Toiveita

Sain kutsun työhaastatteluun ensi viikolle. Kohottaa yllättävän paljon mielialaa, kun on jotakin. On mahdollisuus. En oikeasti edes pidä kovin todennäköisenä, että saisin paikan. Uskon, että jos saan sen, voisin viihtyä työssä hyvin. Tärkeintä kuitenkin on olla luovuttamatta. Jos en saa tätä, tulee seuraava. Jossain vaiheessa tärppää. Olen siitä melko varma.

Entä jos tietäisikin, että ei tule koskaan enää tekemään töitä? Tätä ajatusta pyörittelin eräänä päivänä. Suhtautuisi varmaan elämään aika eri tavalla. Siihen, mikä on tärkeää. Toisaalta, kai sitä voisi keksiä muutakin tekemistä kuin palkkatyö, esimerkiksi vapaaehtoistyö. Tietysti toimeentulo olisi silloin aika keskeinen kysymys myös. Peruspäivärahalla ei juuri juhlita. Esimerkiksi minulla, 34-vuotiaana, on oletettua työuraa jäljellä vielä aika paljon. Mutta entä jos hakemisesta huolimatta en enää koskaan saisikaan töitä? Ja missä vaiheessa voisin luovuttaa, ja todeta, että tästä ei vain yksinkertaisesti tule mitään?

Kutsu työhaastatteluun nostaa aina esiin toiveita, tahtomattakin. Se, että kirjoittaa hakemuksen, saa kutsun haastatteluun, käy siellä haastattelussa ja odottaa tulosta, on myös aika raskas prosessi. Periaatteessa kun sillä ei ole mitään merkitystä, tuletko rekrytoinnissa toiseksi vai sadanneksi, kun yksi kuitenkin vain voittaa ja saa paikan. Toki se, että saa kutsun haastatteluun edes aina välillä, osoittaa että on ainakin oikealla tiellä. Tai ei ainakaan ihan hakoteillä.

Työttömyys – saattaa aiheuttaa ahdistusta

Vajaa kolme viikkoa työttömyyttä takana (vasta, kuitenkin) ja usko alkaa loppua (tiedän, ei sen vielä pitäisi). En ole menettämässä toivoani, mietin vain, miten ne, joiden työttömyys on kestänyt vuosia, jaksavat pitää toivoa yllä? Että ehkä tänään tulee se puhelinsoitto. Tietenkään ei ole mikään ihme, etten ole vielä löytänyt töitä. Suurempi ihme olisi, jos olisin. Rekrytointiprosessit ovat hitaita, mutta ihan rehellisesti sanottuna, en tiedä olenko mukana yhdessäkään rekrytoinnissa, jossa minulla ihan oikeasti olisi mahdollisuuksia. Tuntuu, että kaikki pitäisi osata jo valmiiksi. Pattitilanne, miten ikinä voi edetä mihinkään, jos ei saa mahdollisuutta? Monet työt kuitenkin todellisuudessa opitaan tekemällä. Hain taannoin erästä työpaikkaa, jossa koin hallitsevani valtaosan vaadituista osa-alueista. Rekrytoijalta tuli lopulta viesti, että he jättävät paikan täyttämättä, koska eivät ole löytäneet hakijaa, jolla olisi näyttöä kaikista vaadituista osa-alueista. Se tuntui melko erikoiselta, koska tuon tyylisiin, julkisessa haussa oleviin paikkoihin tulee yleensä kymmeniä ellei satoja hakemuksia, joten luulisi että valinnanvaraa olisi ollut.

Suuntaus lienee se, mikä se on ollut joillakin aloilla jo pitkään: Sitten kun olet tehnyt vuosia ilmaisia harjoitteluja ja sitä kautta saanut niitä ”näyttöjä”, saatat saada sen palkallisen työpaikan. Ellet sitten ole sitä ennen saanut hermoromahdusta tai palanut loppuun niissä ilmaisissa harjoitteluissa. Ilmaisen työn tekeminen yritysten pussiin ei välttämättä lisää yksilön itsekunnioitusta ja ammattiylpeyttä, vaikkei se palkka pääasia olisikaan. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että työtä yleensä tehdään siksi, että saisi toimeentulon.

