Syyskuu

Olin muutaman päivän vanhempieni luona. Toivoin että se auttaisi pääsemään eroon tästä sisälläni olevasta möhkäleestä, joka tuntuu estävän kaiken tekemisen tällä hetkellä. Vaikka oli mukavaa viettää aikaa vanhempieni ja sisarusteni kanssa, tuntuu ettei miniloma juuri helpottanut asiaa. Ehkä päin vastoin. En ole varmaan pariin viikkoon kirjoittanut yhtään työhakemusta, mikä on minulle aika poikkeuksellista. En vain saa päästäni pois ajatusta siitä, miten turhaa tämä on. Kun paikasta toisensa jälkeen tulee hylkäysviesti, alkaa usko olla aika vähissä. Nytkö jo? Ei sen vielä pitäisi olla lopussa. Olen ollut työttömänä vasta vähän yli kolme kuukautta. Vasta vai jo? En tiedä, riippuu näkökulmasta. Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että kolme kuukautta on joku rajapyykki, jonka jälkeen mahdollisuudet saada töitä hupenevat entisestään. Toisaalta, kyllä jotkut onnistuvat saamaan työn oltuaan vuosia työttömänä. Pakko ihailla sitä, että vielä siinä vaiheessa jaksaa uskoa.

Jotkut tuntuvat saavan uuden työpaikan ilman ongelmia jo ennen kuin edellinen työ on loppunut. Olen alkanut tulla siihen tulokseen, että sillä on loppujen lopuksi aika vähän merkitystä, miten hyvin työnsä tekee. Melkein jokaisessa työpaikkailmoituksessa peräänkuulutetaan ensimmäisenä ”ulospäinsuuntautuneisuutta”, vaikkei läheskään kaikissa työtehtävissä ulospäinsuuntautuneisuutta tarvita. Eivätkä kaikki ole ekstroverttejä. Minä en ole, eikä minusta sellaista ikinä tule. Tiedän, että se on yksi syy siihen, ettei minulla ole töitä ja siihen, että minun tuntuu olevan vaikeampaa saada työpaikka kuin opiskelutovereillani. Vaikka opettajat tuntuivatkin uskovan loistavaan tulevaisuuteeni. Oikeasti jollain todistuksilla ja arvosanoilla ei ole mitään merkitystä.

Ehkä olen pettynyt kun nyt, syksyn tultua, en heti löytänytkään työtä. Kesän aikana en todellisuudessa uskonutkaan sitä löytäväni. Syksy on kuitenkin vasta alussa. Hengitä. Kaikki järjestyy.

Odottavan aika

Nämä ikuiselta tuntuvat sunnuntait. Töissä käyvänä ne tuntuvat erilaisilta kuin työttömänä. Jos on menossa seuraavana aamuna töihin, yrittää ehkä vielä takertua viikonloppuun, olla ajattelematta töitä. Työttömänä kai seuraavaa päivää odottaa enemmän. Ehkä huomisella on jotain annettavaa. Pitkät päiväunet, että aika menisi nopeammin. Sen jälkeen pitkä kävelylenkki. Pakko päästä pois neljän seinän sisältä. Oman päänsä sisältä ei silti pääse pois. Tämäkin on elämää. Ei kai elämä voi olla sitä, että aina odottaa jotakin muuta tapahtuvaksi kuin mitä on nyt ja tässä? Olisinko onnellinen jos minulla olisi hyvä työpaikka? En tiedä, mutta olisin varmaan tyytyväisempi. Voisin ajatella elämää pidemmälle kuin nyt. Pystyisin suunnittelemaan jotakin. Olisin osa jotakin.

