Haastatteluja

Tulin juuri työhaastattelusta. Tunne on hyvä. On syytäkin, sillä olen onnistunut saamaan tälle viikolle peräti kaksi työhaastattelua ja ensi viikolle yhden. Se ei ole mitenkään kovin tavanomaista, vaikka olenkin ollut työhaussa aika aktiivinen. Laskin, että olen viimeisen kuukauden aikana hakenut noin viittäkymmentä työpaikkaa. Monet hakevat varmaan vielä paljon useampaan, toisaalta luulen että kaikki eivät hae niin moneen. Riippuu tietysti siitäkin, panostaako määrään vai laatuun. Voi olla että laatuun panostaminen olisi järkevää, mutta itse olen järkeillyt, että jos hakee tarpeeksi moneen paikkaan, ehkä jossain vaiheessa tärppää.

Joskus olen hakenut paljon enemmänkin, parhaimmillaan noin viiteenkymmeneen paikkaan viikossa. Viime aikoina olen kuitenkin karsinut pois muita kuin koulutustani ja kokemustani vastaavia työpaikkoja, koska en ole ikinä päässyt edes haastatteluun esimerkiksi siivoojan tai varastotyöntekijän paikkoihin. Todennäköisesti hakijoissa on niitä, joilla on kokemusta niistä töistä, ja ehkä työnantaja katsoessaan cv:täni ajattelee, että lähden pois heti kun saisin oman alani töitä. Aika todennäköisesti lähtisinkin. En osaa oikein perustella, miksi minut pitäisi palkata varastotyöntekijäksi – työhön jota en ole koskaan tehnyt. Paitsi että tarvitsen töitä ja että teen työni hyvin. Mutta nykymaailmassa se ei taida riittää.

instagramcapture_245cb392-cb42-46b6-99ee-07e4b705f964

Olen siis tämän vuoden puolella päässyt suhteellisen hyvin haastatteluihin. Olen ollut pari kertaa jo aika lähellä. Epäilen että se johtuu osittain siitä, että viimeisestä, vaikkakin lyhyestä, työprojektista on vasta vähän reilu kuukausi. Mutta mitä tapahtuu jos pian ei tärppää? Loppuvatko myös haastattelut? Tutkimustenhan mukaan kolme kuukautta on joku maaginen raja, jonka jälkeen työn saaminen muuttuu vaikeammaksi. Ehkä oma aktiivisuus vähenee, mutta karttavatko työantajat myös pidempään kuin kolme kuukautta työttöminä olleita? Jos karttavat, mitä mahdollisuuksia se jättää niille, jotka ovat olleet työttöminä vaikkapa kolme vuotta? Tiedän kuitenkin tapauksia tuttavapiiristänikin, joissa useamman vuoden työttömyyden jälkeen on onnistunut saamaan työpaikan, joten ei menetetä toivoa.

Jos hyvin käy, ensi viikon lopussa minulla on työpaikka tiedossa. Jos ei ole, en menetä toivoani. Helpommin sanottu kuin tehty. Yksikään työpaikoista ei ole vakituinen ja kokoaikainen, vaan yksi on lyhyt projekti, yksi kuuden kuukauden määräaikaisuus ja yksi osa-aikainen. Ottaisin niistä minkä tahansa mielelläni vastaan.

En tiedä olenko pätevä neuvomaan muita työnhakijoita, kun en itsekään ole onnistunut saamaan työpaikkaa, mutta eräs asia, jonka olen huomannut, on se, ettei kannata missään haussa itse karsia itseään. Jos työ on sellaista mitä voisit ajatella tekeväsi, mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos haet sitä? Usein kannattaa myös toimia nopeasti, sillä olen huomannut, etteivät rekrytoijat läheskään aina odota hakuajan loppuun asti ennen kuin alkavat haastatella potentiaalisia hakijoita. Vaatimukset ilmoituksissa tuntuvat usein aika korkeilta, tuntuu että pitäisi osata kaikesta kaikki. Voi kuitenkin olla, etteivät muutkaan hakijat täytä ihan kaikkia vaatimuksia, joten ehkä kannattaa joka tapauksessa yrittää.

