Samaan aikaa toisaalla

Ideologinen työtön sitä ja saamattomat laiskurit tätä. Koko aihe pursuaa korvista, enkä ole lukenut murto-osaakaan siitä, mitä aiheesta on viime päivinä kirjoitettu. Ossi Nyman pelasi korttinsa sikäli ovelasti, että harva esikoiskirjailija saa osakseen moista huomiota. Valitettavasti Nyman tulee samalla tehneeksi aika paljon hallaa niille työttömille, jotka antaisivat vaikka toisen kätensä päästäkseen töihin. Voin kuvitella, miten tällä hetkellä aika monet mielessään niputtavat kaikki työttömät samaan sakkiin – ”Mitä minä sanoin, tuollaisia ne ovat kaikki”. Tästä päästään siihen, ettei varmaan mitään muuta ihmisryhmää kuin työttömiä yhtä suuren yleisen hyväksynnän vallitessa voida tunkea samaan lokeroon.

18358684_10155473976474684_4791114862158790598_o

Nymanin ulostulon jälkeen näitä onkin riittänyt, ”ideologisesti työttömiä”. Useimmilla (sikäli kun he ovat oikeita ihmisiä eivätkä jonkun toimittajan keksimiä) on ilmeisesti hieman enemmän järkeä päässä kuin Nymanilla, eivätkä he toitota omalla nimellään ettei töihin meno kiinnosta mutta työttömyyskorvaus kelpaa. Monet TE-keskuksen kanssa asioimaan joutuneet nimittäin tietävät, että työtöntä rangaistaan karenssilla pienimmästäkin syystä, yritti sitten tehdä jotain tai olla tekemättä.

Oikeasti en ihmettele sitäkään, että jossain vaiheessa kiinnostus töiden hakemiseen vain loppuu. Voisin kuvitella, että jos itse olisin vuodesta toiseen hakenut töitä pääsemättä edes haastatteluun, yrittäisin varmasti etsiä elämääni sisältöä jostakin muualta. Onko sitten enemmän väärin elää yhteiskunnan kustannuksella ja tehdä jotakin, mistä tuntee saavansa jotain kuin olla vaikkapa vuodesta toiseen palkattomissa harjoitteluissa, mistä ei koskaan seuraa mitään pysyvää? En tiedä, mutta niille jotka taivastelevat yhteiskunnan kustannuksella herroiksi eläviä työttömiä, voin sanoa: kannattaa kokeilla, ei sillä peruspäivärahalla kovin pitkään juhlita.

Oma tilanteeni on sikäli valoisa, että työ, jossa aloitin keväällä, jatkuukin ensi toukokuuhun asti. Tämä on ensimmäinen kerta pitkään aikaan, kun pystyn ajattelemaan elämääni pidemmälle kuin kahden viikon tai kahden kuukauden päähän. Eriarvoisuus silti rassaa aika paljon. Itse teen käytännössä samoja tehtäviä kuin muutkin tiimissäni, mutta vuokratyöntekijänä olen kuitenkin hieman kuin toisen luokan kansalainen. Minulla ei välttämättä ole tarvittavia välineitä töiden tekemiseen. Minua ei kutsuta viikkopalaveriin. Eikä pikkujouluihin. Pahinta on silti erään työtoverin asenne, joka saa minut miettimään vähintään kerran viikossa irtisanoutumista. Se asenne sanoo: ”Minä olen parempi kuin sinä”.

