Työnhakua vuonna 2018

Uusi viikko tuo aina vähän uutta toivoa. Kuka tietää, ehkä tällä viikolla tulee se odotettu puhelinsoitto. Ehkä tällä viikolla löydän töitä. En silti oikein usko. Vaikka olen lähettänyt paljon hakemuksia, ei mikään paikoista tunnu oikein siltä, että minulla olisi niihin todellisuudessa mahdollisuuksia. Jokainen kiitos-mutta-ei-kiitos-viesti tuntuu pienenä iskuna. Pala palalta ne murentavat senkin, mitä ammatillisesta itsetunnostani on jäljellä.

cof

Mietin, että tätäkö tämä elämä on. Olen nyt 34-vuotias. Työelämää on minulla siis vielä aika paljon jäljellä. Tai olisi, jos olisi töitä. Montako vuotta tulen ”työurani” aikana olemaan vielä työttömänä? Tätäkö tämä on, että sillonkin kun on joku työpätkä, voi suunnitella elämänsä ehkä kuukauden eteenpäin? Tuntuu että olen ihan samassa pisteessä kuin kaksi vuotta sitten – pelkästään kaksi vuotta vanhempi.

Mitä jos en saakaan enää töitä? Mitä jos tämä ei enää muutu tästä paremmaksi?Todennäköisesti saan töitä, ennemmin tai myöhemmin. En suostu vielä uskomaan mitään muuta vaihtoehtoa. Silti, miksi tämä on näin vaikeaa? En usko että töiden saaminen on kaikille muille näin vaikeaa, vaikka ihmiset haluavatkin usein näyttää elämästään vain sen kauniimman puolen. Tuntuu että jotkut saavat sen ensimmäisen työpaikan jota hakevat. Minä olen viimeisen kahden viikon aikana hakenut viittätoista työpaikkaa. Se ei ole vielä kovin paljon, sillä parhaimmillaan olen lähettänyt hakemuksia viitisenkymmentä viikossa. Nyt paikkoja ei vain ole avoinna. Ehkä myös ajattelussani on tapahtunut muutos. En vain näe enää mitään järkeä siinä, että hakisin töitä, joista minulla ei ole minkäänlaista kokemusta ja joihin minulla ei ole mitään annettavaa. Muutaman kerran olen alkanut täyttää hakemusta ja sitten sulkenut sen. Ajanhukkaa, eikä pelkästään oman aikani.

 

Arvokkuudesta

Puhelin ei soi. Välillä tarkistan, olenko muistanut laittaa äänet päälle, mutta ei se vain soi. Välillä sähköpostiin tulee viesti, että valitettavasti minua ei ole valittu. Niin, niin. enpä sitä oikeasti odottanutkaan. Silloin jos puhelin sattuu soimaan ja kutsutaan työhaastatteluun, mietin hetken, ovatko ne soittaneet oikealle ihmiselle. Mutta moneen viikkoon ei ole ollut yhtään haastattelua. Ei sitten alkukesän. Tiedän, sekin on parempi tilanne kuin monilla. Ja se, että on ainakin joitakin työpaikkoja, joita voin omalta asuinpaikkakunnaltani hakea.

20449373_10155764257849684_300881214742713931_o

Koska en enää maksa bussikorttia, en ole juuri liikkunut mihinkään. Onneksi vieressä on kauppa, kirjasto ja pieni kirpputori. Lähellä on iso ulkoilualue, jossa liikkua. Koitan liikkua joka päivä ainakin vähän ihmisten ilmoilla. Menen kirjastoon lukemaan lehtiä. Vielä voin sanattomasti uskotella, että ehkä minä olenkin vain joku, joka on kesälomalla työstään. Ehkä palaan parin viikon päästä työhöni, niin kuin tavalliset, kunnon ihmiset. En todellisuudessa tiedä, kenelle minun pitäisi tällaista uskotella. Kuka sellainen, jonka mielipiteellä on jotain merkitystä, ajattelisi etten ole yhtä tärkeä työttömänä kuin töissäkäyvänä?

