Ajatuksia FEC-koulutuksesta

En ole kirjoittanut ikuisuuteen – lähinnä siksi että en ole ehtinyt. Joku ehkä miettii, että ehkä olen saanut työpaikan, koska minusta ei ole kuulunut. No, en aivan. Pääsin kylläkin FEC-koulutukseen, joka nyt on jo melkein puolivälissä. Koulutus kestää puoli vuotta. FEC-koulutushan (Further Educated with Companies) eroaa ehkä muista työkkäriin liittyvistä koulutuksista siinä, että tässä koulutuksessa tavoite on oikeasti se, että koulutuksen päätteeksi työllistyisi yhteistyöyritykseen, jossa on siis tehnyt harjoittelun koulutuksen aikana. Käytännössä yritykset ovat sitoutuneet koulutukseen enemmän kuin monissa muissa koulutuksissa, koska yritys maksaa koulutuksen järjestäjälle useita tuhansia euroja (ei siis maksa TE-toimistolle vaan kolmannelle osapuolelle, yritykselle joka koulutuksen varsinaisesti järjestää). Summa on kyllä joka tapauksessa vähemmän kuin jos henkilö olisi palkattu yritykseen puolen vuoden ajaksi ja toisaalta yritys ei sitoudu palkkaamaan henkilöä, vaikka se onkin tavoite.

Tämän kyseisen koulutuksen järjestäjän verkkosivuilla lukee, että heidän koulutuksiinsa osallistuvista keskimäärin 85% työllistyy koulutuksen lopuksi. Kuulostaa aika hyvältä. Joka tapauksessa prosentti ei ole ollut lähellekään tuota aiemmissa koulutuksissa, joissa olen ollut mukana, mutta ne eivät siis ole olleet FEC-koulutuksia. Tällä hetkellä esimieheni mukaan näyttäisi siltä, että työsopimus olisi syntymässä mutta toisaalta hän on tähdentänyt, ettei sitä voi kuitenkaan vielä varmuudella luvata. Tilanteesta tekee vähän haastavan se, että esimieheni on jäämässä melkein heti kesälomansa jälkeen äitiyslomalle, ja olemme tiimissä kahdestaan. Esimiehelleni tulee toki sijainen, mutta vähän tilanne mietityttää. Lisäksi tuntuu tällä hetkellä siltä, että maailma pitäisi saada valmiiksi ennen juhannusta, kun kaikki pitäisi saada tehtyä valmiiksi ennen esimieheni kesälomaa. Vajaassa kolmessa kuukaudessa minulle onkin kertynyt kolmisenkymmentä tuntia ylitöitä. Vaikka on sanottu, ettei minulta niitä edellytetä, olen vähän puun ja kuoren välissä, kun haluan tehdä työni mahdollisimman hyvin, että saisin sen työpaikan.

Alan kuitenkin miettiä, onko tämä sen arvoista. Ehkä alan kuitenkin katsella avoimia työpaikkoja. Minähän en siis saa tällä hetkellä palkkaa vaan olen edelleen työttömyyskorvauksella (+kulukorvaus 9 euroa/päivä). Jos ilmoitettaisiin, ettei minua koulutuksen päätteeksi palkata, tuntuisi varmasti siltä, että minusta on imetty kaikki hyöty irti, mutta itse en ole saanut mitään tilalle. Olen muutamaan kertaan miettinyt, että hakeudun johonkin muualle, mutta sitten taas toisaalta olen niin lojaali, etten halua jättää esimiestäni pulaan. Kaksipiippuinen juttu, koska yritys ei ole sitoutunut minuun, joten miksi minun pitäisi sitoutua yritykseen. Tehtävät ovat kyllä olleet juuri sitä, mitä olen aina halunnut tehdä ja missä luultavasti olen paras, ja henkilökemiat ovat toimineet esimieheni kanssa hyvin (sen verran mitä olemme muutaman kerran tavanneet kasvotusten, koronatilanne tekee uudessa paikassa aloittamisesta vielä normaalia haastavampaa, kun ollaan enimmäkseen etänä). Töitä vaan on niin paljon ja esimiehen vaihtuminen mietityttää, joten on aika ristiriitaiset tuntemukset, ja ne vaihtelevat päivittäin.