 

Keep going

Olin pari päivää sitten työhaastattelussa. Kyseessä oli toinen haastattelukierros, joten tavallaan olen päässyt jo tosi pitkälle. Ehdokkaita ei voi olla mukana enää kuin muutama. On silti hyvin mahdollista, että en saa paikkaa. Maailmani ei kaadu siihen. Sitten jatkan samaan malliin, tai yritän miettiä mitä voin työnhaussani parantaa. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Silti tunnen tuottavani pettymyksen. Paitsi itselleni, myös lähipiirilleni. Puolisolleni (”voinko taas maksaa vuokran myöhässä”). Vanhemmilleni, joille tosin olisin pettymys riippumatta siitä, mitä tekisin, joten sitä en jaksa miettiä. Yhteiskunnalle. Vaikka tiedän ettei työttömyys ole omaa syytäni, joku ääni silti sanoo, että se on. Yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että työtön on syyllinen omaan ahdinkoonsa, ja häntä pitää rangaista. Turun Sanomat kirjoitti aiheesta lukemisen arvoisen artikkelin.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Minusta tuntuu, että elämäni pyörii tällä hetkellä vain ja ainoastaan työnhaun ympärillä. Minulla on elämässä yksi päämäärä: löytää työ. Se tuntuu ahdistavalta. Samaan aikaan monet niistä onnekkaista, joilla on työ, tuntuvat kuvittelevan, että vain lepäilen laakereillani. Minä ja muut työttömät. Monien identiteetti on rakentunut vahvasti työn ympärille. Mitä tapahtuu, kun työ katoaa? Koko elämältä tuntuu katoavan pohja. Oxfordin yliopiston tutkimuksen mukaan 47% töistä tulee katoamaan seuraavan 25 vuoden kuluessa (lähde: Big Think). Ehkä meidän olisi siis aika miettiä, mitä muuta elämässään voi tehdä kuin työtä – riippumatta siitä onko työ vai ei. Vaikka vielä tänään olisi työ, huomenna asia voi olla toisin.

 

Tilannepäivitys

Mitä näistä viime viikoista ja päivistä oikein ajattelisi saati sanoisi. Eläkkeitä, lapsilisiä, kotihoidontukea, työttömyysturvaa, eläkeläisten asumistukea, vammaisetuuksia ja sairauspäivärahoja leikataan (lähde: Vasemmistoliiton fb-sivut ja Taloussanomat). ”Köyhät kyykkyyn” voisi varmaan olla nykyisen hallituksen slogan.

Ansiosidonnaista leikataan 100 päivällä. Se ei liene yllätys, mutta hiukan jäi mietityttämään se, ettei neljäsosa kansanedustajista vaivautunut edes paikalle, kun asiasta äänestettiin. Ehkä työttömät eivät ole ainoat, jotka kaipaisivat aktivointia, vaan keppiä tarvitsisivat myös kansanedustajat…

14753423_10154728294334684_567877817492488958_o

Ja lisää ilouutisia, hallituksen työryhmä laittaisi työttömät vapaaehtoistöihin. Mitä muuta muka voisimme odottaa? Työryhmän mukaan työttömän pitää osoittaa, että hän ansaitsee tuet. Ilmeisesti siihen ei kuitenkaan riitä se, että hakisi aktiivisesti töitä. Ehei, pistetäänpäs ne velttoilijat vaikka vähän lapionvarteen. Ilmaiseksi tietenkin. Tuntuu aika vahvasti siltä, että Suomessa on tuloillaan yhä vahvemmin ihmisten jakaminen kasteihin. Tiedättehän, ne epäonnistuneet luuserit, yhteiskunnan pohjasakka, tekevät sitten niitä ”vapaaehtoistöitä”. Mutta hetkinen, jos ne ovat pakollisia, eiväthän ne voi olla vapaaehtoistöitä. Onko se niin kuin yhdyskuntapalvelua? Rangaistuksena siitä kun ovat niin epäonnistuneita surkimuksia, mokomat.

