Keskiviikkoillan kevennys

haahuilija1

Kevennys tavallaan, mutta valitettavasti tässä on aika paljon tottakin. Nimittäin lähes kaikissa työpaikkailmoituksissa peräänkuulutetaan sosiaalisuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta – tarvittiin niitä työssä tai ei. Pitääkö kaikkien oikeasti sopia samaan muottiin? Ja voisiko se työ joskus olla vain työtä, jonka tekee hyvin, vaikkei se olisikaan ”sitä mitä aina on halunnut tehdä”. Työnhakijan puolesta varmaan voisi, mutta työnantajat tuntuvat haluavan kuulla, että tämä on juuri se hakijan unelmien täyttymys. Pitäisi varmaan opetella valehtelemaan paremmin.

”Valitettavasti valinta…”

Tänään se odotettu sähköpostiviesti viimein tuli. Siis vastaus viime viikolla olleesta työhaastattelusta.”Valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun”. Sen olin jo tässä vaiheessa arvannut, koska olivat sanoneet ilmoittavansa maanantaina, ja tänään on keskiviikko.

Olen toki pettynyt. Varsinkin kun päätöksen syitä mitenkään avattu, mutta harvoinhan niitä avataan. Ajattelin haastattelusta lähtiessä, että minulla voisi olla ihan hyvät mahdollisuudet. Olisin myös tehnyt työtä mielelläni. Tai ehkä en voi sitä tietää, kun en ole sitä työtä koskaan tehnyt, mutta olisin halunnut kokeilla. Mutta sitä on nyt turha jäädä kovin paljoa harmittelemaan. Ehkä jotain parempaa on tulossa.13245501_10154281356539684_3187873048237959166_n
Pettymystä lievittää myös jonkin verran se, että kuulin eilen, että minulle on tarjolla parin päivän työkeikka eräässä entisessä työpaikassani. Taloudellisesti ei ole paljonkaan järkeä ottaa vastaan parin päivän työkeikkaa, ainakaan tässä tapauksessa. Palkka nimittäin maksetaan seuraavan kuun 20. päivä. Tästä syystä sen kuun, jolloin työpäivät ovat, työttömyyskorvauksen maksaminen viivästyy melkein kuukaudella. Pystyn siis hyvin ymmärtämään tilanteita, ettei ihmisillä ole varaa ottaa töitä vastaan, vaikka se niin järjettömältä kuulostaakin. Henkisen hyvinvoinnin kannalta taas lyhyenkin työkeikan ottaminen vastaan voi olla aika merkityksellistä, näin ainakin itse koen. Ja eihän sitä koskaan tiedä, mitä ne lyhyetkin keikat poikivat. Varmaan kadun tätä päätöstä joulukuun alussa, kun mietin, millä ostan ruokaa.

Toivonkipinä

Hip hei, minäpä sain tänään kutsun työhaastatteluun! Tämä on aina se hetki, jolloin pitäisi pystyä pitämään jalat kiinni maassa, koska voihan se olla ettei natsaakaan. Yritän vakuuttaa itselleni, ettei se mitään jos en saa sitä työtä, kunhan teen parhaani. Työ ei vastaa oikein millään tavalla koulutustani ja palkka on aika lailla samaa luokkaa kuin se rahamäärä, mitä saan työttömänä. Tekisin sitä työtä oikein mielelläni, ainakin jonkin aikaa. Ainakin nyt.

Tämä on se hetki, kun mieli lähtee vaeltelemaan, vaikka miten yrittäisi pitää pään kylmänä. ”Olisipa hienoa…”; ”Jos saan sen työn, niin sitten minä kyllä ostan uudet verhot/uudet kengät/uuden raapimispuun kissalle”. Hyvä on, en taida olla kovin hyvä pitämään jalkoja kiinni maassa, toisaalta tämä on ensimmäinen työhaastattelu moneen kuukauteen. Ehkä voin antaa itselleni luvan iloita vähän, sain työn tai en. Työhaastatteluun pääseminenkin voi joskus olla sellainen tekijä, joka saa uskomaan sittenkin vielä siihen, että ehkä on mahdollisuus. Ehkä minäkin vielä onnistun, jos jaksan yrittää tarpeeksi paljon ja tarpeeksi pitkään. Minä sain tänään myös viisi ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestiä (tai olen saanut tähän mennessä, kello on kaksi iltapäivällä). Tämä antaa vähän vihjettä siitä, miten paljon olen hakenut töitä viime aikoina, sillä läheskään kaikista paikoista ei tule ikinä edes sitä yhtä massasähköpostia.

