Pari viikkoa takana

Töitä on takana pari viikkoa. Kuten monessa muussakin työpaikassa, tilanne on tällä hetkellä aika poikkeuksellinen. Minun työpaikassani siitä tekee vielä poikkeuksellisemman se, että kyseinen yritys sattuu myymään terveydenhuoltoon liittyviä tarvikkeita. Kiirettä on siis riittänyt. En ole juuri vielä päässyt tekemään niitä asioita, joita minun oli alunperin tarkoitus tehdä, vaan olen auttanut tilausten käsittelyssä. Se ei juuri haittaa minua. Kuten monessa muussakin työpaikassa, meilläkin on suositus työskennellä etänä, jos se on mahdollista. Olen siis ollut pari viimeistä työpäivää etänä. Mieluummin menisin toimistolle, koska siellä olisi paremmat puitteet työskennellä, mutta toisaalta säästän päivässä pari tuntia, jotka menisivät työmatkoihin. Sitä paitsi vaikka menisin toimistolle, eipä siellä juuri muita olisi. On kuitenkin vähän haastavaa olla näin alkuvaiheessa etänä, vaikka sähköisesti tietysti saakin muihin yhteyden.

On ehkä tämän poikkeustilanteen vuoksi ollut aika paljon aikaa ajatella. Tavallaan viihdyn työssäni ihan hyvin (mikä on toki jo aika paljon). Työkaverit ovat kivoja ja työilmapiiri on hyvä (mikä sekin on paljon). Silti, en voi olla miettimättä, olenko tavallaan antanut periksi liian helposti. Tunnen itseni hieman epäonnistuneeksi, ja samaan aikaan tuntuu siltä, että minun pitäisi olla tyytyväinen. Teen kuitenkin ihan koulutustani ja kokemustani vastaamattomia töitä – samaan aikaan kun seuraan miten opiskelukaverini ja vanhat työkaverini aloittavat unelmiensa töissä. Niissä töissä, jotka olisivat minun unelmieni töitä. Ja samaan aikaan tunnen, etten saisi tuntea näin.