Huomenna pitäisi selvitä, pääsenkö erääseen työkkärin koulutukseen. En ole varma, onko se pääsemistä vai joutumista. Koulutus on ostettu ulkopuoliselta järjestäjältä, niin kuin ne kai yleensä ovat, ja siihen kuuluisi harjoittelujakso jossakin yrityksessä. Se on varma, että eniten siitä hyötyy se koulutuksen järjestävä yritys. Minä saisin nykyisten tukien päälle 9 euroa päivä, sillä työkkärin virkailija lisäsi koulutuksen omaan työllistymissuunnitelmaani. Se on parempi kuin ei mitään. Koulutuksen järjestävästä yrityksestä soitettiin minulle keskiviikkona. Heillä saattaisi olla kiikarissa yritys, johon voisin päästä harjoitteluun, jos työkkäri hyväksyy minut koulutukseen. Valitettavasti se yritys on eri paikkakunnalla kuin missä itse asun, joten se 9 euroa menisi käytännössä matkakuluihin. Juju on siinä, että se yritys, jossa harjoittelu olisi, joutuu maksamaan koulutuksen järjestäjälle.

Katsotaan miten käy. Minulla on sen verran kokemusta näistä koulutuksista ja harjoitteluista, etten oikein usko niiden avulla työllistymiseen. Toisaalta, kai se olisi parannus nykytilanteeseen, että olisi joku paikka johon lähteä aamuisin. Sitä paitsi silloin tukiani ei ainakaan vielä leikattaisi. Koulutus kuitenkin kestää puoli vuotta, mikä tarkoittaisi, ettei olisi juuri toiveita tulotason nousemisesta seuraavaan kuuteen kuukauteen. Uskon kuitenkin selviäväni, vaikka kaikesta ylimääräisestä saakin karsia.

edf

Työttömyys – saattaa aiheuttaa ahdistusta

Vajaa kolme viikkoa työttömyyttä takana (vasta, kuitenkin) ja usko alkaa loppua (tiedän, ei sen vielä pitäisi). En ole menettämässä toivoani, mietin vain, miten ne, joiden työttömyys on kestänyt vuosia, jaksavat pitää toivoa yllä? Että ehkä tänään tulee se puhelinsoitto. Tietenkään ei ole mikään ihme, etten ole vielä löytänyt töitä. Suurempi ihme olisi, jos olisin. Rekrytointiprosessit ovat hitaita, mutta ihan rehellisesti sanottuna, en tiedä olenko mukana yhdessäkään rekrytoinnissa, jossa minulla ihan oikeasti olisi mahdollisuuksia. Tuntuu, että kaikki pitäisi osata jo valmiiksi. Pattitilanne, miten ikinä voi edetä mihinkään, jos ei saa mahdollisuutta? Monet työt kuitenkin todellisuudessa opitaan tekemällä. Hain taannoin erästä työpaikkaa, jossa koin hallitsevani valtaosan vaadituista osa-alueista. Rekrytoijalta tuli lopulta viesti, että he jättävät paikan täyttämättä, koska eivät ole löytäneet hakijaa, jolla olisi näyttöä kaikista vaadituista osa-alueista. Se tuntui melko erikoiselta, koska tuon tyylisiin, julkisessa haussa oleviin paikkoihin tulee yleensä kymmeniä ellei satoja hakemuksia, joten luulisi että valinnanvaraa olisi ollut.

DSC_0558

Suuntaus lienee se, mikä se on ollut joillakin aloilla jo pitkään: Sitten kun olet tehnyt vuosia ilmaisia harjoitteluja ja sitä kautta saanut niitä ”näyttöjä”, saatat saada sen palkallisen työpaikan. Ellet sitten ole sitä ennen saanut hermoromahdusta tai palanut loppuun niissä ilmaisissa harjoitteluissa. Ilmaisen työn tekeminen yritysten pussiin ei välttämättä lisää yksilön itsekunnioitusta ja ammattiylpeyttä, vaikkei se palkka pääasia olisikaan. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että työtä yleensä tehdään siksi, että saisi toimeentulon.