Kaupan kassa, kirjaston virkailija, kirpputorin täti. Ne kaikki ovat minua ylempänä, sillä heillä on työ, minulla ei. En käy enää hierojalla, koska minulla ei ole siihen varaa, mutta siellä kysyttiin jo kahdesti, mitä teen työkseni. Koen häpeää vastatessani että olen työtön. En oikeasti edes ymmärrä, mitä se heille kuuluu. Voi tosin olla, että sillä on merkitystä hoidon kannalta, millaista työtä tekee. Silti, monissa tilanteissa, kysymme toisiltamme ensimmäisenä, mitä sinä teet. Ei esimerkiksi, kuka sinä olet. Mutta eihän se voi olla niin, että kun yhtenä päivänä ihmisellä on työ, ja toisena ei, hänen arvonsa jotenkin laskee.

Soihan se puhelin sitten tänään. Siellä tosin oli työkkärin virkailija, joka soitti ilmeisesti pakollisia haastattelupuheluitaan työttömille. Hän suositteli minulle jotakin kurssia, jossa käsittääkseni opetellaan hakemaan töitä. Väittäisin kyllä sen osaavani, mutta pitää kai silti hakea sille kurssille, ehkäpä vältän sillä ensimmäisen leikkurin.

… kesä kaikilla

Elokuun alku, ja monet palaavat töihinsä. Puolisonikin palasi eilen. Minun on välillä vaikea käsittää, että minä en ole palaamassa töihin. Minulla ei ole työtä johon palata. Olen hakenut suunnilleen kaikkia mahdollisia töitä, joihin kuvittelisin minulla olevan edes jonkinlaiset mahdollisuudet. Tällä hetkellä töitä ei vain tunnu olevan juuri tarjolla. Ehkä se johtuu vielä kesälomista, toivon ainakin. On kuitenkin tavallistakin turhauttavampaa, jos ei ole paikkoja joita hakea. Ei sitten ole hirveästi toiveita työllistymisestäkään.

Esimerkiksi Oikotien jutussa pohdittiin, voiko työtön lomailla. Sehän riippuu varmaan siitä, keneltä kysytään. Jos erehtyisi kysymään vaikka istuvalta hallitukselta tai työkkäriltä, niin eipä varmaan. Kaikki kuitenkin tarvitsevat välillä lepoa. Työttömyys on usein kuluttavampaa kuin työssäkäynti. Ainakin vakituisessa työsuhteessa pystyy suunnittelemaan tulevaisuutta. Tietää että se viiden viikon palkallinen kesäloma tulee joskus. Työtön ei pysty näkemään tulevaisuudessa valonpilkahduksia, ainoastaan samaa harmaata päivästä, viikosta, kuukaudesta ja ehkä vuodesta toiseen. Palkkana töiden hakemisesta on ainoastaan leikkaukset jo valmiiksi minimaalisista tuloista. Jatkuva stressi siitä, miten saada kaikki laskut maksettua, valvottaa öisin.

Työtön kaipaisi myös irtiottoja arjesta. Ehkä voisi mennä taidenäyttelyyn, uimahalliin tai elokuviin – jos olisi rahaa. Itsekin karsin nyt bussilipusta, joten en voi hirveästi liikkua mihinkään. Kävelyä läheisessä puistossa ne eivät vielä minulta vie.

37130307_10156766158509684_8134299052213796864_o

Työttömyys – saattaa aiheuttaa ahdistusta

Vajaa kolme viikkoa työttömyyttä takana (vasta, kuitenkin) ja usko alkaa loppua (tiedän, ei sen vielä pitäisi). En ole menettämässä toivoani, mietin vain, miten ne, joiden työttömyys on kestänyt vuosia, jaksavat pitää toivoa yllä? Että ehkä tänään tulee se puhelinsoitto. Tietenkään ei ole mikään ihme, etten ole vielä löytänyt töitä. Suurempi ihme olisi, jos olisin. Rekrytointiprosessit ovat hitaita, mutta ihan rehellisesti sanottuna, en tiedä olenko mukana yhdessäkään rekrytoinnissa, jossa minulla ihan oikeasti olisi mahdollisuuksia. Tuntuu, että kaikki pitäisi osata jo valmiiksi. Pattitilanne, miten ikinä voi edetä mihinkään, jos ei saa mahdollisuutta? Monet työt kuitenkin todellisuudessa opitaan tekemällä. Hain taannoin erästä työpaikkaa, jossa koin hallitsevani valtaosan vaadituista osa-alueista. Rekrytoijalta tuli lopulta viesti, että he jättävät paikan täyttämättä, koska eivät ole löytäneet hakijaa, jolla olisi näyttöä kaikista vaadituista osa-alueista. Se tuntui melko erikoiselta, koska tuon tyylisiin, julkisessa haussa oleviin paikkoihin tulee yleensä kymmeniä ellei satoja hakemuksia, joten luulisi että valinnanvaraa olisi ollut.