Koulutus sinänsä on tuntunut omaan työhön liittyen vähän kaukaiselta. Koulutusalahan on minulle aika uusi. Toimiala on aika erityinen ja vaatii tiettyjen lainalaisuuksien ymmärtämistä, vaikka tehtävänkuvani sinänsä on suurelta osin aika samanlainen mitä olen aiemminkin tehnyt. Mutta koska koulutukseen osallistuu hyvin eri taustaisia ja erilaisissa tehtävissä olevia ihmisiä, kaikki ei ehkä tunnu niin olennaiselta kaikille.

Ajatuksia eräästä rekrytoinnista

Hyvää tätä vuotta, lukijat. Yritän sisäistää, että on vuosi 2021. Ja yritän saada työnhakuuni taas jotakin motivaatiota. Viime vuoden viimeisessä postauksessani kerroin, että olin työhaastattelussa. Se prosessi ei johtanut sen pidemmälle, mikä on luultavasti ainakin minun kannaltani hyvä asia. Nyt voin kertoa, miksi. Jo työpaikkaa hakiessa hälytyskellot alkoivat hieman soida. Työnhakulomakkeessa nimittäin oli rastitettava kohta: ”Lupaan että en polta”. Kohdan lisätiedoista kävi ilmi, ettei kyseessä ollut vain työpaikalla oleva tupakointikielto, vaan työnantaja ei halua palkata lainkaan tupakoitsevia henkilöitä, koska mm. ”tupakointi ei ole fiksua”. En itse polta, joten asia ei sinänsä olisi tuottanut minulle ongelmia, mutta käsittääkseni työnantaja ei kuitenkaan voi määrätä, polttaako joku vapaa-ajallaan. Mietin, että jos työnantaja toimii laittomasti (tai ainakin vähän lakien rajoja venyttäen) jossakin asiassa, se tekee ehkä niin muissakin asioissa. Päätin kuitenkin hakea työpaikkaa ja pääsin haastatteluun.

Haastattelussa tuli esiin eräs toinen arveluttava seikka. Haastattelijat nimittäin sanoivat näin: ”Mehän palkataan aika nuorta porukkaa”. Ilmeisesti he laskivat minut 36-vuotiaana vielä ”aika nuoreksi”, mutta tuo oli kyllä suorinta ikärasismia, johon olen törmännyt. Kuten jo kerroin, en menestynyt prosessissa sen pidemmälle. Sain viestin, jossa luki näin: ”kirjoitustaitosi ovat huippuluokkaa mutta uskomme että tyylimme ja tekeminen meillä ei sovi yhteen arvomaailmasi kanssa”. Tässä minua ihmetyttää aika paljon se, mitä he kuvittelevat tietävänsä arvomaailmastani, koska en ole sitä tuonut millään tavalla esille. Ehkä sanavalinta on outo, ja he tarkoittavat jotakin muuta, kuin mitä minä tarkoittaisin arvomaailmalla. Joka tapauksessa, todennäköisesti parempi näin, joten eipä tätä kannata jäädä sen enempää pohtimaan.

Tällä hetkellä odotan edelleen tietoa siitä yhdestä rekrystä, jossa olin marraskuussa haastattelussa. He ilmoittivat nyt tammikuussa jälleen, etteivät ole vielä päässeet prosessissa päätökseen. Vaikka ymmärrän tämän ajan haasteellisuuden, alkaa tämä tuntua vähän naurettavalta. Minulla oli torstaina yksi ihan lupaava puhelinhaastattelu. Työ tosin olisi osa-aikainen ja kestäisi muutaman kuukauden, mutta tällä hetkellä sekin kelpaisi.

Kaikkea hyvää kaikille teille tähän uuteen vuoteen. Yritetään muistaa myös se armollisuus ja se, ettei elämä ole kuitenkaan mikään juoksukilpailu. Kukaan ei ole ollut siellä, missä sinä olet ollut, joten ei ole järkeä verrata itseä muihin.