En muuten ole lainkaan varma, onnistunko olemaan aktiivinen tällä ensimmäisellä tarkastelujaksollani. Ainakaan en tiedä, miten sen tekisin, ellen sitten satu löytämään töitä. Mitään sellaisia kursseja työkkärillä ei tunnu olevan tarjota, mihin voisin osallistua. Vaikka tuskinpa niitä kesällä niin paljon onkaan. Kuitenkin, vaikka tekisin periaatteessa kaiken oikein ja hakisin niin montaa työpaikkaa kuin pystyn, en välttämättä voi välttää leikkuria. Se ei nyt ole ensimmäinen huolenaiheeni, sillä kestänee vielä jonkin aikaa, ennen kuin työkkäri ja työttömyyskassa ovat käsitelleet asiani. Sain nimittäin odotetusti selvityspyynnön työkkäristä, sillä olen vuosia sitten perustanut toiminimen, vaikken sen kautta paljon mitään teekään. Työtönhän saa toimia sivutoimisena yrittäjänä, mutta silloin saa varautua tähän syynäilyyn. Käsittelyaika on keskimäärin kolme viikkoa. Negatiiviset kokemukset viime kerralta, kun jäin työttömäksi, hieman piinaavat takaraivossa. Silloin kun rahaa ei tipahtanut mistään neljään kuukauteen, kun työkkäri ja työttömyyskassa setvivät asioita. Tilanne tosin oli silloin paljon monimutkaisempi, joten elän toivossa, että tällä kerralla pääsisin vähemmällä.

Viime päivinä on myös puhuttu ”Aktiivimalli 2:sta”, jossa työtön velvoitettaisiin hakemaan neljää työpaikkaa kuukaudessa rangaistuksen uhalla. Omalla kohdallani neljän työpaikan hakeminen kuukaudessa ei tunnu kovin pahalta, mutta minä asunkin Helsingissä. Pienemmillä paikkakunnillä ei yksinkertaisesti välttämättä ole mitä hakea. En usko että muutenkaan on kenenkään etu, että lähetellään työhakemuksia koska ”työkkäri pakottaa”. Silloin yrittäjät saavat entistä enemmän hakemuksia ihmisiltä, jotka eivät edes halua työpaikkaa ja ne ”oikeat” hakemukset ovat vaarassa jäädä jalkoihin.

Synkeistä tunnelmista huolimatta, koitetaan mekin nauttia kesästä ja juhannuksesta. Eiköhän mekin olla se ansaittu, vaikka lakerikenkämiehet olisivatkin eri mieltä.

Samaan aikaa toisaalla

Ideologinen työtön sitä ja saamattomat laiskurit tätä. Koko aihe pursuaa korvista, enkä ole lukenut murto-osaakaan siitä, mitä aiheesta on viime päivinä kirjoitettu. Ossi Nyman pelasi korttinsa sikäli ovelasti, että harva esikoiskirjailija saa osakseen moista huomiota. Valitettavasti Nyman tulee samalla tehneeksi aika paljon hallaa niille työttömille, jotka antaisivat vaikka toisen kätensä päästäkseen töihin. Voin kuvitella, miten tällä hetkellä aika monet mielessään niputtavat kaikki työttömät samaan sakkiin – ”Mitä minä sanoin, tuollaisia ne ovat kaikki”. Tästä päästään siihen, ettei varmaan mitään muuta ihmisryhmää kuin työttömiä yhtä suuren yleisen hyväksynnän vallitessa voida tunkea samaan lokeroon.

18358684_10155473976474684_4791114862158790598_o

Nymanin ulostulon jälkeen näitä onkin riittänyt, ”ideologisesti työttömiä”. Useimmilla (sikäli kun he ovat oikeita ihmisiä eivätkä jonkun toimittajan keksimiä) on ilmeisesti hieman enemmän järkeä päässä kuin Nymanilla, eivätkä he toitota omalla nimellään ettei töihin meno kiinnosta mutta työttömyyskorvaus kelpaa. Monet TE-keskuksen kanssa asioimaan joutuneet nimittäin tietävät, että työtöntä rangaistaan karenssilla pienimmästäkin syystä, yritti sitten tehdä jotain tai olla tekemättä.

