Arvokkuudesta

Puhelin ei soi. Välillä tarkistan, olenko muistanut laittaa äänet päälle, mutta ei se vain soi. Välillä sähköpostiin tulee viesti, että valitettavasti minua ei ole valittu. Niin, niin. enpä sitä oikeasti odottanutkaan. Silloin jos puhelin sattuu soimaan ja kutsutaan työhaastatteluun, mietin hetken, ovatko ne soittaneet oikealle ihmiselle. Mutta moneen viikkoon ei ole ollut yhtään haastattelua. Ei sitten alkukesän. Tiedän, sekin on parempi tilanne kuin monilla. Ja se, että on ainakin joitakin työpaikkoja, joita voin omalta asuinpaikkakunnaltani hakea.

Koska en enää maksa bussikorttia, en ole juuri liikkunut mihinkään. Onneksi vieressä on kauppa, kirjasto ja pieni kirpputori. Lähellä on iso ulkoilualue, jossa liikkua. Koitan liikkua joka päivä ainakin vähän ihmisten ilmoilla. Menen kirjastoon lukemaan lehtiä. Vielä voin sanattomasti uskotella, että ehkä minä olenkin vain joku, joka on kesälomalla työstään. Ehkä palaan parin viikon päästä työhöni, niin kuin tavalliset, kunnon ihmiset. En todellisuudessa tiedä, kenelle minun pitäisi tällaista uskotella. Kuka sellainen, jonka mielipiteellä on jotain merkitystä, ajattelisi etten ole yhtä tärkeä työttömänä kuin töissäkäyvänä?

Kaupan kassa, kirjaston virkailija, kirpputorin täti. Ne kaikki ovat minua ylempänä, sillä heillä on työ, minulla ei. En käy enää hierojalla, koska minulla ei ole siihen varaa, mutta siellä kysyttiin jo kahdesti, mitä teen työkseni. Koen häpeää vastatessani että olen työtön. En oikeasti edes ymmärrä, mitä se heille kuuluu. Voi tosin olla, että sillä on merkitystä hoidon kannalta, millaista työtä tekee. Silti, monissa tilanteissa, kysymme toisiltamme ensimmäisenä, mitä sinä teet. Ei esimerkiksi, kuka sinä olet. Mutta eihän se voi olla niin, että kun yhtenä päivänä ihmisellä on työ, ja toisena ei, hänen arvonsa jotenkin laskee.

Soihan se puhelin sitten tänään. Siellä tosin oli työkkärin virkailija, joka soitti ilmeisesti pakollisia haastattelupuheluitaan työttömille. Hän suositteli minulle jotakin kurssia, jossa käsittääkseni opetellaan hakemaan töitä. Väittäisin kyllä sen osaavani, mutta pitää kai silti hakea sille kurssille, ehkäpä vältän sillä ensimmäisen leikkurin.

Advertisement

Työttömyys – saattaa aiheuttaa ahdistusta

Vajaa kolme viikkoa työttömyyttä takana (vasta, kuitenkin) ja usko alkaa loppua (tiedän, ei sen vielä pitäisi). En ole menettämässä toivoani, mietin vain, miten ne, joiden työttömyys on kestänyt vuosia, jaksavat pitää toivoa yllä? Että ehkä tänään tulee se puhelinsoitto. Tietenkään ei ole mikään ihme, etten ole vielä löytänyt töitä. Suurempi ihme olisi, jos olisin. Rekrytointiprosessit ovat hitaita, mutta ihan rehellisesti sanottuna, en tiedä olenko mukana yhdessäkään rekrytoinnissa, jossa minulla ihan oikeasti olisi mahdollisuuksia. Tuntuu, että kaikki pitäisi osata jo valmiiksi. Pattitilanne, miten ikinä voi edetä mihinkään, jos ei saa mahdollisuutta? Monet työt kuitenkin todellisuudessa opitaan tekemällä. Hain taannoin erästä työpaikkaa, jossa koin hallitsevani valtaosan vaadituista osa-alueista. Rekrytoijalta tuli lopulta viesti, että he jättävät paikan täyttämättä, koska eivät ole löytäneet hakijaa, jolla olisi näyttöä kaikista vaadituista osa-alueista. Se tuntui melko erikoiselta, koska tuon tyylisiin, julkisessa haussa oleviin paikkoihin tulee yleensä kymmeniä ellei satoja hakemuksia, joten luulisi että valinnanvaraa olisi ollut.