DSC_0558

Suuntaus lienee se, mikä se on ollut joillakin aloilla jo pitkään: Sitten kun olet tehnyt vuosia ilmaisia harjoitteluja ja sitä kautta saanut niitä ”näyttöjä”, saatat saada sen palkallisen työpaikan. Ellet sitten ole sitä ennen saanut hermoromahdusta tai palanut loppuun niissä ilmaisissa harjoitteluissa. Ilmaisen työn tekeminen yritysten pussiin ei välttämättä lisää yksilön itsekunnioitusta ja ammattiylpeyttä, vaikkei se palkka pääasia olisikaan. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että työtä yleensä tehdään siksi, että saisi toimeentulon.

En muuten ole lainkaan varma, onnistunko olemaan aktiivinen tällä ensimmäisellä tarkastelujaksollani. Ainakaan en tiedä, miten sen tekisin, ellen sitten satu löytämään töitä. Mitään sellaisia kursseja työkkärillä ei tunnu olevan tarjota, mihin voisin osallistua. Vaikka tuskinpa niitä kesällä niin paljon onkaan. Kuitenkin, vaikka tekisin periaatteessa kaiken oikein ja hakisin niin montaa työpaikkaa kuin pystyn, en välttämättä voi välttää leikkuria. Se ei nyt ole ensimmäinen huolenaiheeni, sillä kestänee vielä jonkin aikaa, ennen kuin työkkäri ja työttömyyskassa ovat käsitelleet asiani. Sain nimittäin odotetusti selvityspyynnön työkkäristä, sillä olen vuosia sitten perustanut toiminimen, vaikken sen kautta paljon mitään teekään. Työtönhän saa toimia sivutoimisena yrittäjänä, mutta silloin saa varautua tähän syynäilyyn. Käsittelyaika on keskimäärin kolme viikkoa. Negatiiviset kokemukset viime kerralta, kun jäin työttömäksi, hieman piinaavat takaraivossa. Silloin kun rahaa ei tipahtanut mistään neljään kuukauteen, kun työkkäri ja työttömyyskassa setvivät asioita. Tilanne tosin oli silloin paljon monimutkaisempi, joten elän toivossa, että tällä kerralla pääsisin vähemmällä.

Viime päivinä on myös puhuttu ”Aktiivimalli 2:sta”, jossa työtön velvoitettaisiin hakemaan neljää työpaikkaa kuukaudessa rangaistuksen uhalla. Omalla kohdallani neljän työpaikan hakeminen kuukaudessa ei tunnu kovin pahalta, mutta minä asunkin Helsingissä. Pienemmillä paikkakunnillä ei yksinkertaisesti välttämättä ole mitä hakea. En usko että muutenkaan on kenenkään etu, että lähetellään työhakemuksia koska ”työkkäri pakottaa”. Silloin yrittäjät saavat entistä enemmän hakemuksia ihmisiltä, jotka eivät edes halua työpaikkaa ja ne ”oikeat” hakemukset ovat vaarassa jäädä jalkoihin.

Synkeistä tunnelmista huolimatta, koitetaan mekin nauttia kesästä ja juhannuksesta. Eiköhän mekin olla se ansaittu, vaikka lakerikenkämiehet olisivatkin eri mieltä.

Työttömän kuulumisia

Melkein kaksi viikkoa työttömyyttä takana. Olen kai pitänyt itseni kiireisenä, koska vielä ei mieli ole ollut kovin maassa. Tähän kahteen viikkoon mahtuu yksi työhaastattelu, joka ei kuitenkaan johtanut työllistymiseen. Valitettavasti vai onneksi, en ole aivan varma, sillä en tunne että olisin vielä levännyt tarpeeksi (enkä ehkä kuitenkaan kokenut tehtävää aivan omakseni), mutta toisaalta taloudellinen toimeentulo stressaa. Lisäksi pieni syyllisyyden pisto tuntuu, jos yrittää ottaa tämän breikin loman kannalta. Mutta onko oikeasti väärin, jos työttömyyden ottaa lomana? On, jos työkkäriltä tai hallitukselta kysytään, mutta silloinhan pätkätyöläisellä ei olisi koskaan lomaa. Työttömyysjaksoon olisi toki paljon helpompaa suhtautua lomana, jos tietäisi, ettei se jatku loputtomiin.

