Realismia

Ensimmäinen työhaastattelu ehkä kolmeen kuukauteen. Sekin tosin vain puhelinhaastattelu, ja epäilenpä etten tule pääsemään prosessissa eteenpäin. Puhelinhaastatteluun ei oikein voi varautua samalla tavalla kuin tavalliseen haastatteluun. On joitakin sekunteja aikaa yrittää muistaa, että mistähän paikasta mahtoi olla kysymys. Sitä yrittää olla puhumatta itseään pussiin, paljastamatta, ettei ole aavistustakaan, mistä niistä kymmenistä paikoista on kysymys, joita on viime aikoina hakenut.

Työnantajat haluaisivat kai kuulla, että tämä on juuri se, one and only, unelmieni työpaikka. Tänne olen aina halunnut töihin, en mihinkään muualle. Herätkää nyt, hyvät ihmiset. Ei ole millään tavalla realistista, että näinä aikoina tuhannet ja taas tuhannet työttömät voisivat hakea vain niitä unelmiensa työpaikkoja.

Loppuun haastattelija esitti kysymyksen: Onko sinulla muita hakuja menossa? Teki mieli kysyä, vitsailiko hän. Mitäpä luulisit, olenko hakenut muitakin työpaikkoja? Tyydyin kuitenkin sanomaan kuten asia on: olen hakenut monia paikkoja ja haen koko ajan, mutta en ole toistaiseksi päässyt haastatteluihin.

Passivismia

Mikäs se tipahtikaan postiluukusta muu kuin työttömyyskassan ilmoitus siitä, että paivärahaani leikataan, koska en ole ollut riittävän aktiivinen. Ehkä menetettyjä euroja enemmän ottaa päähän juuri se passiiviseksi – eli laiskaksi – haukkuminen. Vaikka ei kai tätä voi ottaa henkilökohtaisesti, koska eihän päätöksiä tekevillä ole oikeasti mitään käsitystä siitä, kuka on aktiivinen ja kuka ei. Siinä mielestäni onkin se ongelma. Pelkästään lopputuloksella, eli sillä, saako töitä, on merkitystä. Se on samantekevää, onko lähettänyt sata työhakemusta vai yhden.

Avoimia työpaikkoja selaillessa tulee aika toivoton olo. Oikeasti niitä paikkoja, joihin minulla on mitään edellytyksiä, on aika vähän. Ja niihin, mitä on, tulee hakemuksia pilvin pimein. Turhautumista. Mietin muun muassa sitä, miten edellisen työsuhteeni päättyessä vuokratyöfirman esimieheni ylisti minua, ja oli varma siitä, ettei minulla ole vaikeuksia työllistyä. Lupailipa jopa auttavansa työpaikan löytymisessä. En minä niihin puheisiin silloinkaan uskonut, mutta eipä ole työpaikkaa siltäkään suunnalta kuulunut. Mutta eipä siitä voi ketään syyttää – kun ei ole töitä niin ei ole.

Vaikka en minä ole koskaan siihen uskonut, että joku hyväntahtoinen sielu jossain auttaisi minua saamaan työpaikan. En, vaikka tiedänkin olevani hyvä työntekijä, ja tiedän ainakin joidenkin ihmisten tietävän sen. Tuntuu että nykyään on eniten merkitystä sillä, oletko ”sosiaalinen”, mikä aika usein tuntuu tarkoittavan sitä, että olet tuomassa itseäsi esille jatkuvasti ja joka paikassa. Jos sellainen ei onnistu sinulta, on ihan sama, teetkö työsi hyvin.

Työttömiä ja työttömiä

”Kurssilaisilla oli päällään kuluneita ja epähienoja vaatteita, jollaisia näki kierrätyskeskuksissa sekä kriisialueiden ihmisten päällä tv:ssä. Markokaan ei näyttänyt siitä porukasta mitenkään erottuvan. Minun oli vaikea päästä perille siitä, että välttelivätkö hekin töitä vai olivatko he vain saamattomia tai jotenkin  epäonnisia.”

