereillani. Vaikka opettajat tuntuivatkin uskovan loistavaan tulevaisuuteeni. Oikeasti jollain todistuksilla ja arvosanoilla ei ole mitään merkitystä.

Ehkä olen pettynyt kun nyt, syksyn tultua, en heti löytänytkään työtä. Kesän aikana en todellisuudessa uskonutkaan sitä löytäväni. Syksy on kuitenkin vasta alussa. Hengitä. Kaikki järjestyy.

Työnhakua vuonna 2018

Uusi viikko tuo aina vähän uutta toivoa. Kuka tietää, ehkä tällä viikolla tulee se odotettu puhelinsoitto. Ehkä tällä viikolla löydän töitä. En silti oikein usko. Vaikka olen lähettänyt paljon hakemuksia, ei mikään paikoista tunnu oikein siltä, että minulla olisi niihin todellisuudessa mahdollisuuksia. Jokainen kiitos-mutta-ei-kiitos-viesti tuntuu pienenä iskuna. Pala palalta ne murentavat senkin, mitä ammatillisesta itsetunnostani on jäljellä.

cof

Mietin, että tätäkö tämä elämä on. Olen nyt 34-vuotias. Työelämää on minulla siis vielä aika paljon jäljellä. Tai olisi, jos olisi töitä. Montako vuotta tulen ”työurani” aikana olemaan vielä työttömänä? Tätäkö tämä on, että sillonkin kun on joku työpätkä, voi suunnitella elämänsä ehkä kuukauden eteenpäin? Tuntuu että olen ihan samassa pisteessä kuin kaksi vuotta sitten – pelkästään kaksi vuotta vanhempi.

Mitä jos en saakaan enää töitä? Mitä jos tämä ei enää muutu tästä paremmaksi?Todennäköisesti saan töitä, ennemmin tai myöhemmin. En suostu vielä uskomaan mitään muuta vaihtoehtoa. Silti, miksi tämä on näin vaikeaa? En usko että töiden saaminen on kaikille muille näin vaikeaa, vaikka ihmiset haluavatkin usein näyttää elämästään vain sen kauniimman puolen. Tuntuu että jotkut saavat sen ensimmäisen työpaikan jota hakevat. Minä olen viimeisen kahden viikon aikana hakenut viittätoista työpaikkaa. Se ei ole vielä kovin paljon, sillä parhaimmillaan olen lähettänyt hakemuksia viitisenkymmentä viikossa. Nyt paikkoja ei vain ole avoinna. Ehkä myös ajattelussani on tapahtunut muutos. En vain näe enää mitään järkeä siinä, että hakisin töitä, joista minulla ei ole minkäänlaista kokemusta ja joihin minulla ei ole mitään annettavaa. Muutaman kerran olen alkanut täyttää hakemusta ja sitten sulkenut sen. Ajanhukkaa, eikä pelkästään oman aikani.

 

Työttömän kuulumisia

Melkein kaksi viikkoa työttömyyttä takana. Olen kai pitänyt itseni kiireisenä, koska vielä ei mieli ole ollut kovin maassa. Tähän kahteen viikkoon mahtuu yksi työhaastattelu, joka ei kuitenkaan johtanut työllistymiseen. Valitettavasti vai onneksi, en ole aivan varma, sillä en tunne että olisin vielä levännyt tarpeeksi (enkä ehkä kuitenkaan kokenut tehtävää aivan omakseni), mutta toisaalta taloudellinen toimeentulo stressaa. Lisäksi pieni syyllisyyden pisto tuntuu, jos yrittää ottaa tämän breikin loman kannalta. Mutta onko oikeasti väärin, jos työttömyyden ottaa lomana? On, jos työkkäriltä tai hallitukselta kysytään, mutta silloinhan pätkätyöläisellä ei olisi koskaan lomaa. Työttömyysjaksoon olisi toki paljon helpompaa suhtautua lomana, jos tietäisi, ettei se jatku loputtomiin.

Uskon ennemmin tai myöhemmin saavani taas töitä, mutta kesä on tunnetusti hankalaa aikaa työllistyä. Työttömyyttä ei silti ikimaailmassa voi verrata palkansaajien palkalliseen lomaan. Työttömällä on viranomaiset hengittämässä niskaan ja jatkuvasti olo, että rangaistaan karenssilla jos tekee jotain väärin/ei tee jotain/tekee mitä tahansa/on olemassa. Tämä yhdistettynä taloudelliseen epävarmuuteen, joka minun kokemusteni mukaan työttömänä läsnä aina, vaikka saisikin kohtuullista ansiosidonnaista päivärahaa. Koskaan nimittäin ei voi tietää, milloin työkkäri keksii ottaa oman tilanteen tarkempaan syyniin ja pantata päätöksiä kuukausikaupalla – sillä seurauksella että kaikki tuet katkeavat selvitysten ajaksi.

