Tunnelmia sairauslomalta

Kirjoitan tätä kymmenpäiväisen sairauslomani toisena päivänä. Epäusko: niin, näinkö tässä sitten kävi? Itsesyytöksiä: olisi pitänyt jaksaa, olisi pitänyt ymmärtää pitää taukoa aikaisemmin, näinkö vähästä minä oikeasti väsyn? Tai no, vähästä ja vähästä, olenhan aika erikoisessa tilanteessa, kuten viimeksi kirjoitin, melkein kuukausi sitten. Opin myös eilen käydessäni lääkärin luona, ettei burnout kelpaa sairausloman syyksi. ”Onneksi” minulla on taustalla diagnoosi, joka ilmeisesti sitten kelpaa. Huomenna on edessä käynti oman työterveyslääkärin luona, vaikka en tiedä, mitä siltä pitäisi odottaa. Tällä hetkellä suunnitelma on, että menen töihin ensi viikon perjantaina ja olen töissä lokakuun loppuun asti, jolloin tämänhetkinen sopimukseni loppuu. Tuskin kuitenkaan yritän saada jatkoa, sillä miksi hakata päätään seinään paikassa, jossa minulla ei ilmeisesti ole tulevaisuutta.

Tilanne, jossa on pystynyt suunnittelemaan elämäänsä kaksi viikkoa tai kaksi kuukautta eteenpäin, on käynyt voimille. Kun siihen yhdistetään esimiesten ja osittain työkavereiden alentuva asenne ja taustalla ollut rekrytointi, jossa minut sivuutettiin, vaikka tehtävät vastaavat lähes täysin niitä tehtäviä, joita minä teen, ei ehkä ole ihme, että koko hommaan on hieman mennyt maku. Sääli sinänsä, tulee ikävä niitä ihania ihmisiä, joita siinäkin työpaikassa on. Se ei kuitenkaan riitä syyksi löysässä hirressä roikkumiseen pidempään.

Joitakin havaintoja olen tehnyt – tai oikeastaan olen tehnyt ne jo aikaisemmin, ja nyt ne ovat vahvistuneet. Työelämässä nykyään taitaa olla aika tyypillistä se, että ne harvat, jotka ovat niin onnekkaita, että ovat onnistuneet saamaan työpaikan – varsinkin vakituisen – ovat niin ylityöllistettyjä, että luhistuvat työmäärän alle. Jotenkin silti niistä töistä ollaan hyvin mustasukkaisia, ettei nyt vaan joku freelanceri, osa-aikainen, vuokratyöntekijä tai muuten toisen luokan kansalainen saisi tehdä mitään liian merkittävää – tai jopa kivaa.

Toivon itselleni voimia lähteä paikasta, jossa minulla ei ole tulevaisuutta. Kahdessa kuukaudessa tietysti ehtii tapahtua paljon, vaikka epäilenpä, tarjottaisiinko minulle edes jatkoa enää, nyt kun esimiehet ovat huomanneet etten olekaan kone, joka ei tarvitse taukoa.

Hyviä aikomuksia

Olen hieman erikoisessa tilanteessa. Kuten olen kirjoittanut, aloitin maaliskuussa työn, jonka oli tarkoitus olla kahden viikon projekti, mutta joka on sittemmin jatkunut useampaan kertaan. Tällä hetkellä tilanne on se, että työsuhteeni on päättymässä tämän kuun lopussa. Jokin aika sitten työpaikalla oli auki vakituinen työpaikka, joka osittain vastaa sitä, mitä teen tälläkin hetkellä. Minua ei kuitenkaan edes haastateltu tehtävään. Minulle kyllä selitettiin hyvin kauniin sanankääntein, miten minun ei haluttu ”jämähtävän” työpaikkaan, joka ei ehkä kuitenkaan ole aivan sitä, mitä haluan tehdä. Tämä näkemys perustui siihen, mitä olen aiemmin tehnyt ja opiskellut. Siinä vaiheessa, kun rekrytointiprosessi oli loppusuoralla, en kuitenkaan uskonut millään, mitä minä olisin sanonut, olevan suurta merkitystä. Ja vaikka näkemys onkin ehkä totta ainakin osittain, jämähtäisin mieluummin hyväpalkkaiseen vakituiseen työhön kuin kilometritehtaalle ja leipäjonoon. Jostakin syystä työnantajilla tuntuu olevan aika usein sellainen käsitys, että työpaikat kasvavat puussa. Jälleen kerran minulla on siis sellainen olo, että minulle toivotaan loistavaa tulevaisuutta – jossakin muualla. Sanotaanhan, että tie helvettiinkin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Se uusi työntekijä aloitti sitten tänään. Yritän suhtautua häneen kuin keneen tahansa, eihän se ole hänen vikansa, että hän vastasi paremmin sitä profiilia, mitä tehtävään haettiin. Silti, en voi olla miettimättä, että minäkin pärjäisin siinä tehtävässä. Tuntuu typerältä seurata vierestä, miten hänelle opetetaan asioita, jotka minä jo osaan – ja samaan aikaan oma työni on (näillä näkymin, jälleen kerran) loppumassa. Ja mitä siihen profiiliin tulee, samoja tehtäviä hoitavat keskenään melko erilaisista taustoista tulevat henkilöt, joilla ei voi ikänsä puolesta olla kovin pitkää työuraa takanaan. En kuitenkaan suostu myöntämään olevani kateellinen ja pikkusieluinen ihminen. Haluan uskoa, että jotakin parempaa on luvassa, minullekin. Ehkä tämä osoittautuu ennemmin tai myöhemmin palvelukseksi.