Tulin, näin, hävisin

Sain viime viikolla hyvin nopealla aikataululla kutsun työhaastatteluun. Olin toiveikas, sillä ajattelin, että koska aikataulu oli niin kiireellinen, hakijoita ei olisi kovin paljoa. Menin seuraavana päivänä hakemuksen kirjoittamisesta ja kutsun saamisesta haastatteluun, joka tuntui menneen ihan hyvin. Kuitenkin, jo siinä vaiheessa kun pääsin takaisin kotiin, olin saanut sähköpostin, jossa kiitettiin haastattelussa käymisestä, mutta kerrottiin, että olivat päätyneet kuitenkin toiseen hakijaan. Jo haastattelussa he kertoivat olleensa yllättyneitä, sillä nopealla aikataululla oli tullut hakemuksia niin hyviltä ja sopivilta hakijoilta. Sähköpostissa kertoivatkin, että toisella hakijalla oli enemmän kokemusta myynnistä. Työilmoituksessa ei myyntikokemusta peräänkuulutettu, mutta tässä jälleen nähdään, että eletään työnantajan markkinoita – voidaan vaatia, että työntekijä osaa lähes kaiken mahdollisen sellaisenkin, mitä itse tehtävä ei vaatisi. Positiivista oli tietysti se, että ylipäätään vaivautuivat ilmoittamaan. Se kun ei ole ollenkaan itsestään selvää.

Se positiivinen puoli haastatteluun pääsemisessä oli, että se antoi hieman uskoa ja motivoi kirjoittamaan työhakemuksia entistä enemmän. Se taas poiki sen, että olen tällä viikolla saanut kaksi kutsua työhaastatteluun. Toinen työhaastattelu oli tänään, toinen on ensi viikolla. Tällä hetkellä uskon, että jossain vaiheessa onnistaa. Silti, joka kerta kun tulee hylkäys, tuntuu siltä, että tuotan pettymyksen kaikille, joille olen kertonut päässeeni haastatteluun. Ei ehkä pitäisi kertoa ennen kuin on oikeasti saanut työpaikan.

Mitä jos tämä on tässä?

Mitä jos se ei muutu tämän paremmaksi? Tarkoitan, mitä jos ei ikinä saa mahdollisuutta? Mahdollisuutta näyttää, mihin kykenisi. Kyllähän päivänsä ja elämänsä saa täytettyä muillakin asioilla kuin työllä, mutta silloin kun se ei ole oma valinta, ja kun tuntee että olisi potentiaalia, joka pitäisi päästä näyttämään, se voi olla vaikea niellä.

Olen ollut pian työttömänä puoli vuotta. Se voi olla paljon tai vähän, ihan riippuu siitä mihin vertaa, mutta totta puhuen kuvittelin että olisin tähän mennessä löytänyt jotakin. Vaikka en ole ensimmäistä kertaa työttömänä, tuntuu silti aina tulevan yllätyksenä, miten vaikeaa tämä on. Tiedän etten ole ainoa, jotain voi kai päätellä siitäkin, että erääseen trainee-ohjelmaan, johon taannoin hain, haki yli 1500 hakijaa.

Siitä koulutuksesta, johon kävin reilu viikko sitten haastattelussa mahdolliseen harjoittelupaikkaan, ei ole kuulunut mitään. Luultavasti voin jo olettaa, etten ole päässyt koulutukseen, joka alkaisi alle viikon päästä, mutta olen aika pettynyt siihen, ettei mitään ole ilmoitettu. Olen kuitenkin panostanut hakuun sen verran, että olen käynyt kahdessa haastattelussa ja osallistunut yhteen videohaastatteluun, sen lisäksi että tietysti alunperin tein hakemukset sekä koulutuksen järjestäjälle että TE-toimistolle. Kun kyseessä on vielä yritys, jonka toimialaa on rekrytointi ja rekrykoulutusten järjestäminen, on mielestäni aika pöyristyttävää, ettei ilmoiteta mitään. Varsinkin kun yrityksen yhteyshenkilö sanoi minulle puhelimessa, että ilmoittaa minulle tiedon heti kun saa sen. Saattaa olla, että kyseinen henkilö saa lähipäivinä tulikivenkatkuisen sähköpostin. Aikanaan saan varmaankin TE-toimistolta kirjeen, jossa kerrotaan, ettei koulutuspaikkaa ole voitu varata minulle, koska hakijoita oli enemmän kuin koulutuspaikkoja, mutta olisi ollut kiva saada henkilökohtaisempaa palautetta, koska etenin haussa kuitenkin aika viime metreille.

Eräs haastattelukokemus

Kävin maanantaina haastattelussa erääseen harjoittelupaikkaan. Kyseessä on siis rekrykoulutus, johon pääsemiseksi pitäisi olla harjoittelupaikka. Koska harjoitteluyritys maksaisi koulutuksen järjestäjälle noin 9000 euroa, ei harjoittelupaikan löytyminen ole välttämättä ihan läpihuutojuttu. Eipä silti, en itse ole laittanut tikkua ristiin harjoittelupaikan löytymiseksi, koska en oikein usko koko juttuun. Koulutuksen järjestäjä oli kuitenkin löytänyt mahdollisen paikan, jossa ainakin haluttiin haastatella minut. En oikein tiedä mitä odottaa, mutta koska on mennyt jo kaksi päivää ilman että on kuulunut mitään, ja koulutus alkaisi vajaan kahden viikon päästä, alan epäillä, ettei ehkä onnistanut.

Toki 9000 euroa on 6 kuukauden harjoittelusta paljon vähemmän kuin mitä yritys maksaisi palkatusta henkilöstä. Lisäksi harjoittelijasta pääsee siististi eroon harjoittelun loputtua. Olen vähän kahden vaiheilla, haluaisinko harjoitteluun vai en. Haluan pois kotoa, se on totta, mutta olen tehnyt mielestäni tarpeeksi ilmaisia töitä yhden elämän ajalle. Olen alkanut miettiä myös uudelleenkouluttautumista. Jos opiskelisi jotakin ihan muuta mitä tähän asti. Mutta pelkään, että jos menen johonkin useamman vuoden kestävään koulutukseen ja pahimmassa tapauksessa kasvatan velkataakkaani entisestään, ja sitten valmistuttuani huomaankin, etten yhtään sovi kyseiseen työhön (tai ettei töitä löydykään).

Maanantain haastattelusta vielä, minua oli haastattelemassa kolme nuorehkoa miestä. Näistä kolmesta kaksi räpläsi haastattelun ajan lähinnä puhelimiaan. Täytyy myöntää, että kävi mielessä, että mistähän syystä noilla on työ ja minulla ei. Lisäksi eräs heistä kysyi minulta, miksi työsuhteeni ovat olleet niin lyhyitä. Olen työskennellyt paljon projekteissa ja ottanut vastaan kaikki lyhyetkin työsuhteet. Muuten en olisi ollut töissä ties miten pitkään aikaan. Mutta olisiko ollut parempi olla kokonaan ilman töitä kuin lyhyissä työsuhteissa? En oikein usko, sillä silpputyö on koko ajan yleisempää, mutta kyllähän joku saattaa niin ajatella.