Epätoivoa

Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, olen saanut kiitos-mutta-ei-kiitos-vastauksen siitä paikasta, missä kävin haastattelussa ja eräästä toisestakin missä kävin haastattelussa sen jälkeen. Olen myös keskustellut eräästä hyvin lupaavasta paikasta puhelimessa –  ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä varmemmin toiveet siitäkin paikasta tuntuvat valuvan hiekkaan. Välillä on hirveän vaikea uskoa, että päivä paistaa vielä joskus risukasaankin. Kyllä se paistaa, olen melko varma siitä. Silti, kun joku rekrytoija, jolta saa hylkäysviestin, sanoo olevansa varma, että löydän töitä, en ole ihan varma, pitäisikö huutaa vai oksentaa.

En ihmettele sitä, että monet ajattelevat suuren osan työttömistä olevan työttömiä omasta tahdostaan. Kyllä minäkin tunnen ihmisiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa mennä töihin. Tavallaan se tekee omasta tilanteesta vielä epäreilumman. Ymmärrän senkin, että monet ajattelevat, että töitä on helppoa löytää. Jos ei ole kokenut työttömyyttä, ei voi ymmärtää millaista se on. Minä olen viimeisen kuukauden aikana hakenut 47 työpaikkaa. Tuloksena on ollut muutama työhaastattelu mutta ei työpaikkaa. Vertailun vuoksi voin kertoa tilanteesta reilu puoli vuotta sitten, kun puolisoni oli jäämässä työttömäksi yt-neuvotteluiden seurauksena. Hän haki kahta vakituista työpaikkaa, joista toisen hän sai. Tilanne on kuitenkin aika erilainen kuin itselläni, sillä minulla ei ole 7 vuoden työkokemusta hyvin tietynlaisista tehtävistä. Uskon, että mukana oli hiukan tuuriakin. Tärkeää olisi myös tuntea oikeat ihmiset.

Viimeisestä palkkatyöstäni on noin 5 ja puoli kuukautta. Eihän se nyt vielä niin paha tilanne ole. Siihen 5 ja puoleen kuukauteen sisältyy sitä paitsi 3 kuukautta koulutusta. Silti jossain takaraivossani on tunne, että monet potentiaaliset työnantajat hylkäävät minut heti ihmisroskana. Ehkä se on vain kuvittelua. Viimeisin työsuhteeni päättyi määräaikaisen työsuhteen päättyessä, mutta en olisi itse halunnut jatkaa työpaikassa, johon olin mennyt tekemään markkinointiin liittyviä tehtäviä mutta löysin lopulta itseni tekemästä varastotöitä. Sitä edellinen työsuhteeni päättyi niinikään määräaikaisen sopimuksen loppumiseen, mutta tässäkään tapauksessa en halunnut enää jatkaa työssä, jossa koin että minua kohdeltiin epäreilusti. Takana oli kahdeksan määräaikaista työsopimusta vähän yli vuoden aikana. Lisäksi minulle selvisi, että sain huomattavasti pienempää palkkaa kuin muut samaa työtä tekevät. Sitä paitsi olin jo hakenut kahteen kertaan avoinna ollutta vakituista työtä samoista tehtävistä, enkä kummallakaan kerralla päässyt edes haastatteluun. En vain enää jaksanut. Nyt alkaa miettiä, että olisiko pitänyt jaksaa. Olisiko työ, jossa kohdeltaisiin oikeudenmukaisesti ja jossa saisi tehdä sitä työtä, jota on palkattu tekemään, oikeasti liikaa vaadittu?

 

Advertisement

Kirottu sunnuntai

Tiedätkö sen tunteen sunnuntai-iltana? Seuraavana päivänä on työpäivä, eikä sinua yhtään huvittaisi. Minäkin tiedän sen, mutta tällä hetkellä minä kaipaan sitä. Työttömällä sunnuntaissa on omanlaisensa haikea tunne: Huomenna ne, joilla on töitä, menevät töihinsä, mutta minä en. Huomennakaan. Minut se saa surulliseksi. Toisaalta, ehkä juuri huomenna soitetaan ja kutsutaan työhaastatteluun. Toivossa on hyvä elää. Hang in there, ei tämä kestä ikuisesti.

Yli häpeästä

Pitkäaikaistyöttömiä on kai tällä hetkellä Suomessa noin 120 000 (sanoo Kauppalehti maaliskuussa). Itse en edes kuulu tuohon tilastoon, sillä olen virallisesti opiskelija. Kokopäiväinen opiskelija, opiskelu on minun työtäni. Opinnot ovat edenneet aikataulussa, ja näillä näkymin saan ne myös aikataulussa valmiiksi. Vähän pakko saada, sillä työkkäri hengittää niskaan. Silti minusta tuntuu, etten tee tarpeeksi, vaikka sen lisäksi että teen koulutyöt, kirjoitan näppäimistö sauhuten työhakemuksia illasta toiseen.

Työttömyyteen liittyy aika vahvana tunteena häpeä. Sitä tuntee olevansa toisen luokan kansalainen, koska ei kelpaa töihin. Yllättävän monet ajattelevat, että työttömyys on työttömän omaa syytä. Ei se ole. Ei ainakaan läheskään aina.

Jos ihminen irtisanotaan, ei kai hän voi yhtäkkiä alkaa olla jotenkin huonompi ihminen. Että ”sinä päivänä, 15. lokakuuta, minä lakkasin olemasta jonkin arvoinen, silloin kun minut irtisanottiin”? Minä tiedän olevani hyvä työntekijä. Olen kuullut monta kertaa viimeisten kuukausien aikana, että olen ”hyvä kandidaatti”, kun olen hakenut töitä. Mutta jostain syystä en vain ole vieläkään saanut niitä.

Se, miten työttömiin suhtaudutaan – vieläkin – ei auta työttömien ahdinkoa. Monet ovat niin väsyneitä byrokratiaan ja köyhyyteen, että miettivät itsemurhaa. Se tuntuisi vapautukselta kurjuudesta, jolle ei näy loppua. Yritän itse ajatella, ettei mikään kestä ikuisesti. Ei edes kurjuus.

Tällä hetkellä olen itse rahaton, koska otin vastaan muutaman päivän työkeikan. Koska palkka maksetaan seuraavan kuun 20. päivänä, työttömyyspäivärahani maksaminen viivästyy noin kuukaudella. Rahallisesti muutaman satasen työkeikkaa ei siis ehkä olisi kannattanut ottaa vastaan. Mutta en minä edes harkinnut kieltäytyväni, halusin niin paljon tehdä töitä.

Häpeään ei ole mitään aihetta. Jos joku väittää, että töitä saa hakemalla, ja työttömyys johtuu vain laiskuudesta, se johtuu vain siitä, ettei hän ole itse joutunut siihen ahdinkoon. Hän todennäköisesti jopa uskoo, että se on hänen omaa ansiotaan. Todellisuudessa niin tuskin on. Se, menestyykö vai ei, on usein kiinni hyvin pienistä asioista. Usein se on aika paljon kiinni tuurista.

Luin 7 vuotta työttömänä olleen ihmisen haastattelun. En voi muuta kuin arvostaa ihmistä, joka on päässyt yli siitä häpeäntunteesta, minkä työttömyys aiheuttaa, ja halunnut antaa kasvot ilmiölle, joka koskettaa niin monia. Samalla pelkään, että olen itsekin tässä samassa tilanteessa vielä 7 vuoden päästä. En ole, sanoo järkeni. Mutta oikeasti, en voi olla varma.