Työttömien Valtakunnallisen Yhteistoimintajärjestön sivuille on taannoin lisätty blogiyhteisö, jossa minunkin blogini on mukana: http://www.tvy.fi/blogiyhteiso/.

Pieni loppukevennys viikon alkuun, vaikka aihe alkaakin olla vähän kulunut:

yrittaja

 

Ne asenteet, ne asenteet

Viime aikoina, kun olen käynyt läpi valtavan määrän työpaikkailmoituksia, olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon. Ilmeisesti työnantajilla on valinnanvaraa, koska sellaisiinkin töihin, joihin ei ajattelisi tarvitsevan välttämättä mitään tiettyä koulutusta tai kokemusta, voi olla todella kovat vaatimukset – nyt mitään työtä vaheksymättä. Siivoojalta vaaditaan laitoshuoltajan koulutusta, kosmetiikkamyyjältä kosmetologin, vaatekauppaan ei kannata yrittääkään jos ei ole vähintään aktiivinen muotibloggaaja, mutta mielellään saisi olla joku vaatealan tai kaupallisen alan koulutus.

Tietysti ihmiset hakevat työpaikkoja, vaikka eivät täyttäisikään kaikkia ilmoituksessa vaadittuja edellytyksiä. Mutta jos ilmoituksessa sanotaan, että jotakin tiettyä koulutusta edellytetään, niin yleensä se paikka jää ainakin minulta hakematta, koska ajattelen sen olevan sekä minun että työnantajan ajanhukkaa, sillä päteviäkin hakijoita todennäköisesti on.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hain taannoin erään kauppaketjun asiakaspalvelijan paikkaa erään rekrytointifirman kautta. Työ olisi ollut puhelinasiakaspalvelua, reklamaatioiden vastaanottoa ja asiakkaiden ongelmien ratkaisua esimerkiksi liittyen johonkin tuotteeseen. Ei mitään varsinaista aivokirurgiaa siis. Hakemuksen lähettämisen jälkeen sähköpostiin tuli ilmoitus, että pitäisi tehdä soveltuvuustesti. Se oli sellainen netissä tehtävä testi, jossa oli esimerkiksi tehtävä, jossa oli ruudukossa kuvioita, ja piti päätellä mikä kuvio tuli kysymysmerkin paikalle. En ihan ymmärtänyt koko testin ideaa, mutta samana päivänä oli kuitenkin vielä puhelinhaastattelu, jonka kuvittelin menneen ihan kohtalaisesti. Toissapäivänä oli se päivä, jolloin olisi viimeistään pitänyt tulla kutsu siihen OIKEAAN haastatteluun (arvatenkin haastattelukierroksia olisi ollut ainakin kaksi, koska kysymys oli henkilöstöfirman kautta tehtävästä rekrytoinnista). No, ei sitä puhelua ikinä tullut. Ei se työ olisi ollut mikään unelmatyöni ja olisin saanut siitä suunnilleen yhtä paljon kuin työttömänä, mutta en silti hyppinyt riemusta, kun havaitsin eilen paikan tulleen uudelleen hakuun. Ainakin minulla herää kysymys, millaiset vaatimukset oikein ovat ja tarvitaanko oikeasti näin monimutkainen rekrytointiprosessi muutaman kuukauden kestävään työsuhteeseen, varsinkaan kun se työ ei tosissaan ole mitään rakettitiedettä.

Työttömien asenteista on puhuttu paljon viime aikoinakin. Nyt työttömiä yritetään ”aktivoida” antamalla piiskaa, jos ei ole ollut aktiivinen eli töissä tiettyä tuntimäärää tietyssä ajassa (esim. Kalevan juttu). Valitettasti työttömiä kurittamalla ei synnytetä lisää työpaikkoja. Vaikka työttömyyskorvaus laskettaisiin nollaan, ei kaikille olisi silti töitä. Kuulemma 2/3 avoimista työpaikoista menee työpaikan vaihtajille. Minun pitäisi siis saada työpaikka, että voisin saada työpaikan – ei kun hetkinen. Monet työnantajat tuntuvat kuvittelevan, että työttömästä tulee työkyvytön kolmessa kuukaudessa. Jostain syystä esimerkiksi vanhempainvapaalla olevasta ei ilmeisesti tule paljon pidemmässäkään ajassa. Kaipaisiko työnantajienkin asenteet vähän hienosäätöä, jos niistä asenteista kerran puhutaan?