Uskon ennemmin tai myöhemmin saavani taas töitä, mutta kesä on tunnetusti hankalaa aikaa työllistyä. Työttömyyttä ei silti ikimaailmassa voi verrata palkansaajien palkalliseen lomaan. Työttömällä on viranomaiset hengittämässä niskaan ja jatkuvasti olo, että rangaistaan karenssilla jos tekee jotain väärin/ei tee jotain/tekee mitä tahansa/on olemassa. Tämä yhdistettynä taloudelliseen epävarmuuteen, joka minun kokemusteni mukaan työttömänä läsnä aina, vaikka saisikin kohtuullista ansiosidonnaista päivärahaa. Koskaan nimittäin ei voi tietää, milloin työkkäri keksii ottaa oman tilanteen tarkempaan syyniin ja pantata päätöksiä kuukausikaupalla – sillä seurauksella että kaikki tuet katkeavat selvitysten ajaksi.

cof

Entisen työpaikkani pääluottamusmies soitti minulle pari päivää sitten. Hänen varsinainen asiansa oli kysyä, oliko hr-henkilö ottanut minuun yhteyttä palkka-asiassa. Eipä ollut, eikä ole vieläkään, mutta ilmeisesti sitä asiaa, että palkkani oli aivan liian pieni, ollaan vielä jotenkin selvittelemässä. Toinen asia, jonka luottamusmies kertoi, oli se, että yhtäkkiä työpaikan sisällä on ilmaantunut auki paikka, joka on samalla nimikkeellä kuin minun entinen pestini, mutta edessä on ”junior”-etuliite. Tuntuu aika epätodennäköiseltä, että tarve olisi syntynyt yhtäkkiä viikossa sen jälkeen, kun minun työni loppuivat. Vasta aloittanut tiimin esimies vieläpä kirkkain silmin selitti minulle muutamaa päivää ennen töideni loppumista, ettei hän ole tekemässä uusia resursointeja lähiaikoina. Kusetukseltahan tuo vaikuttaa, niin kuin luottamusmieskin totesi. Tuntuu pahalta, ettei minulle haluttu tarjota kyseistä tehtävää. Pistää miettimään, missä vika oikein oli, vai eikö naama vain sattunut miellyttämään jotakuta. Silti samalla tuntuu hyvältä, että luottamusmies tuntuu olevan minun puolellani ja lupasi selvittää asiaa ja pitää minut ajan tasalla.

Mitä nyt?

Torstaina oli viimeinen työpäivä. Yritän vasta sisäistää asiaa (”Ei, tämä ei ole loma. Minä en ole menossa takaisin muutaman viikon päästä”). Viimeiset päivät sujuivat yllättävän hyvin, vaikkakin jouduin keskittymään aika paljon siihen, että pysyin kasassa. Työsuojeluasiasta en ole kuullut mitään sen koommin, mikä tuntuu oudolta, mutta minusta tuntuu että minun on pakko keskittyä muihin asioihin, tulevaisuuteen eikä menneeseen. Siitä selviää jotain jos selviää, mutta minä olen tehnyt parhaani.

Työtodistuksessani lukee ”X on oma-aloitteinen, ahkera ja on suoriutunut hyvin hänelle annetuista tehtävistä. Suosittelemme häntä vastaaviin tehtäviin.” Tämä on siis asiakasyrityksen entisen esimieheni lausunto minusta. Sen saman esimiehen, joka sivuutti minut täysin rekrytoinnissa, jossa palkattiin uusi ihminen tekemään samoja tehtäviä, joita minä tein. Ei liene yllätys, että lausahdus tuntuu minusta hieman tekopyhältä. Sitä paitsi, kissa kiitoksilla elää (vaikka ei sekään varmaan kovin kauaa). Kauniit sanat eivät valitettavasti maksa vuokraani.

cof

Työttömäksi jääminen on kriisi, vaikka se ei olisikaan tullut yllätyksenä. Viimeksi kun jäin työttömäksi, en saanut rahaa mistään neljään kuukauteen, kun työkkäri selvitteli asioita niin pitkään. Tilanne toki oli silloin ihan toisenlainen kuin nyt. Tällä kertaa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää, sillä olen jäänyt työttömäksi määräaikaisen työsuhteen loputtua. Viime kerralla usko systeemin toimivuuteen kuitenkin kärsi aika kovan kolauksen.