”Marko sanoi, että mikäli kapitalistinen yhteiskunta halusi antaa jokaiselle ihmisarvon, oli ilman mitään vaatimuksia annettu raha sen ainoa mahdollinen keino. Jos taas kansalaiset haluttiin pitää nöyrinä, niin sopi jatkaa tällä nykyisellä mallilla, jossa kaksisataatuhatta työtöntä kansalaista eli syvän häpeän ja itseinhon vallassa. Vastikkeettoman rahan antaminen ihmiselle olisi viesti, joka sanoisi, että tervetuloa maailmaan, tässä sinulle sen verran rahaa että pystyt pitämään ruumiisi ja sielusi elossa.”

Katkelmat ovat Ossi Nymanin romaanista ”Röyhkeys”, jonka luin vähän aikaa sitten. Sen saman kirjan, joka ilmestyessään aiheutti kohun, koska kirjailija sanoi suoraan, ettei häntä kiinnosta mennä töihin. Hän haluaa kirjoittaa, vaikka sitten työttömyyspäivärahan turvin. Niin kuin arvata saattaa, tällainen ulostulo aiheutti suuttumusta, ja Nymania syytettiin yhteiskunnan loiseksi. Minua suututti lähinnä se, että ajattelin yksittäistapauksen leimaavan kaikki työttömät työnvälttelijöiksi. Vähän myöhemmin ymmärsin kyseessä olevan aika onnistunut mainoskampanja esikoiskirjalle. En usko että minäkään olisin ilman sitä kohua tarttunut tähän kirjaan.

Kirja on kaunokirjallisena teoksena mielestäni varsin kelvollinen, mutta tämä ei ole kirjallisuusblogi (enkä minä pätevä arvioimaan teoksen kaunokirjallisia ansioita). Koska kirja perustuu vahvasti Nymanin omaan elämään, voinen olettaa, että siinä esitetyt ajatukset ovat myös lähellä sitä, mitä hän asioista ajattelee. Olin hieman yllättynyt, sillä kirjan päähenkilö (ja Nyman?) tuntee työttömyydestään häpeää, vaikkei haluakaan tehdä töitä. Itseasiassa aika monet kirjassa esitetyt ajatukset ovat lähellä sitä, mitä itse ajattelen. Suurin ero on kai se, että minä oikeasti haluaisin tehdä töitä. Tavallaan pidän itseäni vielä huonompana siksi: minä en saa töitä vaikka yritän. Töitä välttelevät voivat ainakin uskotella itselleen että saisivat kylllä työpaikan, jos vain vähän viitsisivät yrittää.

Onko erona siis kunnianhimo? En tiedä, mutta olen tässä viimeisen työttömyysjaksoni aikana alkanut miettiä, että miksi työ sitten on niin tärkeää. Hyvä on, hyvä on. Tietysti raha. Se lienee useimmilla se perimmäinen syy. Mutta se ei ole ainoa. Kun tuntuu, että työn pitäisi olla koko elämä, ja jos sitä työtä ei ole, pitäisi ryömiä johonkin nurkkaan häpeämään ja pysyä poissa kunnollisten ihmisten silmistä.

Olen huomannut, että mitä enemmän aikaa menee, sitä vähemmän työnhaku kiinnostaa. En ole ehkä viikkoon kirjoittanut yhtään hakemusta. Se on aika poikkeuksellista, ja vielä harvinaisempaa minulle on se, kun tänään kävin läpi avoimet työpaikat ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tuntuu, että niitä ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestejä on nyt vain tullut liikaa, on tullut joku raja vastaan. Tiedän ettei pitäisi luovuttaa, mutta en tiedä, miten pääsisin eteenpäin.

