Samaan aikaa toisaalla

Ideologinen työtön sitä ja saamattomat laiskurit tätä. Koko aihe pursuaa korvista, enkä ole lukenut murto-osaakaan siitä, mitä aiheesta on viime päivinä kirjoitettu. Ossi Nyman pelasi korttinsa sikäli ovelasti, että harva esikoiskirjailija saa osakseen moista huomiota. Valitettavasti Nyman tulee samalla tehneeksi aika paljon hallaa niille työttömille, jotka antaisivat vaikka toisen kätensä päästäkseen töihin. Voin kuvitella, miten tällä hetkellä aika monet mielessään niputtavat kaikki työttömät samaan sakkiin – ”Mitä minä sanoin, tuollaisia ne ovat kaikki”. Tästä päästään siihen, ettei varmaan mitään muuta ihmisryhmää kuin työttömiä yhtä suuren yleisen hyväksynnän vallitessa voida tunkea samaan lokeroon.

18358684_10155473976474684_4791114862158790598_o

Nymanin ulostulon jälkeen näitä onkin riittänyt, ”ideologisesti työttömiä”. Useimmilla (sikäli kun he ovat oikeita ihmisiä eivätkä jonkun toimittajan keksimiä) on ilmeisesti hieman enemmän järkeä päässä kuin Nymanilla, eivätkä he toitota omalla nimellään ettei töihin meno kiinnosta mutta työttömyyskorvaus kelpaa. Monet TE-keskuksen kanssa asioimaan joutuneet nimittäin tietävät, että työtöntä rangaistaan karenssilla pienimmästäkin syystä, yritti sitten tehdä jotain tai olla tekemättä.

Oikeasti en ihmettele sitäkään, että jossain vaiheessa kiinnostus töiden hakemiseen vain loppuu. Voisin kuvitella, että jos itse olisin vuodesta toiseen hakenut töitä pääsemättä edes haastatteluun, yrittäisin varmasti etsiä elämääni sisältöä jostakin muualta. Onko sitten enemmän väärin elää yhteiskunnan kustannuksella ja tehdä jotakin, mistä tuntee saavansa jotain kuin olla vaikkapa vuodesta toiseen palkattomissa harjoitteluissa, mistä ei koskaan seuraa mitään pysyvää? En tiedä, mutta niille jotka taivastelevat yhteiskunnan kustannuksella herroiksi eläviä työttömiä, voin sanoa: kannattaa kokeilla, ei sillä peruspäivärahalla kovin pitkään juhlita.

Oma tilanteeni on sikäli valoisa, että työ, jossa aloitin keväällä, jatkuukin ensi toukokuuhun asti. Tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun pystyn ajattelemaan elämääni pidemmälle kuin kahden viikon tai kahden kuukauden päähän. Eriarvoisuus silti rassaa aika paljon. Itse teen käytännössä samoja tehtäviä kuin muutkin tiimissäni, mutta vuokratyöntekijänä olen kuitenkin hieman kuin toisen luokan kansalainen. Minulla ei välttämättä ole tarvittavia välineitä töiden tekemiseen. Minua ei kutsuta viikkopalaveriin. Eikä pikkujouluihin. Pahinta on silti erään työtoverin asenne, joka saa minut miettimään vähintään kerran viikossa irtisanoutumista. Se asenne sanoo: ”Minä olen parempi kuin sinä”.

Tämän päivän työelämää

Se alunperin kahden viikon työpätkäni, joka on kestänyt jo kolme kuukautta, kestää sittenkin vielä elokuun loppuun asti. Ei siinä mielessä valittamista, olen ihan mielelläni töissä koko kesän. Toki olen itsekseni hymähdellyt, kun työkaverit päivittelevät, miten viiden viikon kesäloma ei riitä mihinkään. Mietin nimittäin, tuleeko minulla koskaan olemaan viiden viikon kesälomaa. Vaikka työura koostuisi eri pituisista pätkistä ja väliin jäävästä uuden työn kuumeisesta hakemisesta, jokainen tarvitsee joskus tauon. Ehkä se tauko on minulla syksyllä, mutta epäilen että ei. En ole koskaan osannut suhtautua työttömyyteen lomana. Sitä paitsi tämän hetkinen palkkani on niin pieni, ettei lomailuun todennäköisesti ole varaakaan.

On myös käynyt mielessä, niin kuin viime vuosina jokaisessa työssäni, että mitä järkeä tässä on? Miksi laitan itseni täysillä likoon 12 euron tuntipalkkani eteen, kun käteen jää kuitenkin viimeistään parin kuukauden päästä vain rakot? Tuntuu nimittäin siltä, että niin käy riippumatta siitä, teenkö työni hyvin vai en. (No jaa, en tosin ole koskaan tehnyt työtäni huonosti, ainakaan tarkoituksella).