Suuntaus lienee se, mikä se on ollut joillakin aloilla jo pitkään: Sitten kun olet tehnyt vuosia ilmaisia harjoitteluja ja sitä kautta saanut niitä ”näyttöjä”, saatat saada sen palkallisen työpaikan. Ellet sitten ole sitä ennen saanut hermoromahdusta tai palanut loppuun niissä ilmaisissa harjoitteluissa. Ilmaisen työn tekeminen yritysten pussiin ei välttämättä lisää yksilön itsekunnioitusta ja ammattiylpeyttä, vaikkei se palkka pääasia olisikaan. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että työtä yleensä tehdään siksi, että saisi toimeentulon.

En muuten ole lainkaan varma, onnistunko olemaan aktiivinen tällä ensimmäisellä tarkastelujaksollani. Ainakaan en tiedä, miten sen tekisin, ellen sitten satu löytämään töitä. Mitään sellaisia kursseja työkkärillä ei tunnu olevan tarjota, mihin voisin osallistua. Vaikka tuskinpa niitä kesällä niin paljon onkaan. Kuitenkin, vaikka tekisin periaatteessa kaiken oikein ja hakisin niin montaa työpaikkaa kuin pystyn, en välttämättä voi välttää leikkuria. Se ei nyt ole ensimmäinen huolenaiheeni, sillä kestänee vielä jonkin aikaa, ennen kuin työkkäri ja työttömyyskassa ovat käsitelleet asiani. Sain nimittäin odotetusti selvityspyynnön työkkäristä, sillä olen vuosia sitten perustanut toiminimen, vaikken sen kautta paljon mitään teekään. Työtönhän saa toimia sivutoimisena yrittäjänä, mutta silloin saa varautua tähän syynäilyyn. Käsittelyaika on keskimäärin kolme viikkoa. Negatiiviset kokemukset viime kerralta, kun jäin työttömäksi, hieman piinaavat takaraivossa. Silloin kun rahaa ei tipahtanut mistään neljään kuukauteen, kun työkkäri ja työttömyyskassa setvivät asioita. Tilanne tosin oli silloin paljon monimutkaisempi, joten elän toivossa, että tällä kerralla pääsisin vähemmällä.

Viime päivinä on myös puhuttu ”Aktiivimalli 2:sta”, jossa työtön velvoitettaisiin hakemaan neljää työpaikkaa kuukaudessa rangaistuksen uhalla. Omalla kohdallani neljän työpaikan hakeminen kuukaudessa ei tunnu kovin pahalta, mutta minä asunkin Helsingissä. Pienemmillä paikkakunnillä ei yksinkertaisesti välttämättä ole mitä hakea. En usko että muutenkaan on kenenkään etu, että lähetellään työhakemuksia koska ”työkkäri pakottaa”. Silloin yrittäjät saavat entistä enemmän hakemuksia ihmisiltä, jotka eivät edes halua työpaikkaa ja ne ”oikeat” hakemukset ovat vaarassa jäädä jalkoihin.

Synkeistä tunnelmista huolimatta, koitetaan mekin nauttia kesästä ja juhannuksesta. Eiköhän mekin olla se ansaittu, vaikka lakerikenkämiehet olisivatkin eri mieltä.

