Pahoittelen radiohiljaisuutta taas kerran, mutta tällä hetkellä tuntuu, että pitää vähän selvitellä ajatuksia. Kirjoitin viime postauksessani harjoittelupaikassani alkaneista YT-neuvotteluista, jotka tuntuivat itselleni tosi, tosi huonolta uutiselta. Tilanne muuttui – tai selkeni – kuitenkin omalla kohdallani hyvin nopeasti. Jo samalla viikolla, jona YT-neuvotteluista kerrottiin, minulla oli kädessäni toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, joka alkaa heti tämän harjoittelun jälkeen. Nyt harjoittelua on siis vielä pari viikkoa jäljellä. Esimieheni kuitenkin pyysi, etten juuri mainostaisi saamaani työsopimusta, ettei kukaan mahdollisesti irtisanottavista riitauta asiaa. Mitään ongelmaahan asiassa ei ole, esimieheni ja yrityksen HR ovat käyneet asiaa läpi lakimiehen kanssa, eikä kukaan mahdollisesti irtisanottavista tai lomautettavista tee kanssani samankaltaista työtä. Tunne on kuitenkin sekavampi, kuin jos olisin saanut työsopimuksen, eikä olisi niitä YT-neuvotteluja varjostamassa. Mikäänhän ei nykypäivänä ole varmaa, vaikka olisikin se toistaiseksi voimassa oleva työsopimus taskussa. Minullakin on työsuhteen aluksi neljän kuukauden koeaika. Se tuntuu puolen vuoden harjoittelun päätteeksi aika pitkältä ajalta, mutta siihen en voi vaikuttaa. Ja aina voi tulla uudet YT:t vaikka näistä selvittäisiinkin. Olen kuitenkin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Mukavaa syksyä kaikille.
En ole kirjoittanut ikuisuuteen – lähinnä siksi että en ole ehtinyt. Joku ehkä miettii, että ehkä olen saanut työpaikan, koska minusta ei ole kuulunut. No, en aivan. Pääsin kylläkin FEC-koulutukseen, joka nyt on jo melkein puolivälissä. Koulutus kestää puoli vuotta. FEC-koulutushan (Further Educated with Companies) eroaa ehkä muista työkkäriin liittyvistä koulutuksista siinä, että tässä koulutuksessa tavoite on oikeasti se, että koulutuksen päätteeksi työllistyisi yhteistyöyritykseen, jossa on siis tehnyt harjoittelun koulutuksen aikana. Käytännössä yritykset ovat sitoutuneet koulutukseen enemmän kuin monissa muissa koulutuksissa, koska yritys maksaa koulutuksen järjestäjälle useita tuhansia euroja (ei siis maksa TE-toimistolle vaan kolmannelle osapuolelle, yritykselle joka koulutuksen varsinaisesti järjestää). Summa on kyllä joka tapauksessa vähemmän kuin jos henkilö olisi palkattu yritykseen puolen vuoden ajaksi ja toisaalta yritys ei sitoudu palkkaamaan henkilöä, vaikka se onkin tavoite.
Tämän kyseisen koulutuksen järjestäjän verkkosivuilla lukee, että heidän koulutuksiinsa osallistuvista keskimäärin 85% työllistyy koulutuksen lopuksi. Kuulostaa aika hyvältä. Joka tapauksessa prosentti ei ole ollut lähellekään tuota aiemmissa koulutuksissa, joissa olen ollut mukana, mutta ne eivät siis ole olleet FEC-koulutuksia. Tällä hetkellä esimieheni mukaan näyttäisi siltä, että työsopimus olisi syntymässä mutta toisaalta hän on tähdentänyt, ettei sitä voi kuitenkaan vielä varmuudella luvata. Tilanteesta tekee vähän haastavan se, että esimieheni on jäämässä melkein heti kesälomansa jälkeen äitiyslomalle, ja olemme tiimissä kahdestaan. Esimiehelleni tulee toki sijainen, mutta vähän tilanne mietityttää. Lisäksi tuntuu tällä hetkellä siltä, että maailma pitäisi saada valmiiksi ennen juhannusta, kun kaikki pitäisi saada tehtyä valmiiksi ennen esimieheni kesälomaa. Vajaassa kolmessa kuukaudessa minulle onkin kertynyt kolmisenkymmentä tuntia ylitöitä. Vaikka on sanottu, ettei minulta niitä edellytetä, olen vähän puun ja kuoren välissä, kun haluan tehdä työni mahdollisimman hyvin, että saisin sen työpaikan.
