Vielä viimeiset tämän vuoden puristukset

Olin tänä aamuna työhaastattelussa. Sain tosi hyvää palautetta ennakkotehtävästä, joka minun oli pitänyt haastattelua varten tehdä. Muuten haastattelu meni ehkä vähän vaihtelevasti. Eniten vaikeuksia aiheutti osio, jossa linjoilla oli mukana kansainvälinen koordinaattori, jolloin keskustelukieli oli englanti. Vaikka englannin ei pitäisi aiheuttaa suurempia ongelmia, on se ainakin itselläni tuollaisessa muutenkin stressaavassa ja jännittävässä tilanteessa paikka, jossa yksinkertaisetkin sanat saattavat vain kadota. No, yritän olla miettimättä asiaa liikaa. En sille kuitenkaan enää mitään mahda, ja toisaalta pahin mitä voi tapahtua, on se, etten pääse seuraavaan vaiheeseen. Seuraava vaihe olisi haastattelu Ruotsin toimiston kanssa (etänä toki ja oletettavasti englanniksi). Videohaastattelu ja englannin kieli! Siinäpä kaksi inhoamaani elementtiä….

Kun miettii, niin työhakemus, lyhyt puhelinhaastattelu, ennakkotehtävä (johon meni oikeasti useampi päivä), haastattelu ja sitten vielä toinen haastattelu, jos sinne asti pääsee…. Aikamoisen myllyn joutuu käymään tässäkin prosessissa läpi. Suhtaudun noihin ennakkotehtäviin vähän varauksella. Mielestäni parempi käytäntö, mitä jotkut firmat oikeasti tekevät, on se että palkataan esimerkiksi kaksi työntekijää viikoksi, jolloin he voivat näyttää osaamisensa käytännössä.

Odotan edelleen vastausta yhdestä rekrytoinnista, josta sain pari viikkoa sitten viestin, että prosessi on viivästynyt, ja että palaavat asiaan ”toivottavasti ensi viikolla”. Se ”ensi viikko” oli siis viime viikolla, ja nyt on perjantai, joten ei ihan pitänyt sekään aikatauluarvio. Ymmärrän kyllä että on kiire eikä haluta tehdä virherekrytointia, mutta on mielestäni myös vähän epäreilua roikottaa tällä tavalla löysässä hirressä.

Yksi avoin työpaikka edellisessä työpaikassani meni minulta ohi, mikä harmittaa. Tiesin että paikka on tulessa avoimeksi, mutta jostain syystä kuvittelin että se tapahtuu vähän myöhemmin. Paikasta myös ilmeisesti ilmoitettiin vain yrityksen nettisivuilla. Oma syyni, olisi pitänyt olla tarkkana, mutta olin marraskuun lopussa ja joulukuun alussa älyttömän väsynyt kaikesta, mitä viimeisten parin kuukauden aikana oli ollut käsillä. Laitoin kuitenkin entiselle esimiehelleni sähköpostin, että jos hakijoiden joukosta ei löydy sopivaa, niin minäkin olisin kiinnostunut. Hän lupasi pitää minut mielessä. Vähän epätoivoista ehkä, mutta kaikki kivet on käännettävä, enkä tuossa tilanteessa oikein voinut enää enempää tehdä.

Toivon että löydän uuden työn viimeistään alkuvuodesta. Nyt ehkä kirjoittelen viikonloppuna vielä muutaman hakemuksen, mutta joululomakin tulee tarpeeseen.

Advertisement

Ne jotka ansaitsevat

Tämä on yksi niistä päivistä, jolloin on todella voimaton olo: Mitä järkeä tässä kaikessa on? Miksi yrittää, kun lopputulos on sama, kuin jos ei tekisi mitään? Reilun viikon sisällä olen käynyt kolmessa työhaastattelussa. Nyt tiedän jo kahdesta paikasta, etten saanut niitä. Jäljellä on enää kahden viikon projektityö, jossa pääsin toiselle haastattelukierrokselle. Sivumennen sanoen minusta on hieman naurettavaa, että kahden viikon projektiin tarvitaan kaksi haastattelukierrosta, mutta työnantajan markkinat, on mistä valita.

Mitä nyt sitten? Tänään vähän itkettiin, seuraavaksi jatkan työhakemusten kirjoittamista. En tiedä, mitä muutakaan tekisin. Jossain vaiheessa keskustelen varmaankin TE-toimiston kanssa mahdollisuudesta johonkin palkattomaan harjoitteluun.

Syyllistävä ilmapiiri tuntuu ihan käsittämättömän pahalta, kun on yrittänyt niin paljon. Lopulta, vaikka olisin saanutkin töitä, mitä se olisi ratkaissut? Henkilökohtaisessa elämässäni paljonkin. Mutta laajemmassa mittakaavassa, tuhansien työttömien kyykyttäminen ja syyllistäminen jatkuu. Rakenteelliset ongelmat eivät häviä mihinkään.