Hain taannoin kahteen rekrykoulutukseen. Molempiin olisi sisältynyt muutaman kuukauden harjoittelu jossakin sopivassa yrityksessä. Suhtauduin jo alunperin hiukan varauksella näihin koulutuksiin, sillä sen yrityksen, johon menisin harjoitteluun, olisi pitänyt maksaa koulutuksen järjestävälle yritykselle toisessa 6000 euroa ja toisessa lähemmäs 8000 euroa. Minä puolestani olisin saanut 9 euroa päivässä normaalien tukien lisäksi. Koulutusten järjestäjät yrittivät hankkia yrityspaikkoja. Niitä olisi voinut myös etsiä itse, mutta ajattelin että käytän aikani mieluummin ”oikeiden töiden” etsimiseen. Ei liene suurikaan yllätys, että muutama päivä sitten toisesta koulutuksesta ilmoitettiin, ettei ryhmää saada aikaiseksi, koska yrityspaikkoja ei ole löytynyt riittävästi. Koulutukseen osallistujia olisi kyllä riittänyt, sillä hakijoita oli yli 150. Haiskahtaa vähän työttömien kustannuksella rahastamiselta, vaikka eihän se toisaalta ole tyhmä joka pyytää vaan se joka maksaa. Ja nyt esimerkiksi ei maksanut.

Sain eilen tiedon kuukauden kestävästä työprojektista, joka alkaa ensi maanantaina. Onnea minä, sillä työnhaku on viime aikoina tuntunut lähinnä huonolta vitsiltä.

Mielensäpahoittelua

Kyllä minä niin taas mieleni pahoitin. Tuntuu aika surkuhupaisalta lukea kirjoituksia esimerkiksi ”ihan vakavasti otettavista” sanomalehdistä, miten ”työttömät pitäisi patistaa tekemään töitä” (Helsingin Sanomat 15.11.), kun juuri on hiki hatussa kirjoittanut työhakemuksen toisensa perään – ja saanut taas liudan ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestiä. Kysymys ei edes ole siitä, että hakisin pelkästään koulutustani vastaavia töitä. Olen hakenut valtavan määrän sellaisia töitä, joihin ei ilmoituksen mukaan vaadita jotakin tiettyä koulutusta. En tiedä, eivätkö työnantajat ota hakemuksiani vakavasti, koska minulla on ammattikorkeakoulututkinto ja kaksi ammatillista tutkintoa. Kieltämättä olen ehkä vähän ylikoulutettu vaikka varastotyöntekijäksi, mutta jostain syystä se tuntuu haittaavan työnantajia enemmän kuin minua. Mutta arvon Hallitus, pssst. Voin kertoa teille salaisuuden. Kyllä niitä työntekijöitä riittäisi, kunhan riittäisi palkanmaksajia. Mitenhän niitä patistettaisiin.

wp_20160125_005

 

Totta kai tekisin mielelläni koulutustani vastaavia töitä, jos niitä olisi. Olin kahdella edellisellä viikolla yhteensä viitenä päivänä töissä eräällä vanhalla työnantajallani (koulutustani vastaavaa työtä). Minulla on sinne edelleen olemassa nollasopimus. Eli he voivat kutsua minut töihin silloin kun heille sopii, tai olla kutsumatta. Minusta oli oikein mukavaa olla töissä, mutta kieltämättä jäi vähän epäkiitollinen olo, kun lähtiessä kiiteltiin ja kehuttiin, miten tyytyväisiä kaikki ovat. Ja sanottiin, että ”ehkä sitten taas ensi vuonna”.