Vielä viimeiset tämän vuoden puristukset

Olin tänä aamuna työhaastattelussa. Sain tosi hyvää palautetta ennakkotehtävästä, joka minun oli pitänyt haastattelua varten tehdä. Muuten haastattelu meni ehkä vähän vaihtelevasti. Eniten vaikeuksia aiheutti osio, jossa linjoilla oli mukana kansainvälinen koordinaattori, jolloin keskustelukieli oli englanti. Vaikka englannin ei pitäisi aiheuttaa suurempia ongelmia, on se ainakin itselläni tuollaisessa muutenkin stressaavassa ja jännittävässä tilanteessa paikka, jossa yksinkertaisetkin sanat saattavat vain kadota. No, yritän olla miettimättä asiaa liikaa. En sille kuitenkaan enää mitään mahda, ja toisaalta pahin mitä voi tapahtua, on se, etten pääse seuraavaan vaiheeseen. Seuraava vaihe olisi haastattelu Ruotsin toimiston kanssa (etänä toki ja oletettavasti englanniksi). Videohaastattelu ja englannin kieli! Siinäpä kaksi inhoamaani elementtiä….

Kun miettii, niin työhakemus, lyhyt puhelinhaastattelu, ennakkotehtävä (johon meni oikeasti useampi päivä), haastattelu ja sitten vielä toinen haastattelu, jos sinne asti pääsee…. Aikamoisen myllyn joutuu käymään tässäkin prosessissa läpi. Suhtaudun noihin ennakkotehtäviin vähän varauksella. Mielestäni parempi käytäntö, mitä jotkut firmat oikeasti tekevät, on se että palkataan esimerkiksi kaksi työntekijää viikoksi, jolloin he voivat näyttää osaamisensa käytännössä.

Odotan edelleen vastausta yhdestä rekrytoinnista, josta sain pari viikkoa sitten viestin, että prosessi on viivästynyt, ja että palaavat asiaan ”toivottavasti ensi viikolla”. Se ”ensi viikko” oli siis viime viikolla, ja nyt on perjantai, joten ei ihan pitänyt sekään aikatauluarvio. Ymmärrän kyllä että on kiire eikä haluta tehdä virherekrytointia, mutta on mielestäni myös vähän epäreilua roikottaa tällä tavalla löysässä hirressä.

Yksi avoin työpaikka edellisessä työpaikassani meni minulta ohi, mikä harmittaa. Tiesin että paikka on tulessa avoimeksi, mutta jostain syystä kuvittelin että se tapahtuu vähän myöhemmin. Paikasta myös ilmeisesti ilmoitettiin vain yrityksen nettisivuilla. Oma syyni, olisi pitänyt olla tarkkana, mutta olin marraskuun lopussa ja joulukuun alussa älyttömän väsynyt kaikesta, mitä viimeisten parin kuukauden aikana oli ollut käsillä. Laitoin kuitenkin entiselle esimiehelleni sähköpostin, että jos hakijoiden joukosta ei löydy sopivaa, niin minäkin olisin kiinnostunut. Hän lupasi pitää minut mielessä. Vähän epätoivoista ehkä, mutta kaikki kivet on käännettävä, enkä tuossa tilanteessa oikein voinut enää enempää tehdä.

Toivon että löydän uuden työn viimeistään alkuvuodesta. Nyt ehkä kirjoittelen viikonloppuna vielä muutaman hakemuksen, mutta joululomakin tulee tarpeeseen.

Ikuisuus myöhemmin

Edellisestä kirjoituksesta on ikuisuus. Ja silti olen edelleen tässä. Yritän etsiä edes jotakin motivaatiota, että saisin muutaman työhakemuksen kirjoitettua. Olen niin väsynyt, haluaisin vain nukkua.

Maaliskuussa alkanut työpätkä loppui elokuun lopussa. Viihdyin lopulta aika hyvin, sillä vaikka tehtävät eivät olleetkaan sitä, mitä olen aiemmin tehnyt (tämähän oli odotettua), tiimi oli mukava, tulin hyvin toimeen esimieheni kanssa, ja tehtävät olivat vaihtelevia. Ehdin olla työttömänä vajaan kuukauden, kun esimieheni kyseisestä paikasta soitti, että olisi tarjolla noin kuukauden projekti. Rahalle oli käyttöä joten aloitin lokakuun alussa projektin tekemisen.