Alan kuitenkin miettiä, onko tämä sen arvoista. Ehkä alan kuitenkin katsella avoimia työpaikkoja. Minähän en siis saa tällä hetkellä palkkaa vaan olen edelleen työttömyyskorvauksella (+kulukorvaus 9 euroa/päivä). Jos ilmoitettaisiin, ettei minua koulutuksen päätteeksi palkata, tuntuisi varmasti siltä, että minusta on imetty kaikki hyöty irti, mutta itse en ole saanut mitään tilalle. Olen muutamaan kertaan miettinyt, että hakeudun johonkin muualle, mutta sitten taas toisaalta olen niin lojaali, etten halua jättää esimiestäni pulaan. Kaksipiippuinen juttu, koska yritys ei ole sitoutunut minuun, joten miksi minun pitäisi sitoutua yritykseen. Tehtävät ovat kyllä olleet juuri sitä, mitä olen aina halunnut tehdä ja missä luultavasti olen paras, ja henkilökemiat ovat toimineet esimieheni kanssa hyvin (sen verran mitä olemme muutaman kerran tavanneet kasvotusten, koronatilanne tekee uudessa paikassa aloittamisesta vielä normaalia haastavampaa, kun ollaan enimmäkseen etänä). Töitä vaan on niin paljon ja esimiehen vaihtuminen mietityttää, joten on aika ristiriitaiset tuntemukset, ja ne vaihtelevat päivittäin.
Koulutus sinänsä on tuntunut omaan työhön liittyen vähän kaukaiselta. Koulutusalahan on minulle aika uusi. Toimiala on aika erityinen ja vaatii tiettyjen lainalaisuuksien ymmärtämistä, vaikka tehtävänkuvani sinänsä on suurelta osin aika samanlainen mitä olen aiemminkin tehnyt. Mutta koska koulutukseen osallistuu hyvin eri taustaisia ja erilaisissa tehtävissä olevia ihmisiä, kaikki ei ehkä tunnu niin olennaiselta kaikille.
On vaikea löytää sanoja, jotka kuvaisivat tätä tilannetta. Minusta tuntuu välillä ikään kuin näkisin unta, niin kuin tämä ei olisi oikeasti totta. Arki on mullistunut, varmaan meillä kaikilla. Olen kiitollisempi kuin olisin edes arvannut siitä, että sain työpaikan kuudeksi kuukaudeksi. Aloitin työssäni niin sanotusti kreivin aikaan, koska jos olisin aloittanut kaksi viikkoa myöhemmin, olisi kaikki varmasti vaikeampaa. Melkein koko tiimi on ollut viime viikot etänä. Ainakin toistaiseksi työtä on kyllä ollut ihan riittävästi. Voisin ainakin kuvitella, ettei työt ihan heti loppuisikaan, sillä yrityksen toimiala liittyy terveydenhuoltoon. Vaikka mistäpä sitä oikeasti voi tietää, minusta tämä korona on vaikuttanut moniin sellaisiin asioihin, joihin ainakaan minä en olisi heti ajatellut sen vaikuttavan.
Se, että kaikki joutuvat yhtäkkiä olemaan kotona, voi herättää joitakin ajatuksia meissä, jotka ovat joutuneet olemaan kotona työttömyyden vuoksi. Hirveä tilannehan tämä on monessakin mielessä, mutta täytyy myöntää, että kyllä minulla ainakin aluksi kävi mielessä, että nyt muutkin joutuvat kokemaan, millaista se kotona kykkiminen on. Vaikka en minä normaalitilanteessa työttömänäkään ollut läheskään näin eristäytynyt kuin nyt.