Oikeasti en ihmettele sitäkään, että jossain vaiheessa kiinnostus töiden hakemiseen vain loppuu. Voisin kuvitella, että jos itse olisin vuodesta toiseen hakenut töitä pääsemättä edes haastatteluun, yrittäisin varmasti etsiä elämääni sisältöä jostakin muualta. Onko sitten enemmän väärin elää yhteiskunnan kustannuksella ja tehdä jotakin, mistä tuntee saavansa jotain kuin olla vaikkapa vuodesta toiseen palkattomissa harjoitteluissa, mistä ei koskaan seuraa mitään pysyvää? En tiedä, mutta niille jotka taivastelevat yhteiskunnan kustannuksella herroiksi eläviä työttömiä, voin sanoa: kannattaa kokeilla, ei sillä peruspäivärahalla kovin pitkään juhlita.

Oma tilanteeni on sikäli valoisa, että työ, jossa aloitin keväällä, jatkuukin ensi toukokuuhun asti. Tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun pystyn ajattelemaan elämääni pidemmälle kuin kahden viikon tai kahden kuukauden päähän. Eriarvoisuus silti rassaa aika paljon. Itse teen käytännössä samoja tehtäviä kuin muutkin tiimissäni, mutta vuokratyöntekijänä olen kuitenkin hieman kuin toisen luokan kansalainen. Minulla ei välttämättä ole tarvittavia välineitä töiden tekemiseen. Minua ei kutsuta viikkopalaveriin. Eikä pikkujouluihin. Pahinta on silti erään työtoverin asenne, joka saa minut miettimään vähintään kerran viikossa irtisanoutumista. Se asenne sanoo: ”Minä olen parempi kuin sinä”.

Keep going

Olin pari päivää sitten työhaastattelussa. Kyseessä oli toinen haastattelukierros, joten tavallaan olen päässyt jo tosi pitkälle. Ehdokkaita ei voi olla mukana enää kuin muutama. On silti hyvin mahdollista, että en saa paikkaa. Maailmani ei kaadu siihen. Sitten jatkan samaan malliin, tai yritän miettiä mitä voin työnhaussani parantaa. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Silti tunnen tuottavani pettymyksen. Paitsi itselleni, myös lähipiirilleni. Puolisolleni (”voinko taas maksaa vuokran myöhässä”). Vanhemmilleni, joille tosin olisin pettymys riippumatta siitä, mitä tekisin, joten sitä en jaksa miettiä. Yhteiskunnalle. Vaikka tiedän ettei työttömyys ole omaa syytäni, joku ääni silti sanoo, että se on. Yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että työtön on syyllinen omaan ahdinkoonsa, ja häntä pitää rangaista. Turun Sanomat kirjoitti aiheesta lukemisen arvoisen artikkelin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta tuntuu, että elämäni pyörii tällä hetkellä vain ja ainoastaan työnhaun ympärillä. Minulla on elämässä yksi päämäärä: löytää työ. Se tuntuu ahdistavalta. Samaan aikaan monet niistä onnekkaista, joilla on työ, tuntuvat kuvittelevan, että vain lepäilen laakereillani. Minä ja muut työttömät. Monien identiteetti on rakentunut vahvasti työn ympärille. Mitä tapahtuu, kun työ katoaa? Koko elämältä tuntuu katoavan pohja. Oxfordin yliopiston tutkimuksen mukaan 47% töistä tulee katoamaan seuraavan 25 vuoden kuluessa (lähde: Big Think). Ehkä meidän olisi siis aika miettiä, mitä muuta elämässään voi tehdä kuin työtä – riippumatta siitä onko työ vai ei. Vaikka vielä tänään olisi työ, huomenna asia voi olla toisin.