Tällä kertaa työ oli kuitenkin hyvin erilaista, sillä tein käytännössä samaa tehtävää koko ajan. Lisäksi tuntui, ettei projektia ollut ajateltu ihan loppuun asti, sillä vaikka miten tein töitä hiki hatussa, aika ei tuntunut riittävän. Työhön kuului paljon asiakkaiden kontaktointia, jonka koin raskaaksi, koska en saanut useinkaan sitä vastausta, jota odotettiin, vaan lisää kysymyksiä ja selviteltäviä asioita. Olin myös käytännössä kokonaan etänä, joten tuntui että olin kuitenkin aika yksin tämän homman kanssa. Sain lopulta kahteen otteeseen kaksi viikkoa lisää aikaa. Sekään ei olisi riittänyt, mutta loppuvaiheessa olin niin kurkkuani myöten täynnä koko projektia, että tein ylimääräisiä töitä omaan piikkiini (koska ylitöitä ei saanut tehdä). Halusin vain eroon projektista, mutta halusin päästä siitä eroon kunnialla, sillä pidän mahdollisena että voisin tilaisuuden tullen palata vielä kyseiseen työpaikkaan.

Niinpä työt loppuivat sitten marraskuun lopussa. Projekti ei edes ollut täysin valmis, vaan jotkut muut joutuvat vielä selvittelemään asioita, mutta siinä määrin olin kuitenkin tehnyt oman osuuteni, että saatoin hyvillä mielin ojentaa viestikapulan eteenpäin.

Ja nyt olen taas tässä, vailla työpaikkaa. Tuleekohan ikinä minun vuoroni saada vakituinen työ. Se tuntuisi melkein liian hyvältä ollakseen totta. Olin kyllä muutama viikko sitten työhaastattelussa paikkaan, joka vaikutti aika lupaavalta. Haastattelu tuntui ainakin oman arvioni mukaan menevän ihan hyvin. Sitten tuli ja meni se viikko, jolloin piti tulla päätös, eikä mitään kuulunut. Viime viikon lopulla sain paikasta viestin, että eivät ole vielä ehtineet tehdä päätöstä johtuen kiireisestä työtilanteesta, ja lupasivat palata asiaan toivottavasti tällä viikolla. Vielä ei mitään ole kuulunut, eli toivoa on vielä. Jotenkin en ehkä itse jaksa uskoa, että saisin paikan, vaikka aluksi se tuntui mahdolliselta.

Korona ja kielletyt ajatukset

On vaikea löytää sanoja, jotka kuvaisivat tätä tilannetta. Minusta tuntuu välillä ikään kuin näkisin unta, niin kuin tämä ei olisi oikeasti totta. Arki on mullistunut, varmaan meillä kaikilla. Olen kiitollisempi kuin olisin edes arvannut siitä, että sain työpaikan kuudeksi kuukaudeksi. Aloitin työssäni niin sanotusti kreivin aikaan, koska jos olisin aloittanut kaksi viikkoa myöhemmin, olisi kaikki varmasti vaikeampaa. Melkein koko tiimi on ollut viime viikot etänä. Ainakin toistaiseksi työtä on kyllä ollut ihan riittävästi. Voisin ainakin kuvitella, ettei työt ihan heti loppuisikaan, sillä yrityksen toimiala liittyy terveydenhuoltoon. Vaikka mistäpä sitä oikeasti voi tietää, minusta tämä korona on vaikuttanut moniin sellaisiin asioihin, joihin ainakaan minä en olisi heti ajatellut sen vaikuttavan.