Työttömyys tulee varmaankin koronan seurauksena räjähtämään käsiin. En löytänyt artikkelia nyt, mutta muutama päivä sitten uutisoitiin, että yllättävän harvat ovat kuitenkaan huolissaan työpaikan menettämisestä. Ehkä se on niin, ettei työttömäksi usko joutuvansa ennen kuin se oikeasti tulee kohdalle. Silti se tuntuu hyväuskoiselta tuudittautumiselta, mutta ehkä se johtuu siitä, että minä olen kokenut työttömäksi jäämisen. Moneen kertaan.
On tietysti hyvä asia, että asiat tehdään ihmisille mahdollisimman helpoiksi, mutta kun on seurannut, miten vaikkapa uutisissa kerrotaan miten pitää toimia jos jää työttömäksi, ei voi olla muistelematta, miten itse on joutunut vastaavassa tilanteessa selvittämään kaiken itse ja oppimaan kantapään kautta. Mutta ehkä tämä tilanne muuttaa yleistä suhtautumista työttömyyteen. Ehkä niin monet ihmiset eivät enää kuvittele olevansa hyvässä asemassa omasta ansiostaan. Toivossa on hyvä elää.
Töitä on takana pari viikkoa. Kuten monessa muussakin työpaikassa, tilanne on tällä hetkellä aika poikkeuksellinen. Minun työpaikassani siitä tekee vielä poikkeuksellisemman se, että kyseinen yritys sattuu myymään terveydenhuoltoon liittyviä tarvikkeita. Kiirettä on siis riittänyt. En ole juuri vielä päässyt tekemään niitä asioita, joita minun oli alunperin tarkoitus tehdä, vaan olen auttanut tilausten käsittelyssä. Se ei juuri haittaa minua. Kuten monessa muussakin työpaikassa, meilläkin on suositus työskennellä etänä, jos se on mahdollista. Olen siis ollut pari viimeistä työpäivää etänä. Mieluummin menisin toimistolle, koska siellä olisi paremmat puitteet työskennellä, mutta toisaalta säästän päivässä pari tuntia, jotka menisivät työmatkoihin. Sitä paitsi vaikka menisin toimistolle, eipä siellä juuri muita olisi. On kuitenkin vähän haastavaa olla näin alkuvaiheessa etänä, vaikka sähköisesti tietysti saakin muihin yhteyden.
On ehkä tämän poikkeustilanteen vuoksi ollut aika paljon aikaa ajatella. Tavallaan viihdyn työssäni ihan hyvin (mikä on toki jo aika paljon). Työkaverit ovat kivoja ja työilmapiiri on hyvä (mikä sekin on paljon). Silti, en voi olla miettimättä, olenko tavallaan antanut periksi liian helposti. Tunnen itseni hieman epäonnistuneeksi, ja samaan aikaan tuntuu siltä, että minun pitäisi olla tyytyväinen. Teen kuitenkin ihan koulutustani ja kokemustani vastaamattomia töitä – samaan aikaan kun seuraan miten opiskelukaverini ja vanhat työkaverini aloittavat unelmiensa töissä. Niissä töissä, jotka olisivat minun unelmieni töitä. Ja samaan aikaan tunnen, etten saisi tuntea näin.
Sain töitä kuudeksi kuukaudeksi, aloitan maanantaina. Se on monella tapaa helpotus. Ansiosidonnainen päivärahani olisi loppunut parin kuukauden päästä, joten tämä tulee erittäin hyvään saumaan. Työ ei ole ihan sitä mitä haluaisin tehdä vaikka seuraavat viisi vuotta, ei vastaa koulutustani ja aiempaa kokemustani, mutta kyllähän te tiedätte miten vaikeaa voi olla saada ylipäätään mitään töitä. Työ kuulostaa kuitenkin ihan mielenkiintoiselta. Sellaiselta, jota voin hyvin tehdä puoli vuotta – varsinkin jos työporukka on mukava.