Toinen kirjoitus, josta niin mieleni pahoitin, oli (kuinka ollakaan) myös Helsingin Sanomissa julkaistu mielipidekirjoitus. Kirjoitus on ilmeisesti vastine aiempaan kirjoitukseen, mikä osaltaan selittää sen, miksi moista roskaa on julkaistu. Nimimerkki ”Rikas” ihmettelee, kun köyhät eivät huoli hänen neuvojaan. Olen samaan aikaan mykistynyt mutta toisaalta iloinen siitä, etten ainakaan itse ole ihan noin vieraantunut todellisuudesta. Jos ”Rikas” tarkastelee asioita vain omasta näkökulmastaan, niin kuin ihmiset yleensä tarkastelevat, hän ei varmaankaan saa todellisuudesta kovin kattavaa kuvaa. Hän on menestynyt – luultavasti sattumalta – mutta tietysti pitää menestymistään omana ansionaan. Ehkä hänen ystävänsäkin ovat yhtä menestyneitä – ehkä hän ei ole välittänyt tutustuakaan ”niihin luusereihin, jotka eivät pärjää elämässä”. Saattaa tulla yllätyksenä ”Rikkaalle”, mutta todennäköisesti on olemassa pilvin pimein ihmisiä, jotka ovat toimineet samalla tavalla kuin ”Rikas”. Mutta sattumalta he eivät olekaan menestyneet. Koska he eivät pidä asiasta ääntä – tai vaikka pitäisivätkin, ”Rikas” kuvittelee, että kun toimii niin kuin hänkin, menestyy varmasti. Tapaus on siis eräänlainen selviytymisharha.

Potuntervaaja kirjoitti mainion kirjoituksen aiheesta.

Keskiviikkoillan kevennys

haahuilija1

Kevennys tavallaan, mutta valitettavasti tässä on aika paljon tottakin. Nimittäin lähes kaikissa työpaikkailmoituksissa peräänkuulutetaan sosiaalisuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta – tarvittiin niitä työssä tai ei. Pitääkö kaikkien oikeasti sopia samaan muottiin? Ja voisiko se työ joskus olla vain työtä, jonka tekee hyvin, vaikkei se olisikaan ”sitä mitä aina on halunnut tehdä”. Työnhakijan puolesta varmaan voisi, mutta työnantajat tuntuvat haluavan kuulla, että tämä on juuri se hakijan unelmien täyttymys. Pitäisi varmaan opetella valehtelemaan paremmin.

”Valitettavasti valinta…”

Tänään se odotettu sähköpostiviesti viimein tuli. Siis vastaus viime viikolla olleesta työhaastattelusta.”Valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun”. Sen olin jo tässä vaiheessa arvannut, koska olivat sanoneet ilmoittavansa maanantaina, ja tänään on keskiviikko.

Olen toki pettynyt. Varsinkin kun päätöksen syitä mitenkään avattu, mutta harvoinhan niitä avataan. Ajattelin haastattelusta lähtiessä, että minulla voisi olla ihan hyvät mahdollisuudet. Olisin myös tehnyt työtä mielelläni. Tai ehkä en voi sitä tietää, kun en ole sitä työtä koskaan tehnyt, mutta olisin halunnut kokeilla. Mutta sitä on nyt turha jäädä kovin paljoa harmittelemaan. Ehkä jotain parempaa on tulossa.13245501_10154281356539684_3187873048237959166_n
Pettymystä lievittää myös jonkin verran se, että kuulin eilen, että minulle on tarjolla parin päivän työkeikka eräässä entisessä työpaikassani. Taloudellisesti ei ole paljonkaan järkeä ottaa vastaan parin päivän työkeikkaa, ainakaan tässä tapauksessa. Palkka nimittäin maksetaan seuraavan kuun 20. päivä. Tästä syystä sen kuun, jolloin työpäivät ovat, työttömyyskorvauksen maksaminen viivästyy melkein kuukaudella. Pystyn siis hyvin ymmärtämään tilanteita, ettei ihmisillä ole varaa ottaa töitä vastaan, vaikka se niin järjettömältä kuulostaakin. Henkisen hyvinvoinnin kannalta taas lyhyenkin työkeikan ottaminen vastaan voi olla aika merkityksellistä, näin ainakin itse koen. Ja eihän sitä koskaan tiedä, mitä ne lyhyetkin keikat poikivat. Varmaan kadun tätä päätöstä joulukuun alussa, kun mietin, millä ostan ruokaa.

