Viimeiset kaksi päivää ovat menneet lähinnä selvitellessä päätä. Sain nimittäin töitä. Kolmeksi kuukaudeksi, mutta kuitenkin. Työt alkavat ensi maanantaina. Jännittävää. Toivon, että työpaikka on mukava. Toivon, että viihdyn. Kuka tietää, vaikka työt jatkuisivat kolmen kuukauden jälkeen, mutta otetaan nyt aluksi päivä kerrallaan.
Mielenkiintoista on se, että en oikeastaan tunne, että olisin onnistunut jossakin. En tiedä, pitäisikö. Lopulta niin paljon on kiinni tuurista.
Olen käynyt tällä viikolla neljässä työhaastattelussa. Sehän on sinänsä tosi hyvin, vaikka onkin pieni pelko takaraivossa, että se oli joku satunnainen rypäs, onnekas sattuma, ja nyt se onni taas loppuu. Se kertoo kuitenkin jotain siitä, miten paljon olen viime aikoina hakenut töitä. Yksi haastatteluista oli jatkohaastattelu paikkaan, johon kävin ensimmäisessä haastattelussa viime viikolla. Olen siis ainakin viimeisten joukossa.
Yhdestä toisesta taas tiedän jo, etten tullut valituksi. On aina hyvä, kun saa tiedon, ettei odota turhaan. Suora lainaus hylkäysviestistä:
”Olit viiden harkitsemamme henkilön joukossa.
Kiitos, että hait paikkaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja olen varma, että noin skarppi mimmi löytää töitä nopeasti.”
Hyvä jos joku on varma, että löydän töitä, koska minä en todellakaan ole. Tiedän, että viestin on tarkoitus olla kannustava, mutta jostakin syystä se lähinnä ahdistaa. Olin niin lähellä. Mitä jos tämä toistuu joka kerta kun onnistun pääsemään haastatteluun, ja sitten lopulta en pääse edes niihin? Tiedän että tuohon kyseiseen paikkaan haki lähes sata hakijaa. Tavallaan olen siis päihittänyt lähemmäs sata hakijaa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, koska vain yksi voittaa. Niistä neljästä paikasta, joissa kävin haastattelussa, pidin tätä toiseksi todennäköisimpänä, jonka voisin saada. Vielä on mahdollisuuksia, mutta itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa uskominen ei ole näinä aikoina kovin helppoa.
Haahuilija - työtön luuseri avautuu 