Kyseessä on vuorotteluvapaan sijaisuus. Sen takia meni aika pitkään siitä, kun olin saanut tiedon, että minut on valittu, siihen, että oli oikeasti varmaa että asiat onnistuvat. Heti kun TE-keskus on osallisena, asioissa kestää. Nyt sopimus on kuitenkin tehty ja käsittääkseni TE-keskus on hyväksynyt sen.
Laskin, että olen tämän vuoden puolella hakenut 61 työpaikkaa. Sinänsä ei ole hassummin, että sain työpaikan tuon hakemusmäärän jälkeen, enkä 600 tai 6000, mutta kyllähän tuokin tuntuu aika isolta määrältä, koska hain töitä aktiivisesti ehkä vähän reilun kuukauden.
Kävin eilen lounaalla kahden entisen työkaverini kanssa. He lopettivat viime vuoden lopussa samassa projektissa, jossa minäkin olin, ja kumpikin hakee tällä hetkellä töitä. Toinen heistä sanoi minulle, että se että minä olen saanut jo töitä, antaa toivoa myös heille. Se on mukava kuulla. Se, että sain näinkin nopeasti töitä, johtuu varmasti siitä, että en ole ollut hirveän nirso hakemieni töiden suhteen ja siitä, etten ole antanut periksi. Ja vaikka tuleva työni ei olisikaan ihan unelmatyöni, se antaa hyvän mahdollisuuden miettiä, mitä haluan ja hengähtää työnhausta seuraavan puolen vuoden ajan. Lopulta, miten moni töissäkäyvä muka voi väittää tekevänsä juuri sitä työtä, jota on aina halunnutkin tehdä?
Olen käynyt tämän vuoden puolella yhdessä työhaastattelussa. En tiedä vielä, miten kävi, mutta odotukseni eivät totta puhuen ole kovin korkealla. Työ olisi luultavasti ihan kiva, mutta osa-aikainen, aluksi ainakin. On silti jonkinlainen saavutus, että pääsin neljän haastatellun joukkoon työpaikassa, joka oli avoimessa haussa.
Tänään soitin yhteen paikkaan, josta olin kuullut, että sinne saattaisi avautua työpaikka, ja josta tiesin, että minua oli ehdotettu. Vesiperä, sillä asiat eivät olleet edenneet niin kuin paikassa oli ajateltu. Lämmittää silti mieltä tietää, että joku on ajatellut minua ja kokenut voivansa suositella minua. Niin kuin lämmittää sekin, että paikassa kuulemma oltiin kuitenkin vaikuttuneita taustastani, ja luvattiin ottaa yhteyttä, jos myöhemmin ilmaantuu jotain. Ehkä nämä minun touhuni eivät ole ihan niin epätoivoisia, kuin välillä tuntuvat.
Viime viikolla sain soiton yhdestä paikasta, jossa olisi ollut projektiluontoinen työ tarjolla. Olisin mielelläni ottanut sen vastaan, mutta en voinut valehdella, että työssä vaadittava ohjelmisto-osaamiseni olisi ollut ”erinomaisella tasolla”, kuten he vaatimuksen ilmaisivat. Kieltämättä mietin, että aika moni olisi tuossa tilanteessa liioitellut osaamistaan. Saattaa olla, etten olisi edes jäänyt valheesta kiinni. Sekin on suhteellista, milloin jonkin taidon voi ajatella olevan erinomainen. Arvostan kuitenkin rehellisyyttä liiaksi. Tai ehkä en ollut tarpeeksi epätoivoinen.
Olen vähitellen saanut itseni taas motivoitua työnhakuun, mutta kovin helppoa se ei ole ollut. Tätäkö tämä on, loputtomiin? Kuukauden parin työkeikka, ja sitten taas työttömyyttä ja työnhakua, jolle ei näy loppua. En voi kuin toivoa, että päivä paistaa lopulta risukasaankin.