 

Vain yksi voi voittaa

Työnhaku on äärimmäisen epäkiitollinen laji. Käytännössä ei ole mitään merkitystä sillä, oletko jossakin haussa toinen vai sadas, jos vain yksi valitaan tehtävään. Joulukuussa pääsin eräässä haussa neljän ”parhaan” joukkoon. Tiedän sen siitä, että haastattelussa kerrottiin, että neljä hakijaa haastateltiin. En kuitenkaan tullut valituksi.

Sen pitäisi varmaan jollakin tavalla hivellä itsetuntoa, kun on päihittänyt ehkä kymmeniä tai satoja muita hakijoita. Pettymys on kuitenkin katkera. Lisäksi hakuprosessit ovat usein kaikkinen hakemuksineen, ehkä useampine hakukierroksineen ja joskus jopa ennakkotehtävineen aika raskaita prosesseja. Tuntuu vähän siltä, kuin kiipeäisi kaivon pohjalta kohti valoa, ja juuri kun on melkein ulkona, ote lipeää. Seuraavaksi löytää itsensä taas sieltä, kaivon pohjalta.

Tällä hetkellä minulla on menossa haku, jossa olen viiden haastatteluun valitun joukossa. Toivon saavani työn ja tiedän pettyväni, jos en saa sitä. On kuitenkin hyvin mahdollista, etten saa. Mutta oli miten oli, minun on pakko uskoa, että jossain vaiheessa, jollakin tavalla, päivä paistaa vielä sinne kaivon pohjallekin.

instagramcapture_84552f67-8dd8-475f-89b0-9553ab6b154c

”Valitettavasti valinta…”

Tänään se odotettu sähköpostiviesti viimein tuli. Siis vastaus viime viikolla olleesta työhaastattelusta.”Valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun”. Sen olin jo tässä vaiheessa arvannut, koska olivat sanoneet ilmoittavansa maanantaina, ja tänään on keskiviikko.

Olen toki pettynyt. Varsinkin kun päätöksen syitä mitenkään avattu, mutta harvoinhan niitä avataan. Ajattelin haastattelusta lähtiessä, että minulla voisi olla ihan hyvät mahdollisuudet. Olisin myös tehnyt työtä mielelläni. Tai ehkä en voi sitä tietää, kun en ole sitä työtä koskaan tehnyt, mutta olisin halunnut kokeilla. Mutta sitä on nyt turha jäädä kovin paljoa harmittelemaan. Ehkä jotain parempaa on tulossa.13245501_10154281356539684_3187873048237959166_n
Pettymystä lievittää myös jonkin verran se, että kuulin eilen, että minulle on tarjolla parin päivän työkeikka eräässä entisessä työpaikassani. Taloudellisesti ei ole paljonkaan järkeä ottaa vastaan parin päivän työkeikkaa, ainakaan tässä tapauksessa. Palkka nimittäin maksetaan seuraavan kuun 20. päivä. Tästä syystä sen kuun, jolloin työpäivät ovat, työttömyyskorvauksen maksaminen viivästyy melkein kuukaudella. Pystyn siis hyvin ymmärtämään tilanteita, ettei ihmisillä ole varaa ottaa töitä vastaan, vaikka se niin järjettömältä kuulostaakin. Henkisen hyvinvoinnin kannalta taas lyhyenkin työkeikan ottaminen vastaan voi olla aika merkityksellistä, näin ainakin itse koen. Ja eihän sitä koskaan tiedä, mitä ne lyhyetkin keikat poikivat. Varmaan kadun tätä päätöstä joulukuun alussa, kun mietin, millä ostan ruokaa.

Toivonkipinä

Hip hei, minäpä sain tänään kutsun työhaastatteluun! Tämä on aina se hetki, jolloin pitäisi pystyä pitämään jalat kiinni maassa, koska voihan se olla ettei natsaakaan. Yritän vakuuttaa itselleni, ettei se mitään jos en saa sitä työtä, kunhan teen parhaani. Työ ei vastaa oikein millään tavalla koulutustani ja palkka on aika lailla samaa luokkaa kuin se rahamäärä, mitä saan työttömänä. Tekisin sitä työtä oikein mielelläni, ainakin jonkin aikaa. Ainakin nyt.