Keep going

Olin pari päivää sitten työhaastattelussa. Kyseessä oli toinen haastattelukierros, joten tavallaan olen päässyt jo tosi pitkälle. Ehdokkaita ei voi olla mukana enää kuin muutama. On silti hyvin mahdollista, että en saa paikkaa. Maailmani ei kaadu siihen. Sitten jatkan samaan malliin, tai yritän miettiä mitä voin työnhaussani parantaa. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Silti tunnen tuottavani pettymyksen. Paitsi itselleni, myös lähipiirilleni. Puolisolleni (”voinko taas maksaa vuokran myöhässä”). Vanhemmilleni, joille tosin olisin pettymys riippumatta siitä, mitä tekisin, joten sitä en jaksa miettiä. Yhteiskunnalle. Vaikka tiedän ettei työttömyys ole omaa syytäni, joku ääni silti sanoo, että se on. Yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että työtön on syyllinen omaan ahdinkoonsa, ja häntä pitää rangaista. Turun Sanomat kirjoitti aiheesta lukemisen arvoisen artikkelin.

Minusta tuntuu, että elämäni pyörii tällä hetkellä vain ja ainoastaan työnhaun ympärillä. Minulla on elämässä yksi päämäärä: löytää työ. Se tuntuu ahdistavalta. Samaan aikaan monet niistä onnekkaista, joilla on työ, tuntuvat kuvittelevan, että vain lepäilen laakereillani. Minä ja muut työttömät. Monien identiteetti on rakentunut vahvasti työn ympärille. Mitä tapahtuu, kun työ katoaa? Koko elämältä tuntuu katoavan pohja. Oxfordin yliopiston tutkimuksen mukaan 47% töistä tulee katoamaan seuraavan 25 vuoden kuluessa (lähde: Big Think). Ehkä meidän olisi siis aika miettiä, mitä muuta elämässään voi tehdä kuin työtä – riippumatta siitä onko työ vai ei. Vaikka vielä tänään olisi työ, huomenna asia voi olla toisin.

 

Miten te selviätte?

Miten te selviätte siitä, ettei koskaan ole rahaa mihinkään? Että joutuu tuntemaan syyllisyyttä siitä, jos suo itselleen kahvikupillisen, koska oikeastaan siihen ei olisi rahaa? Että voisi mennä johonkin tapahtumaan, kunhan se on ilmainen, paitsi ettei voi, koska ei ole varaa bussilippuun? Siitä, että tukehtuu jos ei pääse pois kotoa, kun seinät kaatuvat päälle? Miten siitä selviää, ettei tänäänkään tullut kutsua työhaastatteluun, pelkästään niitä ”valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”-viestejä, jos niitäkään?

Silmukka kiristyy

Aika moni ihminen on perinteisesti määritellyt oman identiteettinsä työn kautta. Mutta entä kun työtä ei ole? Ihminen joutuu etsimään muita asioita, joiden kautta määritellä itsensä. Ehkä se ei ole vain huono asia. Mutta entä jos työttömyydestä ja siihen liittyvästä häpeästä muodostuu osa identiteettiä? Se, arvostaako ihminen itseään, riippuu usein aika paljon siitä, miten yhteiskunta ja hänen ympärillään olevat ihmiset häneen suhtautuvat. Työtön ei varmasti pääse missään vaiheessa unohtamaan olevansa työtön. Hallitus kiristää silmukkaa työttömän kaulan ympärillä jatkuvasti. Jos huhut pitävät paikkansa, tulevaisuudessa työttömän pitäisi tehdä tiliä olemisestaan ja tekemisestään kolmen kuukauden välein. Jos työtön ei kolmen kuukauden aikana ole ollut viittä päivää töissä, työttömyysturvasta leikattaisiin kolme prosenttia pois. Ja tämä aina kolmen kuukauden välein, onko nöyryyttämisellä mitään rajaa! Siinä tuskin on mitään uutta, että työtöntä syytetään siitä ettei töitä ole, mutta nyt työtön saisi siitä myös rangaistuksen.