Olen ollut reilun kuukauden töissä. Kivaa on ollut. Työtehtävät ovat lähinnä ihan ok, mutta parasta ovat työkaverit. Tänään oli se odotettu päivä, kun kuulimme, tarvitaanko meitä tammikuussa. Ei tarvita. Eihän töiden ollut tarkoituskaan jatkua kuin tämän vuoden loppuun, mutta olin silti hieman pettynyt. Varmaan siksi, että oli hiukan annettu ymmärtää, että mahdollisesti työt voisivat jatkua vielä hieman pidempään, ja sitten päätöstä pantattiin viimeiseen asti. Olisi tuntunut reilummalta, jos olisi heti sanottu, ettei töitä valitettavasti ole.
En tiedä, näettekö mitään ironista tilanteessa, jossa joulupaitaan pukeutunut esimies kertoo joulukoriste päässään minulle tästä tilanteesta, mutta minä näen. Ei se lopputulos ollut siinä vaiheessa minulle enää mikään yllätys, koska työkaverini oli saanut saman uutisen hetkeä aiemmin. Ehkä siksi pystyin ottamaan uutisen aika tyynesti vastaan, vasta kotona tunteet saivat vallan.
Tällaisessa tilanteessa minulla on aina hiukan sellainen olo, että en vain ollut tarpeeksi hyvä. Ehkä en yrittänyt tarpeeksi. Oikeasti tiedän, ettei siitä ainakaan tässä tapauksessa ole kysymys. Jos töitä ei ole, niitä ei ole, ja koska tiimissä on tänä vuonna aiemmin ollut YT-neuvottelut, olisi yllättävämpää ollut, jos töitä olisi tarjottu.
Silti, välillä tulee mieleen, että määräaikaisen pitäisi tehdä työnsä kaksi kertaa paremmin kuin vakituisen, että pystyisi ehkä vakuuttamaan työnantajan ja mahdollisesti saamaan jatkoa (en sano että näin on, mutta minulle tulee toisinaan tällainen olo). Sitten kun työt joka tapauksessa loppuvat, saattaa miettiä, että olisin voinut tehdä työni vähän huonommin. Lopputulos olisi ollut sama.
Nyt minulla on vielä viisi työpäivää jäljellä. En tiedä, voiko minua syyttää siitä, jos en koe itseäni älyttömän motivoituneeksi. Toki aion hoitaa työni kunnialla, mutta ihan hirveästi en noista töistä enää aio stressata. Eniten työstä jään kaipaamaan työkavereita.
Töitä on nyt takana kolme viikkoa. Työporukka on mukava, esimies on mukava. Työ on ”ihan ok”. Ei sellaista, mitä haluaisin tehdä vuodesta toiseen, enkä koe että pääsisin työssä toteuttamaan koko potentiaaliani, mutta toisaalta voisin kuvitella myös paljon ikävämpiä työtehtäviä.
Työsopimus on tosiaan tehty tämän vuoden loppuun, ja koska kysymys on projektista, tuskin työt ainakaan ihan samoissa tehtävissä jatkuisivat kovin pitkään sen jälkeen. Koska kysymys on isosta työnantajasta, on tietysti aina mahdollista, että löytyisi jotakin muuta yrityksen sisältä. En kuitenkaan voi laskea sen varaan, mutta koen aika haastavaksi jaksaa hakea töitä samaan aikaan kun on kokopäivätöissä. Varsinkin kun ainakin itse koen aina uudessa paikassa aloittamisen aika raskaaksi – kun kaikki on uutta. Tällaisissa reilun kuukauden projekteissa on aina vähän tympeää, että työt loppuvat siinä vaiheessa, kun alkaa vähän päästä jyvälle asioista.
Olen sillä aikaa, kun olen nyt ollut töissä, jaksanut lähettää kolme työhakemusta. Yhteen niistä paikoista on ensi viikolla haastattelu. Ehkä se, että status on ”töissä” eikä ”työtön” oikeasti auttaa työnhaussa – niin epäreilulta kuin se tuntuukin.
