Työnhakua, haastatteluja ja pettymyksiä

Olen menneenä viikkona lähettänyt 13 työhakemusta. En tiedä, onko se paljon vai vähän, se ihan riippuu siitä, mihin vertaa. Tavallaan se tuntuu paljolta, mutta toistaalta tiedän kokemuksesta, että hyvä jos edes yhdestä niistä paikoista kuuluu joskus jotain. Parhaimmillaan olen lähettänyt viitisenkymmentä hakemusta viikossa, mutta yritän nykyään karsia paikkoja vähän, koska ei vain ole mitään järkeä hakea sellaisiin paikkoihin, joista ei ole minkäänlaista kokemusta. Hakijoiden joukossa on aina joku, jolla on kokemusta. Näin minä sen ainakin olen ajatellut.

Siitä yhdestä paikasta, jossa kävin jokunen viikko sitten haastattelussa, ei sitten ikinä kuulunut mitään. Se on iso pettymys. Melkein yhtä iso pettymys on se, etteivät he vaivaudu ilmoittamaan mitään, kuin se, ettei työpaikka vieläkään auennut. Tuntuu etteivät työnantajat pidä työnhakijoita minkään arvoisina, mutta niinhän se kai onkin. Jotenkin tuntee itsensä petetyksi, kun työhaastattelusta lähtiessä on hymyilty ja kätelty ja sitten: ei mitään.

edf

Kävin myös haastattelussa erääseen rekrykoulutukseen. Tämä on niitä koulutuksia, joissa jokin yritys maksaisi koulutuksen järjestäjälle, että minä menen sinne muutamaksi kuukaudeksi tekemään ilmaiseksi töitä, ja sitten toivotaan parasta, että työpaikka aukeisi. Todellisuudessa ainoa joka nauraa matkalla pankkiin on koulutuksen järjestäjä. Tällä hetkellä ottaisin harjoittelupaikan ihan mielelläni vastaan, koska se olisi kuitenkin jotain, mutta epäilen vahvasti etten menestynyt haastattelussa. Kyseessä oli nimittäin 7 henkilön ryhmähaastattelu, johon liittyi vielä joku keskusteluosuus. Ryhmähaastattelun jälkeen piti vielä osallistua videohaastatteluun. En ole koskaan oikein pärjännyt sen paremmin ryhmä- kuin videohaastatteluissakaan, ja jotenkin tulee mieleen, että selvästi haetaan tietynlaisia ihmisiä: ekstroverttejä jotka tuovat itsensä esille muista välittämättä. Joskus historiassa sellaisia ihmisiä on kutsuttu psykopaateiksi, mutta tämä onkin nykyaikaa.

Irtisanomislakikiista. Pitäisikö siitä sanoa jotain? Oikeastaan voin sanoa vain sen, millaista kokemusta minulla itselläni on: Yritykset keksivät kyllä jo nyt keinot päästä työntekijästä eroon, jos niikseen tulee. Myös esimerkiksi määräaikaisia työntekijöitä käytetään todellisuudessa ilman perusteita, koska aika moni ajattelee, että parempi se lyhyt työpätkäkin kuin ei työtä ollenkaan, ja yritykset keksivät kyllä aina jonkun verukkeen siihen työsopimukseen määräaikaisuuden syyksi.

Mainokset

Työnantajan markkinat

Olen tehnyt viime aikoina erään havainnon. Useiden paikkojen kohdalla, joita olen hakenut, paikka on tullut hakuun uudestaan hakuajan päätyttyä. Joidenkin kohdalla on jopa tullut sähköposti, että kiitos-mutta-ei-kiitos-tällä-kertaa, ja sitten muutaman päivän kuluttua olen huomannut, että sama paikka on taas avattu. Mielestäni tätä on tapahtunut viime aikoina enemmän kuin aiemmin, mutta se voi tietysti olla sattumaa. Kyse on kuitenkin vain minun havainnostani.

Ihmettelen tätä kuitenkin, sillä en hae yleensä muita paikkoja kuin sellaisia, joiden hoitamiseen itse uskon minulla olevan edellytykset. Työnantajat eivät sitä ilmeisesti usko, mutta turha kai ottaa henkilökohtaisesti, sillä mitä todennäköisimmin en ole ainoa hakija. Todennäköisesti paikkoja on hakenut kymmeniä (ellei satoja) muitakin. Ihmettelenkin sitä, eikö niiden hakijoiden joukosta muka löydy yhtään, jonka työnantaja kelpuuttaisi. Ilmeisesti työnantajat eivät nykyään usko, että ihmiset voisivat työssään jopa oppia joitain uusia asioita. Kaikki pitäisi osata heti täydellisesti, mutta ikää saisi olla mielellään korkeintaan 25 vuotta. Ja työkokemusta mielellään ainakin kymmenen vuotta ja ylempi korkeakoulututkinto. Hahhah, työnantajan markkinat todellakin. Ja sitten vielä kehdataan väittää, ettei työpaikkoihin ole hakijoita. Toki ne, joihin ei oikeasti löydy hakijoita, ovat varmaankin sellaisia paikkoja, joihin vaaditaan jokin tietty koulutus ja kokemus, ja joita en esimerkiksi itse koe voivani hakea.