Se, että kaikki joutuvat yhtäkkiä olemaan kotona, voi herättää joitakin ajatuksia meissä, jotka ovat joutuneet olemaan kotona työttömyyden vuoksi. Hirveä tilannehan tämä on monessakin mielessä, mutta täytyy myöntää, että kyllä minulla ainakin aluksi kävi mielessä, että nyt muutkin joutuvat kokemaan, millaista se kotona kykkiminen on. Vaikka en minä normaalitilanteessa työttömänäkään ollut läheskään näin eristäytynyt kuin nyt.

Työttömyys tulee varmaankin koronan seurauksena räjähtämään käsiin. En löytänyt artikkelia nyt, mutta muutama päivä sitten uutisoitiin, että yllättävän harvat ovat kuitenkaan huolissaan työpaikan menettämisestä. Ehkä se on niin, ettei työttömäksi usko joutuvansa ennen kuin se oikeasti tulee kohdalle. Silti se tuntuu hyväuskoiselta tuudittautumiselta, mutta ehkä se johtuu siitä, että minä olen kokenut työttömäksi jäämisen. Moneen kertaan.

On tietysti hyvä asia, että asiat tehdään ihmisille mahdollisimman helpoiksi, mutta kun on seurannut, miten vaikkapa uutisissa kerrotaan miten pitää toimia jos jää työttömäksi, ei voi olla muistelematta, miten itse on joutunut vastaavassa tilanteessa selvittämään kaiken itse ja oppimaan kantapään kautta. Mutta ehkä tämä tilanne muuttaa yleistä suhtautumista työttömyyteen. Ehkä niin monet ihmiset eivät enää kuvittele olevansa hyvässä asemassa omasta ansiostaan. Toivossa on hyvä elää.

Pari viikkoa takana

Töitä on takana pari viikkoa. Kuten monessa muussakin työpaikassa, tilanne on tällä hetkellä aika poikkeuksellinen. Minun työpaikassani siitä tekee vielä poikkeuksellisemman se, että kyseinen yritys sattuu myymään terveydenhuoltoon liittyviä tarvikkeita. Kiirettä on siis riittänyt. En ole juuri vielä päässyt tekemään niitä asioita, joita minun oli alunperin tarkoitus tehdä, vaan olen auttanut tilausten käsittelyssä. Se ei juuri haittaa minua. Kuten monessa muussakin työpaikassa, meilläkin on suositus työskennellä etänä, jos se on mahdollista. Olen siis ollut pari viimeistä työpäivää etänä. Mieluummin menisin toimistolle, koska siellä olisi paremmat puitteet työskennellä, mutta toisaalta säästän päivässä pari tuntia, jotka menisivät työmatkoihin. Sitä paitsi vaikka menisin toimistolle, eipä siellä juuri muita olisi. On kuitenkin vähän haastavaa olla näin alkuvaiheessa etänä, vaikka sähköisesti tietysti saakin muihin yhteyden.

On ehkä tämän poikkeustilanteen vuoksi ollut aika paljon aikaa ajatella. Tavallaan viihdyn työssäni ihan hyvin (mikä on toki jo aika paljon). Työkaverit ovat kivoja ja työilmapiiri on hyvä (mikä sekin on paljon). Silti, en voi olla miettimättä, olenko tavallaan antanut periksi liian helposti. Tunnen itseni hieman epäonnistuneeksi, ja samaan aikaan tuntuu siltä, että minun pitäisi olla tyytyväinen. Teen kuitenkin ihan koulutustani ja kokemustani vastaamattomia töitä – samaan aikaan kun seuraan miten opiskelukaverini ja vanhat työkaverini aloittavat unelmiensa töissä. Niissä töissä, jotka olisivat minun unelmieni töitä. Ja samaan aikaan tunnen, etten saisi tuntea näin.

Tilannepäivitys

Sain töitä kuudeksi kuukaudeksi, aloitan maanantaina. Se on monella tapaa helpotus. Ansiosidonnainen päivärahani olisi loppunut parin kuukauden päästä, joten tämä tulee erittäin hyvään saumaan. Työ ei ole ihan sitä mitä haluaisin tehdä vaikka seuraavat viisi vuotta, ei vastaa koulutustani ja aiempaa kokemustani, mutta kyllähän te tiedätte miten vaikeaa voi olla saada ylipäätään mitään töitä. Työ kuulostaa kuitenkin ihan mielenkiintoiselta. Sellaiselta, jota voin hyvin tehdä puoli vuotta – varsinkin jos työporukka on mukava.