Tämä on se hetki, kun mieli lähtee vaeltelemaan, vaikka miten yrittäisi pitää pään kylmänä. ”Olisipa hienoa…”; ”Jos saan sen työn, niin sitten minä kyllä ostan uudet verhot/uudet kengät/uuden raapimispuun kissalle”. Hyvä on, en taida olla kovin hyvä pitämään jalkoja kiinni maassa, toisaalta tämä on ensimmäinen työhaastattelu moneen kuukauteen. Ehkä voin antaa itselleni luvan iloita vähän, sain työn tai en. Työhaastatteluun pääseminenkin voi joskus olla sellainen tekijä, joka saa uskomaan sittenkin vielä siihen, että ehkä on mahdollisuus. Ehkä minäkin vielä onnistun, jos jaksan yrittää tarpeeksi paljon ja tarpeeksi pitkään. Minä sain tänään myös viisi ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestiä (tai olen saanut tähän mennessä, kello on kaksi iltapäivällä). Tämä antaa vähän vihjettä siitä, miten paljon olen hakenut töitä viime aikoina, sillä läheskään kaikista paikoista ei tule ikinä edes sitä yhtä massasähköpostia.

Työttömien Valtakunnallisen Yhteistoimintajärjestön sivuille on taannoin lisätty blogiyhteisö, jossa minunkin blogini on mukana: http://www.tvy.fi/blogiyhteiso/.

Pieni loppukevennys viikon alkuun, vaikka aihe alkaakin olla vähän kulunut:

yrittaja

 

Ne asenteet, ne asenteet

Viime aikoina, kun olen käynyt läpi valtavan määrän työpaikkailmoituksia, olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon. Ilmeisesti työnantajilla on valinnanvaraa, koska sellaisiinkin töihin, joihin ei ajattelisi tarvitsevan välttämättä mitään tiettyä koulutusta tai kokemusta, voi olla todella kovat vaatimukset – nyt mitään työtä vaheksymättä. Siivoojalta vaaditaan laitoshuoltajan koulutusta, kosmetiikkamyyjältä kosmetologin, vaatekauppaan ei kannata yrittääkään jos ei ole vähintään aktiivinen muotibloggaaja, mutta mielellään saisi olla joku vaatealan tai kaupallisen alan koulutus.

Tietysti ihmiset hakevat työpaikkoja, vaikka eivät täyttäisikään kaikkia ilmoituksessa vaadittuja edellytyksiä. Mutta jos ilmoituksessa sanotaan, että jotakin tiettyä koulutusta edellytetään, niin yleensä se paikka jää ainakin minulta hakematta, koska ajattelen sen olevan sekä minun että työnantajan ajanhukkaa, sillä päteviäkin hakijoita todennäköisesti on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hain taannoin erään kauppaketjun asiakaspalvelijan paikkaa erään rekrytointifirman kautta. Työ olisi ollut puhelinasiakaspalvelua, reklamaatioiden vastaanottoa ja asiakkaiden ongelmien ratkaisua esimerkiksi liittyen johonkin tuotteeseen. Ei mitään varsinaista aivokirurgiaa siis. Hakemuksen lähettämisen jälkeen sähköpostiin tuli ilmoitus, että pitäisi tehdä soveltuvuustesti. Se oli sellainen netissä tehtävä testi, jossa oli esimerkiksi tehtävä, jossa oli ruudukossa kuvioita, ja piti päätellä mikä kuvio tuli kysymysmerkin paikalle. En ihan ymmärtänyt koko testin ideaa, mutta samana päivänä oli kuitenkin vielä puhelinhaastattelu, jonka kuvittelin menneen ihan kohtalaisesti. Toissapäivänä oli se päivä, jolloin olisi viimeistään pitänyt tulla kutsu siihen OIKEAAN haastatteluun (arvatenkin haastattelukierroksia olisi ollut ainakin kaksi, koska kysymys oli henkilöstöfirman kautta tehtävästä rekrytoinnista). No, ei sitä puhelua ikinä tullut. Ei se työ olisi ollut mikään unelmatyöni ja olisin saanut siitä suunnilleen yhtä paljon kuin työttömänä, mutta en silti hyppinyt riemusta, kun havaitsin eilen paikan tulleen uudelleen hakuun. Ainakin minulla herää kysymys, millaiset vaatimukset oikein ovat ja tarvitaanko oikeasti näin monimutkainen rekrytointiprosessi muutaman kuukauden kestävään työsuhteeseen, varsinkaan kun se työ ei tosissaan ole mitään rakettitiedettä.