cof

Entisen työpaikkani pääluottamusmies soitti minulle pari päivää sitten. Hänen varsinainen asiansa oli kysyä, oliko hr-henkilö ottanut minuun yhteyttä palkka-asiassa. Eipä ollut, eikä ole vieläkään, mutta ilmeisesti sitä asiaa, että palkkani oli aivan liian pieni, ollaan vielä jotenkin selvittelemässä. Toinen asia, jonka luottamusmies kertoi, oli se, että yhtäkkiä työpaikan sisällä on ilmaantunut auki paikka, joka on samalla nimikkeellä kuin minun entinen pestini, mutta edessä on ”junior”-etuliite. Tuntuu aika epätodennäköiseltä, että tarve olisi syntynyt yhtäkkiä viikossa sen jälkeen, kun minun työni loppuivat. Vasta aloittanut tiimin esimies vieläpä kirkkain silmin selitti minulle muutamaa päivää ennen töideni loppumista, ettei hän ole tekemässä uusia resursointeja lähiaikoina. Kusetukseltahan tuo vaikuttaa, niin kuin luottamusmieskin totesi. Tuntuu pahalta, ettei minulle haluttu tarjota kyseistä tehtävää. Pistää miettimään, missä vika oikein oli, vai eikö naama vain sattunut miellyttämään jotakuta. Silti samalla tuntuu hyvältä, että luottamusmies tuntuu olevan minun puolellani ja lupasi selvittää asiaa ja pitää minut ajan tasalla.

Mitä nyt?

Torstaina oli viimeinen työpäivä. Yritän vasta sisäistää asiaa (”Ei, tämä ei ole loma. Minä en ole menossa takaisin muutaman viikon päästä”). Viimeiset päivät sujuivat yllättävän hyvin, vaikkakin jouduin keskittymään aika paljon siihen, että pysyin kasassa. Työsuojeluasiasta en ole kuullut mitään sen koommin, mikä tuntuu oudolta, mutta minusta tuntuu että minun on pakko keskittyä muihin asioihin, tulevaisuuteen eikä menneeseen. Siitä selviää jotain jos selviää, mutta minä olen tehnyt parhaani.

Työtodistuksessani lukee ”X on oma-aloitteinen, ahkera ja on suoriutunut hyvin hänelle annetuista tehtävistä. Suosittelemme häntä vastaaviin tehtäviin.” Tämä on siis asiakasyrityksen entisen esimieheni lausunto minusta. Sen saman esimiehen, joka sivuutti minut täysin rekrytoinnissa, jossa palkattiin uusi ihminen tekemään samoja tehtäviä, joita minä tein. Ei liene yllätys, että lausahdus tuntuu minusta hieman tekopyhältä. Sitä paitsi, kissa kiitoksilla elää (vaikka ei sekään varmaan kovin kauaa). Kauniit sanat eivät valitettavasti maksa vuokraani.

cof

Työttömäksi jääminen on kriisi, vaikka se ei olisikaan tullut yllätyksenä. Viimeksi kun jäin työttömäksi, en saanut rahaa mistään neljään kuukauteen, kun työkkäri selvitteli asioita niin pitkään. Tilanne toki oli silloin ihan toisenlainen kuin nyt. Tällä kertaa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää, sillä olen jäänyt työttömäksi määräaikaisen työsuhteen loputtua. Viime kerralla usko systeemin toimivuuteen kuitenkin kärsi aika kovan kolauksen.

Mutta ei taloudellinen toimeentulo ole ainoa asia, jossa työttömäksi jääminen ottaa koville – ei lähimainkaan. Se on vaikea sisäistää, ettei yhtäkkiä näekään niitä ihmisiä, joita on nähnyt melkein joka päivä reilun vuoden ajan. Ei voi puhua heidän kanssaan (tai voi tietysti, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan).

Ihmisen identiteetti ei saisi rakentua liikaa työn varaan. Sen olen tiennyt jo ennestään, mutta tässä yhteiskunnassa sitä voi olla vaikeaa välttää. Viime viikolla olin ”tärkeä”, monilla ihmisillä oli asiaa minulle, moni ihminen halusi jotakin minulta. Tänään ainoa ihminen, jonka kanssa olen puhunut, oli lähikaupan kassa (”Moi, siinä on kolme perunapiirakkaa. Kiitos.”).

Uskon että olen ansainnut loman siinä missä nekin, joilla on vakituinen työpaikka ja viiden viikon palkallinen loma, sillä olen pitänyt vapaata vähän yli viikon viimeisen reilun vuoden aikana. Työttömyyteen ei kuitenkaan ole kovin helppoa suhtautua lomana. Ikään kuin ei kuitenkaan ansaitsisi sitä, koska ei ole onnistunut saamaan vakituista työpaikkaa. En kuitenkaan pidä sitäkään huonona saavutuksena, että alunperin kahden viikon projektiksi tarkoitettu työjakso venyi yli vuodeksi.