Sain torstaina hyviä uutisia. Sain töitä. Tosin vain tämän vuoden loppuun, eikä työ varsinaisesti ole unelmatyöni, mutta tällä hetkellä se kelpaa paremmin kuin hyvin. Mistä sitä toisaalta tietää, vaikka työt jatkuisivat vuodenvaihteen jälkeenkin, mutta asia kerrallaan. Olin pelkästään maanantain aikana saanut kuusi kieltävää vastausta paikoista, joihin olin hakenut. Tilanne alkoi tuntua jopa koomiselta. Tiistaina ja torstaina oli työhaastattelut. Siihen paikkaan, jossa olin torstaina haastattelussa, olisin mielelläni mennyt, mutta en voinut odottaa mahdollisesti kielteistä päätöstä, vaan minun oli otettava vastaan se työ, josta ensimmäisenä näytettiin vihreää valoa. Tietysti. Sillä oikeasti, vaikka työ ei olisikaan ihan unelmieni työ, niin miten moni töissäkäyvä muka voi rehellisesti sanoa, että on unelmiensa työssä? Ja miten moni työtön silti vaihtaisi koska tahansa paikkoja heidän kanssaan?
Työt alkavat maanantaina. Yritän vielä itsekin sisäistää asiaa, että tulin valituksi. Minä en nimittäin hakenut tuohon kyseiseen paikkaan. Hain samalle työnantajalle toiseen työhön, ja työhaastattelussa puhuimme minua haastatelleen esimiehen kanssa tästä tulevasta projektista, jossa minulla voisi mahdollisesti olla myös jotain annettavaa. No, en saanut sitä työtä jota hain, mutta sain kuitenkin tästä toisesta projektista puoleksitoista kuukaudeksi kokoaikaisen työn. Ahkeruus ja periksiantamattomuus palkitaan, ainakin joskus.
Kuten kerroin, maanantaina oli tarkoitus kuulua eräästä työpaikasta. No, ei kuulunut. Viikko vierähti, eikä mitään ole edelleenkään kuulunut. Jotenkin en jaksa olla edes yllättynyt, sillä tämä on tapahtunut niin monta kertaa. Silti en voi millään käsittää sitä, miten voi olla niin vaikeaa edes lähettää se massasähköposti edes niille, jotka ovat käyneet haastatteluissa. Ei tarvitsisi odottaa turhaan. Ilmeisesti työnhakijat eivät ole työnantajille minkään arvoisia, mutta niille ihmisille, jotka hakevat niitä työpaikkoja, se voi olla aika iso asia, kuuluuko työpaikasta jotain vai ei. Luulisi sillä olevan merkitystä, minkälaisen kuvan työnantaja itsestään antaa. Ai niin, unohdin, että mehän olemme työttömiä. Ihmisroskia. Mitä merkitysti sillä on, minkälaisen kuvan meille joku itsestään antaa.
Silloin kun viimeksi jäin työttömäksi palkkatyöstä eli tämän vuoden maaliskuussa, olin melko varma, että saan töitä. Itse asiassa voisin sanoa, että olin siitä täysin varma. Ajattelin, että siihen voisi mennä muutama kuukausi, mutta että lopulta saisin. Nyt, satoja työhakemuksia myöhemmin, en ole siitä varma. Ansiosidonnainen loppuu muutaman kuukauden päästä. Jos en ole löytänyt töitä siihen mennessä, en tiedä, mitä teen. Minä en ole yli 50-vuotias. Enkä maahanmuuttaja. Minä olen 35-vuotias suomalaissyntyinen nainen, jolla on suomalainen nimi. Tämä ihan vaan siksi, kun olen viime aikoina nähnyt melko paljon kirjoituksia siitä, miten maahanmuuttajat tai yli 50-vuotiaat eivät kelpaa töihin, vaikka ovat lähettäneet sadoittain hakemuksia. En tunnu kelpaavan minäkään.
Haahuilija - työtön luuseri avautuu 