Kyseessä on vuorotteluvapaan sijaisuus. Sen takia meni aika pitkään siitä, kun olin saanut tiedon, että minut on valittu, siihen, että oli oikeasti varmaa että asiat onnistuvat. Heti kun TE-keskus on osallisena, asioissa kestää. Nyt sopimus on kuitenkin tehty ja käsittääkseni TE-keskus on hyväksynyt sen.

Laskin, että olen tämän vuoden puolella hakenut 61 työpaikkaa. Sinänsä ei ole hassummin, että sain työpaikan tuon hakemusmäärän jälkeen, enkä 600 tai 6000, mutta kyllähän tuokin tuntuu aika isolta määrältä, koska hain töitä aktiivisesti ehkä vähän reilun kuukauden.

Kävin eilen lounaalla kahden entisen työkaverini kanssa. He lopettivat viime vuoden lopussa samassa projektissa, jossa minäkin olin, ja kumpikin hakee tällä hetkellä töitä. Toinen heistä sanoi minulle, että se että minä olen saanut jo töitä, antaa toivoa myös heille. Se on mukava kuulla. Se, että sain näinkin nopeasti töitä, johtuu varmasti siitä, että en ole ollut hirveän nirso hakemieni töiden suhteen ja siitä, etten ole antanut periksi. Ja vaikka tuleva työni ei olisikaan ihan unelmatyöni, se antaa hyvän mahdollisuuden miettiä, mitä haluan ja hengähtää työnhausta seuraavan puolen vuoden ajan. Lopulta, miten moni töissäkäyvä muka voi väittää tekevänsä juuri sitä työtä, jota on aina halunnutkin tehdä?

Paluu arkeen

Olen käynyt tämän vuoden puolella yhdessä työhaastattelussa. En tiedä vielä, miten kävi, mutta odotukseni eivät totta puhuen ole kovin korkealla. Työ olisi luultavasti ihan kiva, mutta osa-aikainen, aluksi ainakin. On silti jonkinlainen saavutus, että pääsin neljän haastatellun joukkoon työpaikassa, joka oli avoimessa haussa.

Tänään soitin yhteen paikkaan, josta olin kuullut, että sinne saattaisi avautua työpaikka, ja josta tiesin, että minua oli ehdotettu. Vesiperä, sillä asiat eivät olleet edenneet niin kuin paikassa oli ajateltu. Lämmittää silti mieltä tietää, että joku on ajatellut minua ja kokenut voivansa suositella minua. Niin kuin lämmittää sekin, että paikassa kuulemma oltiin kuitenkin vaikuttuneita taustastani, ja luvattiin ottaa yhteyttä, jos myöhemmin ilmaantuu jotain. Ehkä nämä minun touhuni eivät ole ihan niin epätoivoisia, kuin välillä tuntuvat.

Viime viikolla sain soiton yhdestä paikasta, jossa olisi ollut projektiluontoinen työ tarjolla. Olisin mielelläni ottanut sen vastaan, mutta en voinut valehdella, että työssä vaadittava ohjelmisto-osaamiseni olisi ollut ”erinomaisella tasolla”, kuten he vaatimuksen ilmaisivat. Kieltämättä mietin, että aika moni olisi tuossa tilanteessa liioitellut osaamistaan. Saattaa olla, etten olisi edes jäänyt valheesta kiinni. Sekin on suhteellista, milloin jonkin taidon voi ajatella olevan erinomainen. Arvostan kuitenkin rehellisyyttä liiaksi. Tai ehkä en ollut tarpeeksi epätoivoinen.

Olen vähitellen saanut itseni taas motivoitua työnhakuun, mutta kovin helppoa se ei ole ollut. Tätäkö tämä on, loputtomiin? Kuukauden parin työkeikka, ja sitten taas työttömyyttä ja työnhakua, jolle ei näy loppua. En voi kuin toivoa, että päivä paistaa lopulta risukasaankin.

