Odottavan aika

Nämä ikuiselta tuntuvat sunnuntait. Töissä käyvänä ne tuntuvat erilaisilta kuin työttömänä. Jos on menossa seuraavana aamuna töihin, yrittää ehkä vielä takertua viikonloppuun, olla ajattelematta töitä. Työttömänä kai seuraavaa päivää odottaa enemmän. Ehkä huomisella on jotain annettavaa. Pitkät päiväunet, että aika menisi nopeammin. Sen jälkeen pitkä kävelylenkki. Pakko päästä pois neljän seinän sisältä. Oman päänsä sisältä ei silti pääse pois. Tämäkin on elämää. Ei kai elämä voi olla sitä, että aina odottaa jotakin muuta tapahtuvaksi kuin mitä on nyt ja tässä? Olisinko onnellinen jos minulla olisi hyvä työpaikka? En tiedä, mutta olisin varmaan tyytyväisempi. Voisin ajatella elämää pidemmälle kuin nyt. Pystyisin suunnittelemaan jotakin. Olisin osa jotakin.

Huomenna pitäisi selvitä, pääsenkö erääseen työkkärin koulutukseen. En ole varma, onko se pääsemistä vai joutumista. Koulutus on ostettu ulkopuoliselta järjestäjältä, niin kuin ne kai yleensä ovat, ja siihen kuuluisi harjoittelujakso jossakin yrityksessä. Se on varma, että eniten siitä hyötyy se koulutuksen järjestävä yritys. Minä saisin nykyisten tukien päälle 9 euroa päivä, sillä työkkärin virkailija lisäsi koulutuksen omaan työllistymissuunnitelmaani. Se on parempi kuin ei mitään. Koulutuksen järjestävästä yrityksestä soitettiin minulle keskiviikkona. Heillä saattaisi olla kiikarissa yritys, johon voisin päästä harjoitteluun, jos työkkäri hyväksyy minut koulutukseen. Valitettavasti se yritys on eri paikkakunnalla kuin missä itse asun, joten se 9 euroa menisi käytännössä matkakuluihin. Juju on siinä, että se yritys, jossa harjoittelu olisi, joutuu maksamaan koulutuksen järjestäjälle.

Katsotaan miten käy. Minulla on sen verran kokemusta näistä koulutuksista ja harjoitteluista, etten oikein usko niiden avulla työllistymiseen. Toisaalta, kai se olisi parannus nykytilanteeseen, että olisi joku paikka johon lähteä aamuisin. Sitä paitsi silloin tukiani ei ainakaan vielä leikattaisi. Koulutus kuitenkin kestää puoli vuotta, mikä tarkoittaisi, ettei olisi juuri toiveita tulotason nousemisesta seuraavaan kuuteen kuukauteen. Uskon kuitenkin selviäväni, vaikka kaikesta ylimääräisestä saakin karsia.

edf

Odottavan aika ja muistakaa käytöstavat, työnantajat

Tänään on sunnuntai. Normaalistikin matelevasta päivästä tekee vielä matelevamman se, että huomenna pitäisi selvitä, saanko sen työpaikan, johon olin alkuviikosta haastattelussa vai en. Joku osa minusta ei halua ajatella koko asiaa, mutta ei se ole mahdollista. Sitä ajattelee väkisinkin. Osa minusta toivoo, ettei huominen ikinä tulisi, en halua tietää. Tai haluan, mutta en halua pettyä. Osa minusta ei haluaisi odottaa enää hetkeäkään. Minulla oli aika hyvä fiilis haastattelussa ja sen jälkeen. En silti voi mitenkään tietää, onko haastateltavissa ollut esimerkiksi joku, jolla on jo valmiiksi kokemusta aivan vastaavista tehtävistä.

14589571_10154736032229684_7550417155591260490_o

Pahin vaihtoehto on se, jos saa turhaan odottaa puhelua, eikä sitä tule, vaikka niin on luvattu. Eikä tule edes sitä ”valitettavasti-valintamme-ei-tällä-kertaa-kohdistunut-sinuun”-sähköpostiviestiä, vaikka haastattelusta lähtiessä on niin luvattu leveästi hymyillen. Minun on todella vaikea ymmärtää sitä, sillä sellaista tapahtuu verrattain usein. Työnantajat voisivat muistaa jonkinlaiset käytöstavat, tosin väkisinkin tulee tällaisissa tapauksissa mieleen, että ehkä se paikka ei olisi ollut sittenkään niin mukava työpaikka, jos edes niille haastattelussa käyneille ei vaivauduta ilmoittamaan mitään, ei edes lähettämään sitä massasähköpostia.

Mieleenpainuvin tapaus on ollut erään rekrytointifirman kautta hakemani työpaikka. Pääsin haastatteluun, jopa toiselle kierrokselle. Pidin mahdollisuuksiani aika hyvinä, mutta sitä ilmoitusta ei vain ikinä tullut. Lähetin jossain vaiheessa vielä asiasta vastanneelle konsultille sähköpostia kysyäkseni, miten prosessissa kävi. En saanut minkäänlaista vastausta. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä pitänyt tehdä jonkinlainen valitus.

Toivon että saan tästä ajankohtaisesta hausta ainakin jonkinlaisen vastauksen. Ajattelen, että minulla on mahdollisuuksia. Tekisin sitä työtä mielelläni. Voi myös olla, että joudun pettymään. Siinä tapauksessa syön litran pistaasijäätelöä, katson House-maratonin ja itken vähän. Ja kirjoitan seuraavana päivänä lisää hakemuksia.

Kirottu sunnuntai

Tiedätkö sen tunteen sunnuntai-iltana? Seuraavana päivänä on työpäivä, eikä sinua yhtään huvittaisi. Minäkin tiedän sen, mutta tällä hetkellä minä kaipaan sitä. Työttömällä sunnuntaissa on omanlaisensa haikea tunne: Huomenna ne, joilla on töitä, menevät töihinsä, mutta minä en. Huomennakaan. Minut se saa surulliseksi. Toisaalta, ehkä juuri huomenna soitetaan ja kutsutaan työhaastatteluun. Toivossa on hyvä elää. Hang in there, ei tämä kestä ikuisesti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA