Ne tärkeimmät asiat

Freudin mukaan työ ja rakkaus ovat tärkeimmät onnen lähteet. Hänen jälkeensä (ja varmasti ennen häntä) monet muutkin ovat puhuneet työn ja rakkauden tärkeydestä. ”Ainoat todelliset asiat elämässä ovat työ ja rakkaus, eikä ole hyvä, jos toinen niistä puuttuu” sanoi Marilyn Monroe jossakin haastattelussaan. Minun on pakko myöntää, että olen samaa mieltä heidän kanssaan, ainakin suurin piirtein. En tosin tiedä, olenko oikeassa. Entä jos ihmisellä ei ole työtä eikä rakkautta? Eikö hän silloin voi olla onnellinen? Eikö hänen elämässään ole mitään todellista?

Entä jos työ puuttuu? Yhteiskuntamme korostaa työtä aika tavalla. Olen miettinyt jokaisen ihmisen oikeutta työhön. Aika monet ovat oikeasti sitä mieltä, että töitä löytää, jos haluaa ja yrittää tarpeeksi. Rohkenen olla eri mieltä. Olen kouluttautunut haastavalle alalle, jolla on vaikeaa työllistyä. Suurin osa töistä on keikkatöitä. Itseasiassa olen juuri eilen hyväksynyt erään nollasopimuksen loppuvuodelle. Käytännössähän se ei välttämättä tarkoita yhtään mitään. Työnantajaa se ei sido millään tavalla. Minä taas, no, jos haluan että töitä on tulevaisuudessakin tässä työpaikassa, olisi varmaan parasta pystyä ottamaan ne työt vastaan mitä tarjotaan.

Tietysti voin hakea töitä, jotka eivät vastaa koulutustani. Niin olen tehnytkin. Olen hakenut töitä mm. kaupan alalta, varastosta, toimistosta, erilaisia asiakaspalvelutehtäviä… En ole päässyt yhteenkään haastatteluun. Itseasiassa yksi puhelinsoitto tuli koskien erästä varastotyötä, ja soittaja oli sitä mieltä, että ”tämä ei ole sitä mitä sinä etsit”. Pystyn ymmärtämään sen. Työnantajat varmaankin ajattelevat vilkaistuaan cv:täni, että katoaisin heti kun saisin koulutustani vastaavaa työtä. Se on aika todennäköistä, mutta en voi olla ihmettelemättä, miten kukaan voi ikinä vaihtaa alaa, jos näin ajatellaan.

Työtönkin voi olla onnellinen, siitä olen varma. Mutta sallisiko yhteiskunta tämän hänelle?

Työtön luuseri avautuu osa I

Laskujeni mukaan olen hakenut viimeisen kahden viikon aikana 28 työpaikkaa. Se on minulle aika vähän, parhaimmillaan olen hakenut noin 50 työpaikkaa viikossa. Viimeisen parin kuukauden sisällä olen käynyt kolmessa työhaastattelussa. En tiedä onko se paljon vai vähän. Monille työttömille se olisi paljon, mutta hakemieni työpaikkojen määrään nähden se on aika vähän. En saanut mitään niistä kolmesta työpaikasta.

Työhaastatteluun pääseminen on onnenpotku. Mutta se voi olla myös yllättävän raskas prosessi. Menet ehkä vailla suuria odotuksia haastatteluun. Vähitellen haastattelun aikana alat innostua. Haastattelija on rohkaiseva, sanoo että sinä olet hyvä ehdokas. Alat ajatella, että tämä voisi olla mukava työ. Seuraavina päivinä olet jo laittanut elämäsi uuteen järjestykseen pääsi sisällä. Olet valmis perumaan suunnitelmia, sillä työt alkaisivat ehkä jo seuraavalla viikolla. Mutta sitten tulee se puhelu. Ja pettymys, sinua ei ole valittu. Mutta paljon pahempaa on tietysti se, jos sitä puhelua ei ikinä tule. Ei tule edes sitä yhden rivin massasähköpostia, sori ei tällä kertaa. Ei, vaikka haastattelusta lähtiessä on iloisesti kätelty ja sanottu, että palataan asiaan. Vaikka sinussa ei todennäköisesti ole mitään vikaa, saatat miettiä: Olenko minä niin kelvoton, etten ole edes sen arvoinen, että minulle pitäisi ilmoittaa? Ja niin oletkin tehnyt jonkun toisen ajattelemattomuudesta ja välinpitämättömyydestä oman ominaisuutesi.

Ehkä hieman ironista, että kaikkien näiden hakemusten jälkeen sain tänään puhelinsoiton, jossa minulta kysyttiin, haluaisinko tulla muutaman päivän työkeikalle. Soittaja oli kuullut, että teen työni hyvin. Tietysti halusin, menen riemusta hyppien vaikka vain muutaman päivän työkeikalle, en edes hirveästi miettinyt, miten kannattavaa se on rahallisesti ja millaisen paperisodan joudun jälleen kerran käymään työttömyyskassan kanssa. Koska palkka maksetaan seuraavan kuukauden 20. päivä, se viivyttää päivärahan maksamista melkein kuukaudella. Sikäli muutaman satasen tienaaminen ei tunnu välttämättä sen arvoiselta. Mutta menen silti riemusta hypellen töihin.