Odottavan aika ja muistakaa käytöstavat, työnantajat

Tänään on sunnuntai. Normaalistikin matelevasta päivästä tekee vielä matelevamman se, että huomenna pitäisi selvitä, saanko sen työpaikan, johon olin alkuviikosta haastattelussa vai en. Joku osa minusta ei halua ajatella koko asiaa, mutta ei se ole mahdollista. Sitä ajattelee väkisinkin. Osa minusta toivoo, ettei huominen ikinä tulisi, en halua tietää. Tai haluan, mutta en halua pettyä. Osa minusta ei haluaisi odottaa enää hetkeäkään. Minulla oli aika hyvä fiilis haastattelussa ja sen jälkeen. En silti voi mitenkään tietää, onko haastateltavissa ollut esimerkiksi joku, jolla on jo valmiiksi kokemusta aivan vastaavista tehtävistä.

14589571_10154736032229684_7550417155591260490_o

Pahin vaihtoehto on se, jos saa turhaan odottaa puhelua, eikä sitä tule, vaikka niin on luvattu. Eikä tule edes sitä ”valitettavasti-valintamme-ei-tällä-kertaa-kohdistunut-sinuun”-sähköpostiviestiä, vaikka haastattelusta lähtiessä on niin luvattu leveästi hymyillen. Minun on todella vaikea ymmärtää sitä, sillä sellaista tapahtuu verrattain usein. Työnantajat voisivat muistaa jonkinlaiset käytöstavat, tosin väkisinkin tulee tällaisissa tapauksissa mieleen, että ehkä se paikka ei olisi ollut sittenkään niin mukava työpaikka, jos edes niille haastattelussa käyneille ei vaivauduta ilmoittamaan mitään, ei edes lähettämään sitä massasähköpostia.

Mieleenpainuvin tapaus on ollut erään rekrytointifirman kautta hakemani työpaikka. Pääsin haastatteluun, jopa toiselle kierrokselle. Pidin mahdollisuuksiani aika hyvinä, mutta sitä ilmoitusta ei vain ikinä tullut. Lähetin jossain vaiheessa vielä asiasta vastanneelle konsultille sähköpostia kysyäkseni, miten prosessissa kävi. En saanut minkäänlaista vastausta. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä pitänyt tehdä jonkinlainen valitus.

Toivon että saan tästä ajankohtaisesta hausta ainakin jonkinlaisen vastauksen. Ajattelen, että minulla on mahdollisuuksia. Tekisin sitä työtä mielelläni. Voi myös olla, että joudun pettymään. Siinä tapauksessa syön litran pistaasijäätelöä, katson House-maratonin ja itken vähän. Ja kirjoitan seuraavana päivänä lisää hakemuksia.

Toivonkipinä

Hip hei, minäpä sain tänään kutsun työhaastatteluun! Tämä on aina se hetki, jolloin pitäisi pystyä pitämään jalat kiinni maassa, koska voihan se olla ettei natsaakaan. Yritän vakuuttaa itselleni, ettei se mitään jos en saa sitä työtä, kunhan teen parhaani. Työ ei vastaa oikein millään tavalla koulutustani ja palkka on aika lailla samaa luokkaa kuin se rahamäärä, mitä saan työttömänä. Tekisin sitä työtä oikein mielelläni, ainakin jonkin aikaa. Ainakin nyt.