Sellaista viestiä ei saisi missään nimessä antaa kenenkään taholta, ettei kolmen kuukauden jälkeen enää kukaan työllisty. Se on pötypuhetta ja pahimmassa tapauksessa vain lannistaa työnhakijan. Lopuksi vielä jotakin positiivista, juttu 56-vuotiaasta Pekasta, joka on kolmen vuoden työttömyyden jälkeen saanut töitä. Ei saa luovuttaa, ei luovuteta mekään!

Hyvä mutta ei tarpeeksi hyvä?

”Olemme nyt löytäneet tehtävään täydellisesti sopivan hakijan, mutta olemme silti iloisia siitä, että sinun kokemuksellasi ja taidoillasi varustettu henkilö on kiinnostunut meistä työnantajana.”

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Niinpä niin. Tarkalleen näin luki eräässä niistä lukuisista ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-sähköposteista, joita olen tälläkin viikolla saanut. Voi olla yllättävää, mutta tuo kyseinen viesti tuntuu kaikista pahimmalta. Minä olen siis hyvä ja hekin ovat huomanneet sen, mutta en kuitenkaan niin hyvä, että minua olisi kutsuttu edes haastatteluun? Vai lähetettiinkö tuo sama viesti ehkä kaikille niille, jotka eivät tulleet valituiksi? Minä en tiedä, millainen minun pitäisi olla, että riittäisin. Laskin että olen viimeisen kahden kuukauden aikana lähettänyt vähän yli sata työhakemusta. Se ei ole kovin paljon, ei ainakaan tarpeeksi, sillä en ole viimeisen kahden kuukauden aikana ollut yhdessäkään työhaastattelussa. Se on hyvin masentavaa, vaikkakin olin viime kuun puoleen väliin asti virallisesti päätoiminen opiskelija. Minä huomaan kaipaavani aika paljon vertaistukea. Haluan tietää, että minä selviän tästä.

Yksi sivusto, jolla on työttömien kirjoittamia tekstejä on https://worklessnotworthless.wordpress.com/. Kirjoitin sinne taannoin itsekin tekstin.

 

Työttömyysuupumus eli muista pyhittää lepopäivä

Samalla tavalla kuin työssä oleva voi uupua, työtönkin voi ajaa itsensä loppuun. Voi kuulostaa hassulta, mutta niin se vain on. Tuskin mikään työ on yhtä epäkiitollista ja vähän palkitsevaa kuin työnhaku. Kun mistään ei kuulu vastausta ja edellisestä työhaastattelusta on kuukausia, ja silti kirjoittaa useita työhakemuksia päivässä, alkaa usko loppua. Parhaimmillaan olen lähettänyt viitisenkymmentä työhakemusta viikossa. Näistä ehkä muutamasta tulee ikinä mitään vastausta, edes sitä ”valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”-viestiä. Työllä yleensä on joku tarkoitus, joku tulos. Työnhaullakin on tarkoitus, löytää työpaikka. Mutta aika usein tulee mieleen, että lopputulos olisi sama, haki niitä töitä tai ei.

On varmaan olemassa työttömiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa tehdä töitä saati etsiä niitä. Mutta luulen että useimmat työttömät haluavat tehdä töitä. Ainakin jos siitä voi päätellä mitään, miten paljon hakemuksia on lähetetty niihin paikkoihin, joista hakijoiden määrä ilmoitetaan siinä samassa viestissä, jossa kerrotaan, ettei ”valinta tällä kertaa kohdistunut sinuun”.

Työttömänkin on tärkeää pitää hengähdystauko, lepopäivä. Itse huomaan välillä ajattelevani, etten ansaitse lepopäivää. Enhän ole onnistunut työnhaussa. Olen tehnyt vain turhaa työtä.

13335650_10154306391654684_7300291223584030521_n

 

Miten te selviätte?

Miten te selviätte siitä, ettei koskaan ole rahaa mihinkään? Että joutuu tuntemaan syyllisyyttä siitä, jos suo itselleen kahvikupillisen, koska oikeastaan siihen ei olisi rahaa? Että voisi mennä johonkin tapahtumaan, kunhan se on ilmainen, paitsi ettei voi, koska ei ole varaa bussilippuun? Siitä, että tukehtuu jos ei pääse pois kotoa, kun seinät kaatuvat päälle? Miten siitä selviää, ettei tänäänkään tullut kutsua työhaastatteluun, pelkästään niitä ”valitettavasti valinta ei tällä kertaa kohdistunut sinuun”-viestejä, jos niitäkään?