Mutta ei taloudellinen toimeentulo ole ainoa asia, jossa työttömäksi jääminen ottaa koville – ei lähimainkaan. Se on vaikea sisäistää, ettei yhtäkkiä näekään niitä ihmisiä, joita on nähnyt melkein joka päivä reilun vuoden ajan. Ei voi puhua heidän kanssaan (tai voi tietysti, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan).

Ihmisen identiteetti ei saisi rakentua liikaa työn varaan. Sen olen tiennyt jo ennestään, mutta tässä yhteiskunnassa sitä voi olla vaikeaa välttää. Viime viikolla olin ”tärkeä”, monilla ihmisillä oli asiaa minulle, moni ihminen halusi jotakin minulta. Tänään ainoa ihminen, jonka kanssa olen puhunut, oli lähikaupan kassa (”Moi, siinä on kolme perunapiirakkaa. Kiitos.”).

Uskon että olen ansainnut loman siinä missä nekin, joilla on vakituinen työpaikka ja viiden viikon palkallinen loma, sillä olen pitänyt vapaata vähän yli viikon viimeisen reilun vuoden aikana. Työttömyyteen ei kuitenkaan ole kovin helppoa suhtautua lomana. Ikään kuin ei kuitenkaan ansaitsisi sitä, koska ei ole onnistunut saamaan vakituista työpaikkaa. En kuitenkaan pidä sitäkään huonona saavutuksena, että alunperin kahden viikon projektiksi tarkoitettu työjakso venyi yli vuodeksi.

Aktiivimallia vastaan 2.2. klo 11 Senaatintorilla

En tiedä, onko minulla aiheesta aktiivimalli mitään sellaista sanottavaa, mitä ei olisi sanottu jo paremmin moneen kertaan, mutta muistutan huomisesta mielenosoituksesta Helsingin Senaatintorilla 2.2. klo 11. Niille, joille huomiset lakkoilut aiheuttavat haittaa, haluan muistuttaa, että kysymys on kuitenkin vain yhdestä päivästä. Kurja juttu, mutta koskapa ne lakot osuisivat “hyvään saumaan”, kaikkien kannalta ainakaan. Työtön ei oikein voi lakkoilla, joten muiden apua tarvitaan. (Koska jos työtön lakkoilisi ja vaikka jättäisi jonkin työkkärin hänelle asettaman toimenpiteen tekemättä, siitä rangaistaisiin aika massiivisesti monen kuukauden karenssilla).

Tietoa mielenosoituksesta on mm. AKT:n sivuilla https://www.akt.fi/uutiset/aanityottomalle-mielenilmauksen-ohjelma-ja-kaytannon-jarjestelyt/

Tapahtumalla on Facebookissa sivut https://www.facebook.com/events/163144374313101

SAK myös järjestää tapahtumaan maksuttomia kuljetuksia eri puolilta Suomea https://www.sak.fi/aineistot/tapahtumat/mielenilmaus-aktiivimallia-vastaan

aanityottomalle_web

 

Myös meidän presidentti?

Aktiivimallista on saanut lukea viime aikoina kyllästymiseen asti. Hyvä uutinen on totta kai se, että kansalaisaloite, jolla malli pyritään kumoamaan, keräsi ennätysajassa vaadittavan määrän kannatusilmoituksia, jotta se etenee eduskunnan käsiteltäväksi. Nyt kannatusilmoituksia on jo yli 128 000, kun vaadittava määrä on 50 000.

Tänään on alkanut presidentinvaalien ennakkoäänestäminen. (Ennakkoäänestyspaikat näkee täältä. Mukaan tarvitsee vain henkkarit.) Jokaisen kannattaa ilman muuta kantaa äänensä kekoon, mutta kannattaa myös miettiä, ketä äänestää. Helppoa olisi tietysti äänestää istuvaa presidenttiä, koska hän on hoitanut hommansa ”ihan hyvin”. Mutta voisiko asiat olla paremmin? Voisiko presidentti esimerkiksi olla enemmän heikkojen puolella? Niiden puolella, jotka puolustajaa oikeasti tarvitsevat?