Ihmisroskat

Satuin tänään näkemään sosiaalisessa mediassa videopätkän, joka teki minut aika surulliseksi. Enemmän surulliseksi kuin vihaiseksi. Oulun kaupunginvaltuuston kokouksessa Keskustan valtuutettu Riikka Moilanen kutsui syrjäytyneitä ja päihdeongelmaisia ”ihmisroskaksi”. On aika vaikea ymmärtää, mitä Moilasen päässä on liikkunut. Millaista vastaanottoa julkisessa tehtävässä toimiva ihminen voi odottaa alentamalla jonkin ihmisryhmän noin törkeästi? Tuntuu vain oikeudelta ja kohtuudelta, että Pihlajalinnan alueellisena toimistusjohtajana toiminut Moilanen sai kommenttinsa jälkeen potkut.

Miksikö puutun tähän asiaan blogissani, joka käsittelee pääasiassa työttömyyttä? En suinkaan halua laittaa yhtäläisyysmerkkejä työttömien ja syrjäytyneiden välille (vaikka jotkut niin tekevätkin). Olen kuitenkin sitä mieltä, että kuka tahansa voi syrjäytyä. Kenelle tahansa voi käydä huonosti, sillä elämässä niin sanotusti ei mene nallekarkit tasan. Sitä paitsi, monien mielestä minäkin olen varmaan ihmisroskaa, koska minulla ei ole työpaikkaa, vaikken itseäni syrjäytyneenä pidäkään.

Syyskuu

Olin muutaman päivän vanhempieni luona. Toivoin että se auttaisi pääsemään eroon tästä sisälläni olevasta möhkäleestä, joka tuntuu estävän kaiken tekemisen tällä hetkellä. Vaikka oli mukavaa viettää aikaa vanhempieni ja sisarusteni kanssa, tuntuu ettei miniloma juuri helpottanut asiaa. Ehkä päin vastoin. En ole varmaan pariin viikkoon kirjoittanut yhtään työhakemusta, mikä on minulle aika poikkeuksellista. En vain saa päästäni pois ajatusta siitä, miten turhaa tämä on. Kun paikasta toisensa jälkeen tulee hylkäysviesti, alkaa usko olla aika vähissä. Nytkö jo? Ei sen vielä pitäisi olla lopussa. Olen ollut työttömänä vasta vähän yli kolme kuukautta. Vasta vai jo? En tiedä, riippuu näkökulmasta. Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että kolme kuukautta on joku rajapyykki, jonka jälkeen mahdollisuudet saada töitä hupenevat entisestään. Toisaalta, kyllä jotkut onnistuvat saamaan työn oltuaan vuosia työttömänä. Pakko ihailla sitä, että vielä siinä vaiheessa jaksaa uskoa.

Jotkut tuntuvat saavan uuden työpaikan ilman ongelmia jo ennen kuin edellinen työ on loppunut. Olen alkanut tulla siihen tulokseen, että sillä on loppujen lopuksi aika vähän merkitystä, miten hyvin työnsä tekee. Melkein jokaisessa työpaikkailmoituksessa peräänkuulutetaan ensimmäisenä ”ulospäinsuuntautuneisuutta”, vaikkei läheskään kaikissa työtehtävissä ulospäinsuuntautuneisuutta tarvita. Eivätkä kaikki ole ekstroverttejä. Minä en ole, eikä minusta sellaista ikinä tule. Tiedän, että se on yksi syy siihen, ettei minulla ole töitä ja siihen, että minun tuntuu olevan vaikeampaa saada työpaikka kuin opiskelutovereillani. Vaikka opettajat tuntuivatkin uskovan loistavaan tulevaisuuteeni. Oikeasti jollain todistuksilla ja arvosanoilla ei ole mitään merkitystä.

Ehkä olen pettynyt kun nyt, syksyn tultua, en heti löytänytkään työtä. Kesän aikana en todellisuudessa uskonutkaan sitä löytäväni. Syksy on kuitenkin vasta alussa. Hengitä. Kaikki järjestyy.