Aika monet tuntuvat kuvittelevan edelleen, että jos on tarpeeksi ahkera ja uskoo itseensä tarpeeksi, menestyy kyllä. Aiheesta oli loistava kolumni tämän päivän Helsingin Sanomissa. Kolumnissa kirjoitetaan siitä, miten kaikilla pitäisi olla samat mahdollisuudet hankkia koulutus, mutta käytännössä niin ei tietenkään ole. Nykyään tosin tuskin on sellaista oppiarvoa joka takaisi työpaikan.

Jos olisin saanut työpaikan, olisiko se ollut omaa ansiotani? En tiedä, ehkä siinä mielessä, etten ole vielä luovuttanut. Menestys tai menestymättömyys ovat kuitenkin monien asioiden summia. Kukaan ei pärjää yksin, ja aika paljon tarvitaan tuuria. Ei sitten muuta kuin leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

Haastatteluja

Tulin juuri työhaastattelusta. Tunne on hyvä. On syytäkin, sillä olen onnistunut saamaan tälle viikolle peräti kaksi työhaastattelua ja ensi viikolle yhden. Se ei ole mitenkään kovin tavanomaista, vaikka olenkin ollut työhaussa aika aktiivinen. Laskin, että olen viimeisen kuukauden aikana hakenut noin viittäkymmentä työpaikkaa. Monet hakevat varmaan vielä paljon useampaan, toisaalta luulen että kaikki eivät hae niin moneen. Riippuu tietysti siitäkin, panostaako määrään vai laatuun. Voi olla että laatuun panostaminen olisi järkevää, mutta itse olen järkeillyt, että jos hakee tarpeeksi moneen paikkaan, ehkä jossain vaiheessa tärppää.

Joskus olen hakenut paljon enemmänkin, parhaimmillaan noin viiteenkymmeneen paikkaan viikossa. Viime aikoina olen kuitenkin karsinut pois muita kuin koulutustani ja kokemustani vastaavia työpaikkoja, koska en ole ikinä päässyt edes haastatteluun esimerkiksi siivoojan tai varastotyöntekijän paikkoihin. Todennäköisesti hakijoissa on niitä, joilla on kokemusta niistä töistä, ja ehkä työnantaja katsoessaan cv:täni ajattelee, että lähden pois heti kun saisin oman alani töitä. Aika todennäköisesti lähtisinkin. En osaa oikein perustella, miksi minut pitäisi palkata varastotyöntekijäksi – työhön jota en ole koskaan tehnyt. Paitsi että tarvitsen töitä ja että teen työni hyvin. Mutta nykymaailmassa se ei taida riittää.

Olen siis tämän vuoden puolella päässyt suhteellisen hyvin haastatteluihin. Olen ollut pari kertaa jo aika lähellä. Epäilen että se johtuu osittain siitä, että viimeisestä, vaikkakin lyhyestä, työprojektista on vasta vähän reilu kuukausi. Mutta mitä tapahtuu jos pian ei tärppää? Loppuvatko myös haastattelut? Tutkimustenhan mukaan kolme kuukautta on joku maaginen raja, jonka jälkeen työn saaminen muuttuu vaikeammaksi. Ehkä oma aktiivisuus vähenee, mutta karttavatko työantajat myös pidempään kuin kolme kuukautta työttöminä olleita? Jos karttavat, mitä mahdollisuuksia se jättää niille, jotka ovat olleet työttöminä vaikkapa kolme vuotta? Tiedän kuitenkin tapauksia tuttavapiiristänikin, joissa useamman vuoden työttömyyden jälkeen on onnistunut saamaan työpaikan, joten ei menetetä toivoa.

Jos hyvin käy, ensi viikon lopussa minulla on työpaikka tiedossa. Jos ei ole, en menetä toivoani. Helpommin sanottu kuin tehty. Yksikään työpaikoista ei ole vakituinen ja kokoaikainen, vaan yksi on lyhyt projekti, yksi kuuden kuukauden määräaikaisuus ja yksi osa-aikainen. Ottaisin niistä minkä tahansa mielelläni vastaan.

En tiedä olenko pätevä neuvomaan muita työnhakijoita, kun en itsekään ole onnistunut saamaan työpaikkaa, mutta eräs asia, jonka olen huomannut, on se, ettei kannata missään haussa itse karsia itseään. Jos työ on sellaista mitä voisit ajatella tekeväsi, mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos haet sitä? Usein kannattaa myös toimia nopeasti, sillä olen huomannut, etteivät rekrytoijat läheskään aina odota hakuajan loppuun asti ennen kuin alkavat haastatella potentiaalisia hakijoita. Vaatimukset ilmoituksissa tuntuvat usein aika korkeilta, tuntuu että pitäisi osata kaikesta kaikki. Voi kuitenkin olla, etteivät muutkaan hakijat täytä ihan kaikkia vaatimuksia, joten ehkä kannattaa joka tapauksessa yrittää.