Takaisin kilometritehtaalle

Olen ollut reilun kuukauden töissä. Kivaa on ollut. Työtehtävät ovat lähinnä ihan ok, mutta parasta ovat työkaverit. Tänään oli se odotettu päivä, kun kuulimme, tarvitaanko meitä tammikuussa. Ei tarvita. Eihän töiden ollut tarkoituskaan jatkua kuin tämän vuoden loppuun, mutta olin silti hieman pettynyt. Varmaan siksi, että oli hiukan annettu ymmärtää, että mahdollisesti työt voisivat jatkua vielä hieman pidempään, ja sitten päätöstä pantattiin viimeiseen asti. Olisi tuntunut reilummalta, jos olisi heti sanottu, ettei töitä valitettavasti ole.

En tiedä, näettekö mitään ironista tilanteessa, jossa joulupaitaan pukeutunut esimies kertoo joulukoriste päässään minulle tästä tilanteesta, mutta minä näen. Ei se lopputulos ollut siinä vaiheessa minulle enää mikään yllätys, koska työkaverini oli saanut saman uutisen hetkeä aiemmin. Ehkä siksi pystyin ottamaan uutisen aika tyynesti vastaan, vasta kotona tunteet saivat vallan.

Tällaisessa tilanteessa minulla on aina hiukan sellainen olo, että en vain ollut tarpeeksi hyvä. Ehkä en yrittänyt tarpeeksi. Oikeasti tiedän, ettei siitä ainakaan tässä tapauksessa ole kysymys. Jos töitä ei ole, niitä ei ole, ja koska tiimissä on tänä vuonna aiemmin ollut YT-neuvottelut, olisi yllättävämpää ollut, jos töitä olisi tarjottu.

Silti, välillä tulee mieleen, että määräaikaisen pitäisi tehdä työnsä kaksi kertaa paremmin kuin vakituisen, että pystyisi ehkä vakuuttamaan työnantajan ja mahdollisesti saamaan jatkoa (en sano että näin on, mutta minulle tulee toisinaan tällainen olo). Sitten kun työt joka tapauksessa loppuvat, saattaa miettiä, että olisin voinut tehdä työni vähän huonommin. Lopputulos olisi ollut sama.

Nyt minulla on vielä viisi työpäivää jäljellä. En tiedä, voiko minua syyttää siitä, jos en koe itseäni älyttömän motivoituneeksi. Toki aion hoitaa työni kunnialla, mutta ihan hirveästi en noista töistä enää aio stressata. Eniten työstä jään kaipaamaan työkavereita.

IMG_20190317_135907

Kuukausi jäljellä

Suunnilleen kuukausi jäljellä töitä. Kuten arvata saattaa, motivaatio ei ole kovin korkealla. Yritän silti tehdä työni niin hyvin, ettei kellään ole moitittavaa. Niin kuin ei ole ollut tähänkään asti. Turhauttaa. Välillä käy mielessä, että olisin voinut tehdä työni huomattavasti huonommin, ja lopputulos olisi sama. Mutta itseasiassa se ei varmaan pidä paikkaansa. Pätkätyöläinen joutuu tavallaan ansaitsemaan paikkansa kerta toisensa jälkeen, eikä siitä huolimatta jatkosta ole mitään takeita. Toivon, että ne, joilla on vakituinen työ, ymmärtävät, miten etuoikeutettuja he ovat.

Olen kirjoittanut pitkän sähköpostin työsuojeluvaltuutetulle. En ole lähettänyt sitä. En tiedä lähetänkö. En tiedä, mitä voisin sillä saavuttaa. Omaa asemaani tuskin voisin sillä heikentää. Minun jälkeeni on jäämässä toinen, vähemmän aikaa työskennellyt vuokratyöntekijä. Teenkö hänelle karhunpalveluksen, jos nostan epäkohtia esiin? En tiedä.

sdr

Kilometritehdas saa vielä odottaa

Kävi kuitenkin niin, että viime torstaina, jonka oli (jälleen kerran) määrä olla viimeinen työpäiväni, esimies tuli puolta tuntia ennen kuin minun oli tarkoitus laittaa kamat lopullisesti kasaan, että ”mitä jos jatkaisit vielä kolme viikkoa?”. Hyvä uutinen, oikein hyvä. Ymmärrän myös, että koska kysymys on isosta organisaatiosta, pyörät eivät pyöri kovin nopeasti, ja kaikki on kovin byrokraattista. Joka tapauksessa, kolme viikkoa vielä töitä, tekee mannaa rahatilanteelle. Vaikka palkka ei ole kovin suuri, ei itseasiassa paljon enempää kuin työttömyyskorvaus, mutta koska ansiosidonnaisesta päivärahasta menee veroa 25%, ja palkan veroprosentin saa paljon pienemmäksi, jää käteen kuitenkin enemmän.

Oma lukunsa onkin sitten sosiaaliset vaikutukset. Olen näiden viikkojen aikana tutustunut ihmisiin, joihin todennäköisesti tulee pidettyä yhteyttä jatkossakin. Ylipäätään se, että voi aamulla lähteä töihin, tekee hyvää. Työttömän identiteetti istuu tiukassa, varsinkin kun tiedän aika varmaksi, että muutaman viikon päästä työttömyys odottaa taas. Tuntuu kuitenkin hyvältä huomata pärjäävänsä töissä siinä kuin muutkin ja pystyvänsä esimerkiksi ratkaisemaan itsenäisesti eteen tulevia ongelmia.

espa

Saanko olla tässä hetkessä?

Työprojektini on suunnilleen puolessa välissä. Projekti venyi kahdesta viikosta kolmeen, mikä on tervetullutta. Ihmiset ovat kivoja, työ on kivaa. Olen väsynyt. Uudessa työssä on hirveästi opittavaa, kuten aina, mutta tämä työhän loppuu melkein ennen kuin on alkanutkaan. Se loppuu ennen kuin muistan lähimpienkään työtoverieni sukunimet. Ja sen lisäksi että käyn töissä ja yritän omaksua valtavasti uusia asioita, minun pitäisi hakea töitä, sillä reilun viikon päästä minua odottaa taas työttömyys. Saisinko nauttia tästä työstä? Voisinko antaa itselleni luvan olla miettimättä sitä, mitä tapahtuu viikon päästä?

InstagramCapture_f131badd-72c7-428c-9fd5-40a38744d9a7