Takaisin kilometritehtaalle

Olen ollut reilun kuukauden töissä. Kivaa on ollut. Työtehtävät ovat lähinnä ihan ok, mutta parasta ovat työkaverit. Tänään oli se odotettu päivä, kun kuulimme, tarvitaanko meitä tammikuussa. Ei tarvita. Eihän töiden ollut tarkoituskaan jatkua kuin tämän vuoden loppuun, mutta olin silti hieman pettynyt. Varmaan siksi, että oli hiukan annettu ymmärtää, että mahdollisesti työt voisivat jatkua vielä hieman pidempään, ja sitten päätöstä pantattiin viimeiseen asti. Olisi tuntunut reilummalta, jos olisi heti sanottu, ettei töitä valitettavasti ole.

En tiedä, näettekö mitään ironista tilanteessa, jossa joulupaitaan pukeutunut esimies kertoo joulukoriste päässään minulle tästä tilanteesta, mutta minä näen. Ei se lopputulos ollut siinä vaiheessa minulle enää mikään yllätys, koska työkaverini oli saanut saman uutisen hetkeä aiemmin. Ehkä siksi pystyin ottamaan uutisen aika tyynesti vastaan, vasta kotona tunteet saivat vallan.

Tällaisessa tilanteessa minulla on aina hiukan sellainen olo, että en vain ollut tarpeeksi hyvä. Ehkä en yrittänyt tarpeeksi. Oikeasti tiedän, ettei siitä ainakaan tässä tapauksessa ole kysymys. Jos töitä ei ole, niitä ei ole, ja koska tiimissä on tänä vuonna aiemmin ollut YT-neuvottelut, olisi yllättävämpää ollut, jos töitä olisi tarjottu.

Silti, välillä tulee mieleen, että määräaikaisen pitäisi tehdä työnsä kaksi kertaa paremmin kuin vakituisen, että pystyisi ehkä vakuuttamaan työnantajan ja mahdollisesti saamaan jatkoa (en sano että näin on, mutta minulle tulee toisinaan tällainen olo). Sitten kun työt joka tapauksessa loppuvat, saattaa miettiä, että olisin voinut tehdä työni vähän huonommin. Lopputulos olisi ollut sama.

Nyt minulla on vielä viisi työpäivää jäljellä. En tiedä, voiko minua syyttää siitä, jos en koe itseäni älyttömän motivoituneeksi. Toki aion hoitaa työni kunnialla, mutta ihan hirveästi en noista töistä enää aio stressata. Eniten työstä jään kaipaamaan työkavereita.

Terveisiä työelämästä

Töitä on nyt takana kolme viikkoa. Työporukka on mukava, esimies on mukava. Työ on ”ihan ok”. Ei sellaista, mitä haluaisin tehdä vuodesta toiseen, enkä koe että pääsisin työssä toteuttamaan koko potentiaaliani, mutta toisaalta voisin kuvitella myös paljon ikävämpiä työtehtäviä.

Työsopimus on tosiaan tehty tämän vuoden loppuun, ja koska kysymys on projektista, tuskin työt ainakaan ihan samoissa tehtävissä jatkuisivat kovin pitkään sen jälkeen. Koska kysymys on isosta työnantajasta, on tietysti aina mahdollista, että löytyisi jotakin muuta yrityksen sisältä. En kuitenkaan voi laskea sen varaan, mutta koen aika haastavaksi jaksaa hakea töitä samaan aikaan kun on kokopäivätöissä. Varsinkin kun ainakin itse koen aina uudessa paikassa aloittamisen aika raskaaksi – kun kaikki on uutta. Tällaisissa reilun kuukauden projekteissa on aina vähän tympeää, että työt loppuvat siinä vaiheessa, kun alkaa vähän päästä jyvälle asioista.

Olen sillä aikaa, kun olen nyt ollut töissä, jaksanut lähettää kolme työhakemusta. Yhteen niistä paikoista on ensi viikolla haastattelu. Ehkä se, että status on ”töissä” eikä ”työtön” oikeasti auttaa työnhaussa –  niin epäreilulta kuin se tuntuukin.