13612217_10154420375669684_6554466161343977181_n

Työttömyys ja masennus

Tänään vietetään Kansainvälistä itsemurhien ehkäisypäivää. Olen pohtinut työttömyyden vaikutusta masennukseen ja itsemurhiin. Ei ehkä voida yksioikoisesti sanoa, että työttömyys aiheuttaa masennusta tai itsemurhia. Se ei varmaankaan ole niin yksinkertaista, itsemurha on usean tekijän summa. Mutta uskon että sillä on vaikutusta. Yllättäen työttömäksi jääminen järkyttää koko elämän perustuksia, ehkä jopa ihmisen kuvaa itsestään. Työttömyys aiheuttaa häpeää ja turvattomuuden tunnetta. Lisäksi varmasti yllättävä negatiivinen tapahtuma – esimerkiksi työttömäksi jääminen – voi laukaista itsetuhoisen teon, jos henkilöllä on siihen taipumusta (Mielenterveys 2/2016). Usein työttömyyteen liittyy taloudellinen epävarmuus. Jos työttömyys pitkittyy ja joutuu kituuttamaan peruspäivärahalla, ei se minusta kovin suuri yllätys olisi, jos se aiheuttaisi myös masennusta. Joskus jatkuvaan stressiin ja epävarmuuteen vain väsyy. Toisaalta masennuskin aiheuttaa työttömyyttä. On vähän vaikea saada töitä – tai edes hakea niitä – jos ei jaksa nousta sängystä ylös. Silloin tosin työn saaminen ei ehkä olekaan se ensimmäinen asia.

Työttömyydestä ja mielenterveydestä on kirjoitettu esimerkiksi Mielenterveysseuran nettisivuilla.

Lähteet: Salovuori, Samuel: ”Toivoa umpikujan keskelle”. Mielenterveys-lehti 2/2016. s. 10.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Silmukka kiristyy

Aika moni ihminen on perinteisesti määritellyt oman identiteettinsä työn kautta. Mutta entä kun työtä ei ole? Ihminen joutuu etsimään muita asioita, joiden kautta määritellä itsensä. Ehkä se ei ole vain huono asia. Mutta entä jos työttömyydestä ja siihen liittyvästä häpeästä muodostuu osa identiteettiä? Se, arvostaako ihminen itseään, riippuu usein aika paljon siitä, miten yhteiskunta ja hänen ympärillään olevat ihmiset häneen suhtautuvat. Työtön ei varmasti pääse missään vaiheessa unohtamaan olevansa työtön. Hallitus kiristää silmukkaa työttömän kaulan ympärillä jatkuvasti. Jos huhut pitävät paikkansa, tulevaisuudessa työttömän pitäisi tehdä tiliä olemisestaan ja tekemisestään kolmen kuukauden välein. Jos työtön ei kolmen kuukauden aikana ole ollut viittä päivää töissä, työttömyysturvasta leikattaisiin kolme prosenttia pois. Ja tämä aina kolmen kuukauden välein, onko nöyryyttämisellä mitään rajaa! Siinä tuskin on mitään uutta, että työtöntä syytetään siitä ettei töitä ole, mutta nyt työtön saisi siitä myös rangaistuksen.

WP_20150609_005

Usein kuulee sanottavan, että kyllä niitä töitä on, senkun menet työkkärin sivuille ja haet. On totta, että Mol.fi-sivustolla on tälläkin hetkellä yli 15 000 ilmoitusta. Mutta kun aletaan tutkia, moniko niistä töistä on sellaisia, että niitä voi tehdä ilman (usein monta vuotta kestävää) alan koulutusta, ei niitä niin hirveästi olekaan. Vaikka se niin kätevää olisikin, ei kirvesmies voi tehdä kampaajan töitä ja päinvastoin. Moniin sellaisiinkin työpaikkoihin, joihin ei välttämättä tarvita jotakin tiettyä koulutusta, vaaditaan kuitenkin usein käytännössä alan työkokemusta. Ja sitten on tietysti ne puhelinmyyjän paikat. Valitettavasti, ei kovin monella ole varaa ottaa vastaan töitä, joista ei etukäteen tiedä, saako siitä palkkaa vai ei, sillä puhtaasti tuntipalkallisia puhelinmyyjän paikkoja ei liene edes olemassa.

Yhteiskunnan huono-osaiset saavat jatkuvasti pelätä, mitä hallitus seuraavaksi keksii heidän päänsä menoksi. Jos elämä ei nyt ole ruusuilla tanssimista, vaikuttaa vähän siltä, että vaikeat ajat ovat vasta tulossa.