Pekka Haaviston ajatuksia aktiivimallista voi kuulla Facebook-videosta ja Ylen presidenttitentistä (aktiivimallista puhutaan alkaen kohdasta 33.08). Presidenttiehdokkaista myös Merja Kyllönen (vas.) ja Tuula Haatainen (sdp) ovat vastustaneet aktiivimallia. Niinistön kanta on hieman epäselvä, koska hän sanoo kannattavansa mallia, ”jos se on reilu”. Sitähän se ei ole, mutta Niinistö on kuitenkin allekirjoittanut lain.

26685361_10156272318189684_151259588178960330_o

Mutta onneksi meillä on nelosolut

Joko tänään tai huomenna eduskunta äänestää työttömyysturvan aktiivimallista, jossa työttömiä rangaistaan siitä, että he ovat työttömiä. Jatkossa siis työttömyysturvaan tehdään 4,65 prosentin leikkaus, jos työtön ei kolmen kuukauden aikana ole ollut palkkatöissä, harjoittanut yritystoimintaa tai osallistunut työllistymistä edistäviin palveluihin.

Tulevaisuudessa siis täyden työttömyysturvan voi saada vain henkilö, jolla on töitä. Siis hetkinen? Vähän niin kuin sairauspäivärahaa voisi saada vain henkilö, joka on parantunut. (Anteeksi, en tarkoita verrata työttömyyttä sairauteen, mutta ymmärtänette pointin. Jos työttömyys sairaus olisikin, se olisi yhteiskunnan eikä ihmisten sairaus).

Olen seurannut mykistyneenä meneillään olevaa keskustelua laiskoista työttömistä, joita ei kuulemma saisi vaivata töiden hakemisella. Jonkinlaisena kokemusasiantuntijana voin kertoa, ettei kysymys ole siitä. Töitä kun ei välttämättä saa, vaikka niitä miten hakisi. Itse hain aikoinaini viikossa parhaimmillaan noin viittäkymmentä työpaikkaa. Se, että pystyn hakemaan niin montaa paikkaa, johtuu aika pitkälti siitä, että asun pääkaupunkiseudulla. Silti, työhaastatteluihin pääsi vain kouralliseen, ja kesti aika pitkään, ennen kuin sain töitä. Nyt olen viimeiset 9 kuukautta elänyt muutamia viikkoja tai kuukausia kestävien työsopimusten epävarmuudessa.

Olen melko varma, että hallituksen esitys tulee menemään läpi. Olisi iloinen yllätys, jos se ei menisi. Jotenkin ovelasti on viety oikeasti tärkeältä asialta huomiota ajoittamalla esitys alkoholilain muutoksesta samoihin aikoihin. Onhan toki huomattavasti tärkeämpää, että ruokakaupasta saa ostettua nelosolutta, kuin se, kyykytetäänkö tuhansia suomalaisia vastoin ihmisarvoa.

Oman työttömyyskassani sähköpostissa ensi vuoden muutoksista luki mm. näin:

”Vuoden 2018 alusta työnhakijalla on oikeus ansiopäivärahaan yritystoiminnan tai omassa työssä työllistymisen estämättä neljän kuukauden ajalta, jos toiminta alkaa työttömänä ollessa.”

Valitettavasti tuo kuulostaa minusta vähän siltä, että monista työttömistä ollaan leipomassa yrittäjiä väkisin – eivätkä he välttämättä tiedä yhtään, mihin ovat ryhtymässä. Jos se menisikin noin sulavasti, entäpä sitten sen neljän kuukauden jälkeen? Ei kannata harkitakaan yrittäjäksi ryhtymistä, ellei tosiaan ole aikeissa ryhtyä yrittäjäksi ja ole suhteellisen varma, että pystyy myös elämään yritystoiminnallaan. Työkkärin tukien pariin tuskin on enää siinä vaiheessa paluuta – ennen kuin on todistetusti lopettanut yritystoimintansa ja kärsinyt asiaan kuuluvan karenssin. En nyt yritä estellä ketään ryhtymästä yrittäjäksi, mutta pääasia mielestäni on, että ihmiset tietävät, mihin ovat ryhtymässä.