Siitä paikasta, jossa kävin viime viikolla haastattelussa, ei ole kuulunut mitään. Se ei tunnu oikein lupaavalta, koska töiden oli ymmärtääkseni tarkoitus alkaa jo ensi viikolla. Toivottavasti ilmoittavat edes jossain vaiheessa jotain. Ottaisin mieluummin sen kielteisen vastauksen kuin turhan odotuksen. Oikeasti, pitäisi olla itsestään selvää että ainakin niille ilmoitetaan, jotka ovat käyneet haastattelussa. Kyllähän se pitäisi jo tähän mennessä tietää, ettei niin ole. Mikä ihmisiä oikein vaivaa? Olisi kai pitänyt vannottaa haastattelun lopuksi, että ilmoittavathan he joka tapauksessa, vaikka toisaalta on niinkin käynyt, että haastattelussa on silmät kirkkaina lupailtu että joka tapauksessa ilmoitetaan, mutta mitään ei sitten kuitenkaan ikinä kuulunutkaan.

Tiedän että ennemmin tai myöhemmin keksin jonkin ulospääsyn tästä tilanteesta, mutta pakko myöntää, että vaikka kuvittelin haastatteluun pääsemisen ainakin joksikin aikaa nostavan motivaatiotani, tällä hetkellä on hieman vaikeaa koota itseään ja saada työhakemuksia kirjoitettua. Ei ole oikein järkeä kirjoittaa hakemuksia, jos niistä näkyy kilometrin päähän, etten itsekään usko saavani paikkaa.

Haastattelun jälkeen

Haastattelun jälkeen oli positiivinen olo. Tuntui, että haastattelu meni ihan hyvin. Mutta sitten alkaa ajatella, pyöritellä päässään jokaista yksityiskohtaa. Ehkä se ”ihan hyvin” ei ole tarpeeksi. Entä jos jotenkin ryssin tämän yhden, ainokaisen tilaisuuden, joka minulle annettiin pitkään aikaan?

Ilmeisesti haastatteluun ei ollut kutsuttu kovin montaa, vaikka hakijoita oli ollut paljon, joten sikäli olen päässyt pitkälle. Työ olisi mielenkiintoinen ja motivoiva, ja työpaikka vaikuttaa mukavalta. Kunpa saisin tiedon nyt heti, en halua odottaa.

Koska olen kertonut haastatteluun pääsystäni some-päivityksissäni, tuntuu että petän kaikki, jos en saa työtä. Ei olisi pitänyt kertoa kenellekään. Niin hullu sentään en ole, että olisin kertonut vanhemmilleni. He eivät ensinnäkään uskoisi minun saavan työtä, ja toisaalta eivät osaisi olla iloisia minun puolestani, jos vaikka vahingossa saisinkin sen.

Eräästä toisesta hakuprosessista tuli tänään viesti, etten päässyt siinä eteenpäin. Vaikka olin vain lähettänyt hakemuksen, tieto lämähti päin kasvoja kuin lokakuu. Olin ollut melkein varma, että etenisin haussa ainakin haastatteluun asti. Paikka nimittäin vastasi aika pitkälle sitä, mitä olen opiskellut ja mitä jossain vaiheessa olen tehnyt työksenikin. Ja mitä olen toivonut tekeväni taas jossain vaiheessa. Toisaalta tämän tapaisia paikkoja tulee auki harvoin. Ehkä tämä taas todistaa sen, mistä kirjoitin aiemmin: Näinä aikoina ei voi keskittyä hakemaan vain niitä unelmiensa työpaikkoja.

edf

Työhaastattelu – viimein

Sain kutsun työhaastatteluun huomiseksi. En tosin siihen paikkaan, johon minulla oli puhelinhaastattelu aiemmin, siinä rekrytoinnissa en päässyt eteenpäin, kuten arvelinkin. Siinä, että pääsee työhaastatteluun edes aina välillä on se hyvä puoli, että olen ainakin itse huomannut, että se nostaa motivaatiota ainakin vähäksi aikaa, eteni haussa tai ei. Ehkä se johtuu siitä, että tietää tekevänsä ainakin jotain oikein.

En ole päässyt viime aikoina haastatteluihin, joten en malttanut olla hehkuttamatta tätä some-päivityksessäni. Ei ehkä olisi pitänyt, yleensä en kerro kenellekään, paitsi ehkä avopuolisolleni, jos olen päässyt haastatteluun. Tavallaan se vain luo turhia paineita, ja työnhaussa on aika sama, onko toinen vai sadas, kun yksi kuitenkin vain saa paikan.

En suostu kuitenkaan ottamaan liikaa paineita. Joko saan paikan omana itsenäni ja omilla ansioillani tai sitten en. Sitten on vain jatkettava yrittämistä.

edf