Kovin kaukana ajatuksissa ei siis ole työttömän arki, vaikka se ei ehkä vielä pariin kuukauteen koitakaan. Kauhulla olen seurannut vierestä hallituksen uusimpia sekoiluja (ja toivonut sen kaatumista). Jos työttömät tosiaan pakotetaan hakemaan kolmen kuukauden aikana vähintään 12 työpaikkaa, kenen etua se palvelee? Tuskin ainakaan niiden yrittäjien, joiden sähköpostit ne muka-hakemukset täyttävät. Eikä niiden työttömien, joiden vakavissaan kirjoitetut hakemukset jäävät sen hakemustulvan jalkoihin. En ole huolissani siitä, ettenkö itse saisi kirjoitettua 12 hakemusta kolmessa kuukaudessa, sillä olen kirjoittanut niitä tähän asti paljon enemmän. Mutta tuskin vaikkapa pienemmillä paikkakunnilla välttämättä on kaikille sopivia työpaikkoja yhtä paljoa tarjolla.

Sain myös muutama viikko sitten jälleen kerran erään tutkinnon suoritettua. Turhaan, luultavasti. Todistustenjakotilaisuudessa kiinnitin huomiota erityisesti siihen hevonkukkuun, jota koulun henkilökunnan edustaja suolsi puheessaan (tosin se kai on tapana kaikissa kouluissa). Hän kertoi huomanneensa monta kertaa, miten ”hyvillä tekijöillä riittää töitä”. Kommentti on paitsi paikkansa pitämätön, myös loukkaava. Ellen tietäisi paremmin, voisin tuudittautua itsesääliin: ”minä en kai sitten ole hyvä tekijä”. Olen aiemminkin kirjoittanut selviytymisharhasta, ja tämä on käsittääkseni klassinen esimerkki siitä. Tuskin nimittäin kukaan ottaa entiseen opinahjoonsa yhteyttä kertoakseen, miten paskasti menee. Siitä huolimatta, mukavaa juhannusviikkoa kaikille.

yrittaja2018

Työtönkin on ihminen

Kun ihminen jää työttömäksi, hänen käsityksensä itsestään järkkyy. Hän ei ehkä tunne enää olevansa merkityksellinen, minkään arvoinen. Kun ympäristö ja koko yhteiskunta toitottavat tätä samaa sanomaa, miten työtön voisi mitään muuta tunteakaan kuin että hänen elämänsä on merkityksetön. Varmasti kaikki eivät ajattele, että ihmisen elämän ainoa tarkoitus on tehdä mahdollisimman paljon työtä, saada mahdollisimman paljon rahaa ja tuottaa yhteiskunnalle mahdollisimman paljon. En minä ole ainakaan koskaan ajatellut niin. Silti, esimerkiksi kun taannoin kävin terveyskeskuksessa pitkään kestäneen yskän vuoksi ja hoitaja kysyi, olenko työssä (ainoastaan varmasti tietääkseen, tarvitsenko sairauslomaa), tunsin häpeää sanoessani, että olen työtön.

Kaikilla tuntuu olevan mielipide työttömistä. Kuitenkin, kuten varmaan kaikkiin ihmisryhmiin pätee, jos on tavannut yhden työttömän, on tavannut yhden työttömän. Itse en tunne kauheasti sellaisia työttömiä, joita ei kiinnostaisi ottaa töitä vastaan. Tuntemani työttömät ovat pääasiassa aktiivisia, fiksuja ihmisiä, jotka haluavat töitä ja hakevat niitä. Ihmisiä, joissa ei ole mitään vikaa, ja sikäli on vaikea ymmärtää, etteivät hekään ole löytäneet töitä. Se on kuitenkin saanut minut miettimään, että ehkä minussakaan ei ole mitään vikaa.

InstagramCapture_dafca627-be82-4bbd-a578-07bd12812a40

Ihan varmasti on olemassa työttömiä, joita ei kiinnostaisikaan tehdä töitä. Mutta yhtälailla on olemassa suojatyöpaikoissa olijoita, jotka eivät tee palkkansa eteen yhtään mitään. Työtön elää pahimmassa tapauksessa alle 600 eurolla kuussa. Jos sinä, palkkatyössä oleva ajattelet, että työtön elelee herroiksi yhteiskunnan kustannuksella, sinun maksamillasi verorahoilla, kysy itseltäsi, olisitko valmis vaihtamaan osia työttömän kanssa. Olen varma, että aika moni työtön olisi valmis vaihtamaan osia sinun kanssasi. Muun muassa Voitolla työhön -blogissa on kirjoitettu työttömien väheksynnästä.