Tämä on se hetki, kun mieli lähtee vaeltelemaan, vaikka miten yrittäisi pitää pään kylmänä. ”Olisipa hienoa…”; ”Jos saan sen työn, niin sitten minä kyllä ostan uudet verhot/uudet kengät/uuden raapimispuun kissalle”. Hyvä on, en taida olla kovin hyvä pitämään jalkoja kiinni maassa, toisaalta tämä on ensimmäinen työhaastattelu moneen kuukauteen. Ehkä voin antaa itselleni luvan iloita vähän, sain työn tai en. Työhaastatteluun pääseminenkin voi joskus olla sellainen tekijä, joka saa uskomaan sittenkin vielä siihen, että ehkä on mahdollisuus. Ehkä minäkin vielä onnistun, jos jaksan yrittää tarpeeksi paljon ja tarpeeksi pitkään. Minä sain tänään myös viisi ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestiä (tai olen saanut tähän mennessä, kello on kaksi iltapäivällä). Tämä antaa vähän vihjettä siitä, miten paljon olen hakenut töitä viime aikoina, sillä läheskään kaikista paikoista ei tule ikinä edes sitä yhtä massasähköpostia.

Työttömien Valtakunnallisen Yhteistoimintajärjestön sivuille on taannoin lisätty blogiyhteisö, jossa minunkin blogini on mukana: http://www.tvy.fi/blogiyhteiso/.

Pieni loppukevennys viikon alkuun, vaikka aihe alkaakin olla vähän kulunut:

yrittaja

 

Ne asenteet, ne asenteet

Viime aikoina, kun olen käynyt läpi valtavan määrän työpaikkailmoituksia, olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon. Ilmeisesti työnantajilla on valinnanvaraa, koska sellaisiinkin töihin, joihin ei ajattelisi tarvitsevan välttämättä mitään tiettyä koulutusta tai kokemusta, voi olla todella kovat vaatimukset – nyt mitään työtä vaheksymättä. Siivoojalta vaaditaan laitoshuoltajan koulutusta, kosmetiikkamyyjältä kosmetologin, vaatekauppaan ei kannata yrittääkään jos ei ole vähintään aktiivinen muotibloggaaja, mutta mielellään saisi olla joku vaatealan tai kaupallisen alan koulutus.

Tietysti ihmiset hakevat työpaikkoja, vaikka eivät täyttäisikään kaikkia ilmoituksessa vaadittuja edellytyksiä. Mutta jos ilmoituksessa sanotaan, että jotakin tiettyä koulutusta edellytetään, niin yleensä se paikka jää ainakin minulta hakematta, koska ajattelen sen olevan sekä minun että työnantajan ajanhukkaa, sillä päteviäkin hakijoita todennäköisesti on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hain taannoin erään kauppaketjun asiakaspalvelijan paikkaa erään rekrytointifirman kautta. Työ olisi ollut puhelinasiakaspalvelua, reklamaatioiden vastaanottoa ja asiakkaiden ongelmien ratkaisua esimerkiksi liittyen johonkin tuotteeseen. Ei mitään varsinaista aivokirurgiaa siis. Hakemuksen lähettämisen jälkeen sähköpostiin tuli ilmoitus, että pitäisi tehdä soveltuvuustesti. Se oli sellainen netissä tehtävä testi, jossa oli esimerkiksi tehtävä, jossa oli ruudukossa kuvioita, ja piti päätellä mikä kuvio tuli kysymysmerkin paikalle. En ihan ymmärtänyt koko testin ideaa, mutta samana päivänä oli kuitenkin vielä puhelinhaastattelu, jonka kuvittelin menneen ihan kohtalaisesti. Toissapäivänä oli se päivä, jolloin olisi viimeistään pitänyt tulla kutsu siihen OIKEAAN haastatteluun (arvatenkin haastattelukierroksia olisi ollut ainakin kaksi, koska kysymys oli henkilöstöfirman kautta tehtävästä rekrytoinnista). No, ei sitä puhelua ikinä tullut. Ei se työ olisi ollut mikään unelmatyöni ja olisin saanut siitä suunnilleen yhtä paljon kuin työttömänä, mutta en silti hyppinyt riemusta, kun havaitsin eilen paikan tulleen uudelleen hakuun. Ainakin minulla herää kysymys, millaiset vaatimukset oikein ovat ja tarvitaanko oikeasti näin monimutkainen rekrytointiprosessi muutaman kuukauden kestävään työsuhteeseen, varsinkaan kun se työ ei tosissaan ole mitään rakettitiedettä.