Työttömien asenteista on puhuttu paljon viime aikoinakin. Nyt työttömiä yritetään ”aktivoida” antamalla piiskaa, jos ei ole ollut aktiivinen eli töissä tiettyä tuntimäärää tietyssä ajassa (esim. Kalevan juttu). Valitettasti työttömiä kurittamalla ei synnytetä lisää työpaikkoja. Vaikka työttömyyskorvaus laskettaisiin nollaan, ei kaikille olisi silti töitä. Kuulemma 2/3 avoimista työpaikoista menee työpaikan vaihtajille. Minun pitäisi siis saada työpaikka, että voisin saada työpaikan – ei kun hetkinen. Monet työnantajat tuntuvat kuvittelevan, että työttömästä tulee työkyvytön kolmessa kuukaudessa. Jostain syystä esimerkiksi vanhempainvapaalla olevasta ei ilmeisesti tule paljon pidemmässäkään ajassa. Kaipaisiko työnantajienkin asenteet vähän hienosäätöä, jos niistä asenteista kerran puhutaan?

Sellaista viestiä ei saisi missään nimessä antaa kenenkään taholta, ettei kolmen kuukauden jälkeen enää kukaan työllisty. Se on pötypuhetta ja pahimmassa tapauksessa vain lannistaa työnhakijan. Lopuksi vielä jotakin positiivista, juttu 56-vuotiaasta Pekasta, joka on kolmen vuoden työttömyyden jälkeen saanut töitä. Ei saa luovuttaa, ei luovuteta mekään!

Hyvä mutta ei tarpeeksi hyvä?

”Olemme nyt löytäneet tehtävään täydellisesti sopivan hakijan, mutta olemme silti iloisia siitä, että sinun kokemuksellasi ja taidoillasi varustettu henkilö on kiinnostunut meistä työnantajana.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niinpä niin. Tarkalleen näin luki eräässä niistä lukuisista ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-sähköposteista, joita olen tälläkin viikolla saanut. Voi olla yllättävää, mutta tuo kyseinen viesti tuntuu kaikista pahimmalta. Minä olen siis hyvä ja hekin ovat huomanneet sen, mutta en kuitenkaan niin hyvä, että minua olisi kutsuttu edes haastatteluun? Vai lähetettiinkö tuo sama viesti ehkä kaikille niille, jotka eivät tulleet valituiksi? Minä en tiedä, millainen minun pitäisi olla, että riittäisin. Laskin että olen viimeisen kahden kuukauden aikana lähettänyt vähän yli sata työhakemusta. Se ei ole kovin paljon, ei ainakaan tarpeeksi, sillä en ole viimeisen kahden kuukauden aikana ollut yhdessäkään työhaastattelussa. Se on hyvin masentavaa, vaikkakin olin viime kuun puoleen väliin asti virallisesti päätoiminen opiskelija. Minä huomaan kaipaavani aika paljon vertaistukea. Haluan tietää, että minä selviän tästä.

Yksi sivusto, jolla on työttömien kirjoittamia tekstejä on https://worklessnotworthless.wordpress.com/. Kirjoitin sinne taannoin itsekin tekstin.