En muuten ole lainkaan varma, onnistunko olemaan aktiivinen tällä ensimmäisellä tarkastelujaksollani. Ainakaan en tiedä, miten sen tekisin, ellen sitten satu löytämään töitä. Mitään sellaisia kursseja työkkärillä ei tunnu olevan tarjota, mihin voisin osallistua. Vaikka tuskinpa niitä kesällä niin paljon onkaan. Kuitenkin, vaikka tekisin periaatteessa kaiken oikein ja hakisin niin montaa työpaikkaa kuin pystyn, en välttämättä voi välttää leikkuria. Se ei nyt ole ensimmäinen huolenaiheeni, sillä kestänee vielä jonkin aikaa, ennen kuin työkkäri ja työttömyyskassa ovat käsitelleet asiani. Sain nimittäin odotetusti selvityspyynnön työkkäristä, sillä olen vuosia sitten perustanut toiminimen, vaikken sen kautta paljon mitään teekään. Työtönhän saa toimia sivutoimisena yrittäjänä, mutta silloin saa varautua tähän syynäilyyn. Käsittelyaika on keskimäärin kolme viikkoa. Negatiiviset kokemukset viime kerralta, kun jäin työttömäksi, hieman piinaavat takaraivossa. Silloin kun rahaa ei tipahtanut mistään neljään kuukauteen, kun työkkäri ja työttömyyskassa setvivät asioita. Tilanne tosin oli silloin paljon monimutkaisempi, joten elän toivossa, että tällä kerralla pääsisin vähemmällä.

Viime päivinä on myös puhuttu ”Aktiivimalli 2:sta”, jossa työtön velvoitettaisiin hakemaan neljää työpaikkaa kuukaudessa rangaistuksen uhalla. Omalla kohdallani neljän työpaikan hakeminen kuukaudessa ei tunnu kovin pahalta, mutta minä asunkin Helsingissä. Pienemmillä paikkakunnillä ei yksinkertaisesti välttämättä ole mitä hakea. En usko että muutenkaan on kenenkään etu, että lähetellään työhakemuksia koska ”työkkäri pakottaa”. Silloin yrittäjät saavat entistä enemmän hakemuksia ihmisiltä, jotka eivät edes halua työpaikkaa ja ne ”oikeat” hakemukset ovat vaarassa jäädä jalkoihin.

Synkeistä tunnelmista huolimatta, koitetaan mekin nauttia kesästä ja juhannuksesta. Eiköhän mekin olla se ansaittu, vaikka lakerikenkämiehet olisivatkin eri mieltä.

Työttömän kuulumisia

Melkein kaksi viikkoa työttömyyttä takana. Olen kai pitänyt itseni kiireisenä, koska vielä ei mieli ole ollut kovin maassa. Tähän kahteen viikkoon mahtuu yksi työhaastattelu, joka ei kuitenkaan johtanut työllistymiseen. Valitettavasti vai onneksi, en ole aivan varma, sillä en tunne että olisin vielä levännyt tarpeeksi (enkä ehkä kuitenkaan kokenut tehtävää aivan omakseni), mutta toisaalta taloudellinen toimeentulo stressaa. Lisäksi pieni syyllisyyden pisto tuntuu, jos yrittää ottaa tämän breikin loman kannalta. Mutta onko oikeasti väärin, jos työttömyyden ottaa lomana? On, jos työkkäriltä tai hallitukselta kysytään, mutta silloinhan pätkätyöläisellä ei olisi koskaan lomaa. Työttömyysjaksoon olisi toki paljon helpompaa suhtautua lomana, jos tietäisi, ettei se jatku loputtomiin.

Uskon ennemmin tai myöhemmin saavani taas töitä, mutta kesä on tunnetusti hankalaa aikaa työllistyä. Työttömyyttä ei silti ikimaailmassa voi verrata palkansaajien palkalliseen lomaan. Työttömällä on viranomaiset hengittämässä niskaan ja jatkuvasti olo, että rangaistaan karenssilla jos tekee jotain väärin/ei tee jotain/tekee mitä tahansa/on olemassa. Tämä yhdistettynä taloudelliseen epävarmuuteen, joka minun kokemusteni mukaan työttömänä läsnä aina, vaikka saisikin kohtuullista ansiosidonnaista päivärahaa. Koskaan nimittäin ei voi tietää, milloin työkkäri keksii ottaa oman tilanteen tarkempaan syyniin ja pantata päätöksiä kuukausikaupalla – sillä seurauksella että kaikki tuet katkeavat selvitysten ajaksi.