Työttömien asenteista on puhuttu paljon viime aikoinakin. Nyt työttömiä yritetään ”aktivoida” antamalla piiskaa, jos ei ole ollut aktiivinen eli töissä tiettyä tuntimäärää tietyssä ajassa (esim. Kalevan juttu). Valitettasti työttömiä kurittamalla ei synnytetä lisää työpaikkoja. Vaikka työttömyyskorvaus laskettaisiin nollaan, ei kaikille olisi silti töitä. Kuulemma 2/3 avoimista työpaikoista menee työpaikan vaihtajille. Minun pitäisi siis saada työpaikka, että voisin saada työpaikan – ei kun hetkinen. Monet työnantajat tuntuvat kuvittelevan, että työttömästä tulee työkyvytön kolmessa kuukaudessa. Jostain syystä esimerkiksi vanhempainvapaalla olevasta ei ilmeisesti tule paljon pidemmässäkään ajassa. Kaipaisiko työnantajienkin asenteet vähän hienosäätöä, jos niistä asenteista kerran puhutaan?

Sellaista viestiä ei saisi missään nimessä antaa kenenkään taholta, ettei kolmen kuukauden jälkeen enää kukaan työllisty. Se on pötypuhetta ja pahimmassa tapauksessa vain lannistaa työnhakijan. Lopuksi vielä jotakin positiivista, juttu 56-vuotiaasta Pekasta, joka on kolmen vuoden työttömyyden jälkeen saanut töitä. Ei saa luovuttaa, ei luovuteta mekään!

Hyvä mutta ei tarpeeksi hyvä?

”Olemme nyt löytäneet tehtävään täydellisesti sopivan hakijan, mutta olemme silti iloisia siitä, että sinun kokemuksellasi ja taidoillasi varustettu henkilö on kiinnostunut meistä työnantajana.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niinpä niin. Tarkalleen näin luki eräässä niistä lukuisista ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-sähköposteista, joita olen tälläkin viikolla saanut. Voi olla yllättävää, mutta tuo kyseinen viesti tuntuu kaikista pahimmalta. Minä olen siis hyvä ja hekin ovat huomanneet sen, mutta en kuitenkaan niin hyvä, että minua olisi kutsuttu edes haastatteluun? Vai lähetettiinkö tuo sama viesti ehkä kaikille niille, jotka eivät tulleet valituiksi? Minä en tiedä, millainen minun pitäisi olla, että riittäisin. Laskin että olen viimeisen kahden kuukauden aikana lähettänyt vähän yli sata työhakemusta. Se ei ole kovin paljon, ei ainakaan tarpeeksi, sillä en ole viimeisen kahden kuukauden aikana ollut yhdessäkään työhaastattelussa. Se on hyvin masentavaa, vaikkakin olin viime kuun puoleen väliin asti virallisesti päätoiminen opiskelija. Minä huomaan kaipaavani aika paljon vertaistukea. Haluan tietää, että minä selviän tästä.

Yksi sivusto, jolla on työttömien kirjoittamia tekstejä on https://worklessnotworthless.wordpress.com/. Kirjoitin sinne taannoin itsekin tekstin.