Olen viimeisen kuukauden parin aikana käynyt ehkä viidessä tai kuudessa työhaastattelussa. Nyt lopulta sain tiedon, että olen saanut kahden viikon työprojektin. Se tuntuu samaan aikaan sekä tervetulleelta että turhauttavalta. Kahden viikon työn vastaanottaminen ei ole taloudellisesti kovin kannattavaa, koska se johtaa väistämättä työttömyyspäivärahojen maksun viivästymiseen. Tämä jos mikä on kannustinloukku, josta pitäisi päästä eroon. Kuitenkin, minulla ei tässä tilanteessa ole hirveästi varaa valita. Jos en ottaisi vastaan paivän, viikon tai kuukauden töitä, minulla ei viimeisen vuoden aikana olisi ollut yhtään työpäivää. Tiedän että monet eivät vaivautuisi. Voin vain toivoa, että jossain vaiheessa tämä murusien kerjääminen palkitaan.

Haastatteluja

Tulin juuri työhaastattelusta. Tunne on hyvä. On syytäkin, sillä olen onnistunut saamaan tälle viikolle peräti kaksi työhaastattelua ja ensi viikolle yhden. Se ei ole mitenkään kovin tavanomaista, vaikka olenkin ollut työhaussa aika aktiivinen. Laskin, että olen viimeisen kuukauden aikana hakenut noin viittäkymmentä työpaikkaa. Monet hakevat varmaan vielä paljon useampaan, toisaalta luulen että kaikki eivät hae niin moneen. Riippuu tietysti siitäkin, panostaako määrään vai laatuun. Voi olla että laatuun panostaminen olisi järkevää, mutta itse olen järkeillyt, että jos hakee tarpeeksi moneen paikkaan, ehkä jossain vaiheessa tärppää.

Joskus olen hakenut paljon enemmänkin, parhaimmillaan noin viiteenkymmeneen paikkaan viikossa. Viime aikoina olen kuitenkin karsinut pois muita kuin koulutustani ja kokemustani vastaavia työpaikkoja, koska en ole ikinä päässyt edes haastatteluun esimerkiksi siivoojan tai varastotyöntekijän paikkoihin. Todennäköisesti hakijoissa on niitä, joilla on kokemusta niistä töistä, ja ehkä työnantaja katsoessaan cv:täni ajattelee, että lähden pois heti kun saisin oman alani töitä. Aika todennäköisesti lähtisinkin. En osaa oikein perustella, miksi minut pitäisi palkata varastotyöntekijäksi – työhön jota en ole koskaan tehnyt. Paitsi että tarvitsen töitä ja että teen työni hyvin. Mutta nykymaailmassa se ei taida riittää.

instagramcapture_245cb392-cb42-46b6-99ee-07e4b705f964

Olen siis tämän vuoden puolella päässyt suhteellisen hyvin haastatteluihin. Olen ollut pari kertaa jo aika lähellä. Epäilen että se johtuu osittain siitä, että viimeisestä, vaikkakin lyhyestä, työprojektista on vasta vähän reilu kuukausi. Mutta mitä tapahtuu jos pian ei tärppää? Loppuvatko myös haastattelut? Tutkimustenhan mukaan kolme kuukautta on joku maaginen raja, jonka jälkeen työn saaminen muuttuu vaikeammaksi. Ehkä oma aktiivisuus vähenee, mutta karttavatko työantajat myös pidempään kuin kolme kuukautta työttöminä olleita? Jos karttavat, mitä mahdollisuuksia se jättää niille, jotka ovat olleet työttöminä vaikkapa kolme vuotta? Tiedän kuitenkin tapauksia tuttavapiiristänikin, joissa useamman vuoden työttömyyden jälkeen on onnistunut saamaan työpaikan, joten ei menetetä toivoa.

Jos hyvin käy, ensi viikon lopussa minulla on työpaikka tiedossa. Jos ei ole, en menetä toivoani. Helpommin sanottu kuin tehty. Yksikään työpaikoista ei ole vakituinen ja kokoaikainen, vaan yksi on lyhyt projekti, yksi kuuden kuukauden määräaikaisuus ja yksi osa-aikainen. Ottaisin niistä minkä tahansa mielelläni vastaan.

En tiedä olenko pätevä neuvomaan muita työnhakijoita, kun en itsekään ole onnistunut saamaan työpaikkaa, mutta eräs asia, jonka olen huomannut, on se, ettei kannata missään haussa itse karsia itseään. Jos työ on sellaista mitä voisit ajatella tekeväsi, mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos haet sitä? Usein kannattaa myös toimia nopeasti, sillä olen huomannut, etteivät rekrytoijat läheskään aina odota hakuajan loppuun asti ennen kuin alkavat haastatella potentiaalisia hakijoita. Vaatimukset ilmoituksissa tuntuvat usein aika korkeilta, tuntuu että pitäisi osata kaikesta kaikki. Voi kuitenkin olla, etteivät muutkaan hakijat täytä ihan kaikkia vaatimuksia, joten ehkä kannattaa joka tapauksessa yrittää.