Entisen työpaikkani pääluottamusmies soitti minulle pari päivää sitten. Hänen varsinainen asiansa oli kysyä, oliko hr-henkilö ottanut minuun yhteyttä palkka-asiassa. Eipä ollut, eikä ole vieläkään, mutta ilmeisesti sitä asiaa, että palkkani oli aivan liian pieni, ollaan vielä jotenkin selvittelemässä. Toinen asia, jonka luottamusmies kertoi, oli se, että yhtäkkiä työpaikan sisällä on ilmaantunut auki paikka, joka on samalla nimikkeellä kuin minun entinen pestini, mutta edessä on ”junior”-etuliite. Tuntuu aika epätodennäköiseltä, että tarve olisi syntynyt yhtäkkiä viikossa sen jälkeen, kun minun työni loppuivat. Vasta aloittanut tiimin esimies vieläpä kirkkain silmin selitti minulle muutamaa päivää ennen töideni loppumista, ettei hän ole tekemässä uusia resursointeja lähiaikoina. Kusetukseltahan tuo vaikuttaa, niin kuin luottamusmieskin totesi. Tuntuu pahalta, ettei minulle haluttu tarjota kyseistä tehtävää. Pistää miettimään, missä vika oikein oli, vai eikö naama vain sattunut miellyttämään jotakuta. Silti samalla tuntuu hyvältä, että luottamusmies tuntuu olevan minun puolellani ja lupasi selvittää asiaa ja pitää minut ajan tasalla.

Mitä nyt?

Torstaina oli viimeinen työpäivä. Yritän vasta sisäistää asiaa (”Ei, tämä ei ole loma. Minä en ole menossa takaisin muutaman viikon päästä”). Viimeiset päivät sujuivat yllättävän hyvin, vaikkakin jouduin keskittymään aika paljon siihen, että pysyin kasassa. Työsuojeluasiasta en ole kuullut mitään sen koommin, mikä tuntuu oudolta, mutta minusta tuntuu että minun on pakko keskittyä muihin asioihin, tulevaisuuteen eikä menneeseen. Siitä selviää jotain jos selviää, mutta minä olen tehnyt parhaani.

Työtodistuksessani lukee ”X on oma-aloitteinen, ahkera ja on suoriutunut hyvin hänelle annetuista tehtävistä. Suosittelemme häntä vastaaviin tehtäviin.” Tämä on siis asiakasyrityksen entisen esimieheni lausunto minusta. Sen saman esimiehen, joka sivuutti minut täysin rekrytoinnissa, jossa palkattiin uusi ihminen tekemään samoja tehtäviä, joita minä tein. Ei liene yllätys, että lausahdus tuntuu minusta hieman tekopyhältä. Sitä paitsi, kissa kiitoksilla elää (vaikka ei sekään varmaan kovin kauaa). Kauniit sanat eivät valitettavasti maksa vuokraani.

Työttömäksi jääminen on kriisi, vaikka se ei olisikaan tullut yllätyksenä. Viimeksi kun jäin työttömäksi, en saanut rahaa mistään neljään kuukauteen, kun työkkäri selvitteli asioita niin pitkään. Tilanne toki oli silloin ihan toisenlainen kuin nyt. Tällä kertaa asiassa ei pitäisi olla mitään epäselvää, sillä olen jäänyt työttömäksi määräaikaisen työsuhteen loputtua. Viime kerralla usko systeemin toimivuuteen kuitenkin kärsi aika kovan kolauksen.

Mutta ei taloudellinen toimeentulo ole ainoa asia, jossa työttömäksi jääminen ottaa koville – ei lähimainkaan. Se on vaikea sisäistää, ettei yhtäkkiä näekään niitä ihmisiä, joita on nähnyt melkein joka päivä reilun vuoden ajan. Ei voi puhua heidän kanssaan (tai voi tietysti, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan).

Ihmisen identiteetti ei saisi rakentua liikaa työn varaan. Sen olen tiennyt jo ennestään, mutta tässä yhteiskunnassa sitä voi olla vaikeaa välttää. Viime viikolla olin ”tärkeä”, monilla ihmisillä oli asiaa minulle, moni ihminen halusi jotakin minulta. Tänään ainoa ihminen, jonka kanssa olen puhunut, oli lähikaupan kassa (”Moi, siinä on kolme perunapiirakkaa. Kiitos.”).

Uskon että olen ansainnut loman siinä missä nekin, joilla on vakituinen työpaikka ja viiden viikon palkallinen loma, sillä olen pitänyt vapaata vähän yli viikon viimeisen reilun vuoden aikana. Työttömyyteen ei kuitenkaan ole kovin helppoa suhtautua lomana. Ikään kuin ei kuitenkaan ansaitsisi sitä, koska ei ole onnistunut saamaan vakituista työpaikkaa. En kuitenkaan pidä sitäkään huonona saavutuksena, että alunperin kahden viikon projektiksi tarkoitettu työjakso venyi yli vuodeksi.