Usein kuulee sanottavan, että kyllä niitä töitä on, senkun menet työkkärin sivuille ja haet. On totta, että Mol.fi-sivustolla on tälläkin hetkellä yli 15 000 ilmoitusta. Mutta kun aletaan tutkia, moniko niistä töistä on sellaisia, että niitä voi tehdä ilman (usein monta vuotta kestävää) alan koulutusta, ei niitä niin hirveästi olekaan. Vaikka se niin kätevää olisikin, ei kirvesmies voi tehdä kampaajan töitä ja päinvastoin. Moniin sellaisiinkin työpaikkoihin, joihin ei välttämättä tarvita jotakin tiettyä koulutusta, vaaditaan kuitenkin usein käytännössä alan työkokemusta. Ja sitten on tietysti ne puhelinmyyjän paikat. Valitettavasti, ei kovin monella ole varaa ottaa vastaan töitä, joista ei etukäteen tiedä, saako siitä palkkaa vai ei, sillä puhtaasti tuntipalkallisia puhelinmyyjän paikkoja ei liene edes olemassa.

Yhteiskunnan huono-osaiset saavat jatkuvasti pelätä, mitä hallitus seuraavaksi keksii heidän päänsä menoksi. Jos elämä ei nyt ole ruusuilla tanssimista, vaikuttaa vähän siltä, että vaikeat ajat ovat vasta tulossa.

Kirottu sunnuntai

Tiedätkö sen tunteen sunnuntai-iltana? Seuraavana päivänä on työpäivä, eikä sinua yhtään huvittaisi. Minäkin tiedän sen, mutta tällä hetkellä minä kaipaan sitä. Työttömällä sunnuntaissa on omanlaisensa haikea tunne: Huomenna ne, joilla on töitä, menevät töihinsä, mutta minä en. Huomennakaan. Minut se saa surulliseksi. Toisaalta, ehkä juuri huomenna soitetaan ja kutsutaan työhaastatteluun. Toivossa on hyvä elää. Hang in there, ei tämä kestä ikuisesti.

Yli häpeästä

Pitkäaikaistyöttömiä on kai tällä hetkellä Suomessa noin 120 000 (sanoo Kauppalehti maaliskuussa). Itse en edes kuulu tuohon tilastoon, sillä olen virallisesti opiskelija. Kokopäiväinen opiskelija, opiskelu on minun työtäni. Opinnot ovat edenneet aikataulussa, ja näillä näkymin saan ne myös aikataulussa valmiiksi. Vähän pakko saada, sillä työkkäri hengittää niskaan. Silti minusta tuntuu, etten tee tarpeeksi, vaikka sen lisäksi että teen koulutyöt, kirjoitan näppäimistö sauhuten työhakemuksia illasta toiseen.

Työttömyyteen liittyy aika vahvana tunteena häpeä. Sitä tuntee olevansa toisen luokan kansalainen, koska ei kelpaa töihin. Yllättävän monet ajattelevat, että työttömyys on työttömän omaa syytä. Ei se ole. Ei ainakaan läheskään aina.

Jos ihminen irtisanotaan, ei kai hän voi yhtäkkiä alkaa olla jotenkin huonompi ihminen. Että ”sinä päivänä, 15. lokakuuta, minä lakkasin olemasta jonkin arvoinen, silloin kun minut irtisanottiin”? Minä tiedän olevani hyvä työntekijä. Olen kuullut monta kertaa viimeisten kuukausien aikana, että olen ”hyvä kandidaatti”, kun olen hakenut töitä. Mutta jostain syystä en vain ole vieläkään saanut niitä.

Se, miten työttömiin suhtaudutaan – vieläkin – ei auta työttömien ahdinkoa. Monet ovat niin väsyneitä byrokratiaan ja köyhyyteen, että miettivät itsemurhaa. Se tuntuisi vapautukselta kurjuudesta, jolle ei näy loppua. Yritän itse ajatella, ettei mikään kestä ikuisesti. Ei edes kurjuus.