Mitä sitten tulee niihin satunnaisiin palkkatöihin, joita työttömän pitäisi tehdä säilyttääkseen työttömyysturvansa, toivon todella että toimintatapoihin saadaan joku parannus, mutta kun viimeksi itse olen työttömänä tehnyt kuukaudessa muutaman työpäivän, lopputulos on ollut se, että työttömyyspäivärahan maksaminen on viivästynyt melkein kuukaudella. Taloudellisesti tuossa ei siis muutaman satasen takia ole välttämättä oikein mitään järkeä, ja läheskään kaikilla ei yksinkertaisesti tuon takia ole varaa ottaa niitä keikkatöitä vastaan. Aika monet siis varmasti kärsivät mieluummin leikkaukset kuin ovat viikkoja kokonaan ilman rahaa.

silmukka

Tämän päivän työelämää

Se alunperin kahden viikon työpätkäni, joka on kestänyt jo kolme kuukautta, kestää sittenkin vielä elokuun loppuun asti. Ei siinä mielessä valittamista, olen ihan mielelläni töissä koko kesän. Toki olen itsekseni hymähdellyt, kun työkaverit päivittelevät, miten viiden viikon kesäloma ei riitä mihinkään. Mietin nimittäin, tuleeko minulla koskaan olemaan viiden viikon kesälomaa. Vaikka työura koostuisi eri pituisista pätkistä ja väliin jäävästä uuden työn kuumeisesta hakemisesta, jokainen tarvitsee joskus tauon. Ehkä se tauko on minulla syksyllä, mutta epäilen että ei. En ole koskaan osannut suhtautua työttömyyteen lomana. Sitä paitsi tämän hetkinen palkkani on niin pieni, ettei lomailuun todennäköisesti ole varaakaan.

On myös käynyt mielessä, niin kuin viime vuosina jokaisessa työssäni, että mitä järkeä tässä on? Miksi laitan itseni täysillä likoon 12 euron tuntipalkkani eteen, kun käteen jää kuitenkin viimeistään parin kuukauden päästä vain rakot? Tuntuu nimittäin siltä, että niin käy riippumatta siitä, teenkö työni hyvin vai en. (No jaa, en tosin ole koskaan tehnyt työtäni huonosti, ainakaan tarkoituksella).

Kovin kaukana ajatuksissa ei siis ole työttömän arki, vaikka se ei ehkä vielä pariin kuukauteen koitakaan. Kauhulla olen seurannut vierestä hallituksen uusimpia sekoiluja (ja toivonut sen kaatumista). Jos työttömät tosiaan pakotetaan hakemaan kolmen kuukauden aikana vähintään 12 työpaikkaa, kenen etua se palvelee? Tuskin ainakaan niiden yrittäjien, joiden sähköpostit ne muka-hakemukset täyttävät. Eikä niiden työttömien, joiden vakavissaan kirjoitetut hakemukset jäävät sen hakemustulvan jalkoihin. En ole huolissani siitä, ettenkö itse saisi kirjoitettua 12 hakemusta kolmessa kuukaudessa, sillä olen kirjoittanut niitä tähän asti paljon enemmän. Mutta tuskin vaikkapa pienemmillä paikkakunnilla välttämättä on kaikille sopivia työpaikkoja yhtä paljoa tarjolla.

Sain myös muutama viikko sitten jälleen kerran erään tutkinnon suoritettua. Turhaan, luultavasti. Todistustenjakotilaisuudessa kiinnitin huomiota erityisesti siihen hevonkukkuun, jota koulun henkilökunnan edustaja suolsi puheessaan (tosin se kai on tapana kaikissa kouluissa). Hän kertoi huomanneensa monta kertaa, miten ”hyvillä tekijöillä riittää töitä”. Kommentti on paitsi paikkansa pitämätön, myös loukkaava. Ellen tietäisi paremmin, voisin tuudittautua itsesääliin: ”minä en kai sitten ole hyvä tekijä”. Olen aiemminkin kirjoittanut selviytymisharhasta, ja tämä on käsittääkseni klassinen esimerkki siitä. Tuskin nimittäin kukaan ottaa entiseen opinahjoonsa yhteyttä kertoakseen, miten paskasti menee. Siitä huolimatta, mukavaa juhannusviikkoa kaikille.

yrittaja2018