Poikki

Reilu viikko jäljellä. Nyt ei tunnu olevan juuri enää mitään menetettävää. Raskasta silti on, yrittää saada jotakin järkeä viimeaikaisiin tapahtumiin, yrittää jotenkin valmistautua edessä olevaan työttömyyteen (sikäli kun siihen voi valmistautua, vaikka ei siihen oikeasti voi). Käyttää tuntikausia omaa ja muiden aikaa siihen, että työpaikalle jäävät eivät olisi kusessa sitten kun minä lähden. Olen poikki.

Viime viikolla asiakasyrityksen esimies halusi jutella kanssani. Työsuojeluvaltuutettu ja hr-puolen ihminen olivat keskustelleet hänen kanssaan syrjimisepäilyistä. Esimies oli ilmeisesti saanut oman kantansa aika hyvin läpi: hänen mielestään minua ei ole syrjitty eikä ole toimittu mitenkään väärin. Keskustelu oli tyly: sanoma oli, että ”sinä nyt vain et sovi näihin tehtäviin, näihin on haettu erilaisia ihmisiä”. Olisinpa tajunnut kysyä, millä tavalla erilaisia, mutta olin liian mykistynyt.

cof

Tämän jälkeen puhuin vuokratyöfirman esimieheni kanssa puhelimessa, hän oli yhtä mykistynyt kuin minäkin. Hänen mielestään tällaista keskustelua ei olisi saanut tapahtua.

Epäkohtia on silti muitakin, kuten määräaikaisuuden jatkaminen ilman perusteita ja huomattavasti pienempi palkka kuin muilla samaa työtä tekevillä. En tiedä, mitä odottaa, ehkä ei kannata odottaa mitään, sillä kun on tarpeeksi manipuloiva ihminen kyseessä, saa mustan näyttämään valkoiselta. Olisin silti kuvitellut, että koska on kysymys isosta yrityksestä, tällaiset asiat tutkittaisiin aika tarkkaan.

Jonkinlainen valonpilkahdus vielä on. Kyseinen esimies on nimittäin vaihtamassa tehtäviä –  tosin samana päivänä kuin minunkin työsuhteeni loppuu. Uusi esimies kuitenkin aloitti osittain lomittain jo eilen. Pyysin tänään, että hän juttelisi kanssani lähtööni liittyvistä asioista. Keskustelun on tarkoitus olla huomenna. En tiedä, onko se virhe tai voinko saavuttaa mitään, mutta toistaalta, mitä voin hävitäkään.

Vähiin käy

…ennen kuin loppuu. Vajaa kolme viikkoa jäljellä. Päädyin lopulta lähettämään sen kirjoittamani pitkän sähköpostin työsuojeluvaltuutetulle. Tällä hetkellä mietin, että olisinpa lähettänyt sen jo aiemmin. Työsuojeluvaltuutettu ei nimittäin suhtautunut kovin kevyesti kertomaani. Meillä oli hänen ja pääluottamusmiehen kanssa palaveri maanantaina. Kerrottuani tapahtumat niin yksityiskohtaisesti kuin osasin, työsuojeluvaltuutettu ja pääluottamusmies olivat yhtä mieltä siitä, että minua on syrjitty rekrytointitilanteissa.

Itseasiassa pääluottamusmies totesi minulle, että minua on kusetettu.  Rekrytointitilanteiden lisäksi hän tarttui myös muihin epäkohtiin. Ensinnäkin hän kertoi minulle, että minulla on huomattavasti pienempi palkka kuin muilla samaa työtä tekevillä. Sitä olen toki epäillytkin. Lisäksi palkkani kuuluisi olla kuukausipalkka eikä tuntipalkka niin kuin se on nyt. Lisäksi määräaikaista sopimusta on jatkettu perusteettomasti useita kertoja. Tähän hieman yli vuoden jaksoon mahtuu kahdeksan määräaikaisuutta, mikä on kieltämättä melkoinen määrä.

Tiistaina palaveerasin vuokratyöfirman esimieheni kanssa. Fiilikset ovat aika vahvasti siihen suuntaan, että tässä tapauksessa asiakasyritys eli se yritys jossa työskentelen, on pimittänyt asioita myös vuokratyöfirmalta. Esimieheni oli hyvin pahoillaan siitä, miten asiat ovat menneet, ja kertoi olevansa ylpeä siitä, että olen uskaltanut viedä asioita eteenpäin.

En tiedä, mitä pitäisi odottaa. Toivon että asiat saavat jonkun ratkaisun mahdollisimman pian. Toivon myös, ettei asiakasyrityksen esimieheni, joka on osoittanut olevansa melko häikäilemätön ja kaksinaamainen, aloita minkäänlaista kyräilyä näinä vajaana kolmena viikkona, jotka vielä ovat jäljellä. Totta puhuen voisin odottaa mitä tahansa. Mielenkiintoisen lisän tähän tuo se, että asiakasyritys sai juuri vähän aikaa sitten ilmeisesti arvostetunkin tunnustuksen siitä, miten hyvä työpaikka se on.

cof