Tällä hetkellä olen itse rahaton, koska otin vastaan muutaman päivän työkeikan. Koska palkka maksetaan seuraavan kuun 20. päivänä, työttömyyspäivärahani maksaminen viivästyy noin kuukaudella. Rahallisesti muutaman satasen työkeikkaa ei siis ehkä olisi kannattanut ottaa vastaan. Mutta en minä edes harkinnut kieltäytyväni, halusin niin paljon tehdä töitä.

Häpeään ei ole mitään aihetta. Jos joku väittää, että töitä saa hakemalla, ja työttömyys johtuu vain laiskuudesta, se johtuu vain siitä, ettei hän ole itse joutunut siihen ahdinkoon. Hän todennäköisesti jopa uskoo, että se on hänen omaa ansiotaan. Todellisuudessa niin tuskin on. Se, menestyykö vai ei, on usein kiinni hyvin pienistä asioista. Usein se on aika paljon kiinni tuurista.

Luin 7 vuotta työttömänä olleen ihmisen haastattelun. En voi muuta kuin arvostaa ihmistä, joka on päässyt yli siitä häpeäntunteesta, minkä työttömyys aiheuttaa, ja halunnut antaa kasvot ilmiölle, joka koskettaa niin monia. Samalla pelkään, että olen itsekin tässä samassa tilanteessa vielä 7 vuoden päästä. En ole, sanoo järkeni. Mutta oikeasti, en voi olla varma.

Ne tärkeimmät asiat

Freudin mukaan työ ja rakkaus ovat tärkeimmät onnen lähteet. Hänen jälkeensä (ja varmasti ennen häntä) monet muutkin ovat puhuneet työn ja rakkauden tärkeydestä. ”Ainoat todelliset asiat elämässä ovat työ ja rakkaus, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu” sanoi Marilyn Monroe jossakin haastattelussaan. Minun on pakko myöntää, että olen samaa mieltä heidän kanssaan, ainakin suurin piirtein. En tosin tiedä, olenko oikeassa. Entä jos ihmisellä ei ole työtä eikä rakkautta? Eikö hän silloin voi olla onnellinen? Eikö hänen elämässään ole mitään todellista?

Entä jos työ puuttuu? Yhteiskuntamme korostaa työtä aika tavalla. Olen miettinyt jokaisen ihmisen oikeutta työhön. Aika monet ovat oikeasti sitä mieltä, että töitä löytää, jos haluaa ja yrittää tarpeeksi. Rohkenen olla eri mieltä. Olen kouluttautunut haastavalle alalle, jolla on vaikeaa työllistyä. Suurin osa töistä on keikkatöitä. Itseasiassa olen juuri eilen hyväksynyt erään nollasopimuksen loppuvuodelle. Käytännössähän se ei välttämättä tarkoita yhtään mitään. Työnantajaa se ei sido millään tavalla. Minä taas, no, jos haluan että töitä on tulevaisuudessakin tässä työpaikassa, olisi varmaan parasta pystyä ottamaan ne työt vastaan mitä tarjotaan.

Tietysti voin hakea töitä, jotka eivät vastaa koulutustani. Niin olen tehnytkin. Olen hakenut töitä mm. kaupan alalta, varastosta, toimistosta, erilaisia asiakaspalvelutehtäviä… En ole päässyt yhteenkään haastatteluun. Itseasiassa yksi puhelinsoitto tuli koskien erästä varastotyötä, ja soittaja oli sitä mieltä, että ”tämä ei ole sitä mitä sinä etsit”. Pystyn ymmärtämään sen. Työnantajat varmaankin ajattelevat vilkaistuaan cv:täni, että katoaisin heti kun saisin koulutustani vastaavaa työtä. Se on aika todennäköistä, mutta en voi olla ihmettelemättä, miten kukaan voi ikinä vaihtaa alaa, jos näin ajatellaan.

Työtönkin voi olla onnellinen, siitä olen varma. Mutta sallisiko yhteiskunta tämän hänelle?