Mainokset

Työttömiä, jotka haluavat töitä

Luin tänään melko provosoivan kirjoituksen Talouselämä.fi-sivulla. Tekstin otsikko kertoo jo paljon: ”15 000 työtöntä, kaksi haluaa töihin – kaukana ei ole johtopäätös että työ ei vain kiinnosta”. Otsikko herätti silti mielenkiintoni, sillä minun kokemusteni mukaan työttömissä on enemmän niitä, jotka haluavat töihin, kuin niitä, jotka eivät halua. Toki kysymys on minun kokemuksestani, ei mistään kaikenkattavasta tutkimuksesta. Katja Boxberg kirjoittaa kahvilaa pyörittävästä tuttavastaan, joka on yrittänyt saada kahvilaansa työntekijää, mutta paikkaa on kuulemma hakenut vain kaksi – ja niistäkin toinen halusi puolet palkasta pimeänä. Kuulostaa melko erikoiselta, tosin sitähän Boxberg ei kerro, missä tuosta avoimesta työpaikasta sitten on ilmoitettu – jos missään. Tällaiset kuulopuheisiin perustuvat kirjoitukset saavat hieman epäilemään koko tapauksen todenperäisyyttä, joten kehottaisin Boxbergia kertomaan, mihin osoitteeseen hakemukset voi toimittaa. Jos työ kerran on niin lupaava kuin Boxberg väittää – ”Hieno miljöö, tes:n mukainen palkka, säännöllinen päivätyö, hyvät liikenneyhteydet julkisilla” – tuskin halukkaista on pulaa. Saattaisin itsekin hakea, ellen olisi vielä kiinni edellisessä pätkätyössäni.

Yksittäistapauksen, joka kaiken lisäksi ilmeisesti perustuu kuulopuheisiin, perusteella ei ehkä kannattaisi mennä tekemään minkäänlaisia johtopäätöksiä kokonaisesta ihmisryhmästä ja väittämään, että työnteko ei kiinnosta. Myönnettäköön, etten ole juuri hakenut työpaikkaa kahviloista, ihan vaan siitä syystä, että olen ajatellut, ettei kokemuksen puuttuessa ole mitään mahdollisuuksia. Yksi ihminen – työtönkään – ei pysty millään hakemaan kaikkia avoimena olevia työpaikkoja, joten jonkinlaista karsintaa on pakko tehdä. Itse esimerkiksi lopetin varastotöiden hakemisen, kun en koskaan päässyt haastatteluun asti.

Joten, Katja Boxberg, miten olisi seuraavaan kirjoitukseen otsikko: ”Tuttavani haki 500 työpaikkaa, mutta ei tärpännyt – kaukana ei ole johtopäätös että työnantajia ei vain kiinnosta”?

InstagramCapture_39fe53bf-f6e6-42e7-9ea4-39432e37a90f

Tunnelmia sairauslomalta

Kirjoitan tätä kymmenpäiväisen sairauslomani toisena päivänä. Epäusko: niin, näinkö tässä sitten kävi? Itsesyytöksiä: olisi pitänyt jaksaa, olisi pitänyt ymmärtää pitää taukoa aikaisemmin, näinkö vähästä minä oikeasti väsyn? Tai no, vähästä ja vähästä, olenhan aika erikoisessa tilanteessa, kuten viimeksi kirjoitin, melkein kuukausi sitten. Opin myös eilen käydessäni lääkärin luona, ettei burnout kelpaa sairausloman syyksi. ”Onneksi” minulla on taustalla diagnoosi, joka ilmeisesti sitten kelpaa. Huomenna on edessä käynti oman työterveyslääkärin luona, vaikka en tiedä, mitä siltä pitäisi odottaa. Tällä hetkellä suunnitelma on, että menen töihin ensi viikon perjantaina ja olen töissä lokakuun loppuun asti, jolloin tämänhetkinen sopimukseni loppuu. Tuskin kuitenkaan yritän saada jatkoa, sillä miksi hakata päätään seinään paikassa, jossa minulla ei ilmeisesti ole tulevaisuutta.

sdr

Tilanne, jossa on pystynyt suunnittelemaan elämäänsä kaksi viikkoa tai kaksi kuukautta eteenpäin, on käynyt voimille. Kun siihen yhdistetään esimiesten ja osittain työkavereiden alentuva asenne ja taustalla ollut rekrytointi, jossa minut sivuutettiin, vaikka tehtävät vastaavat lähes täysin niitä tehtäviä, joita minä teen, ei ehkä ole ihme, että koko hommaan on hieman mennyt maku. Sääli sinänsä, tulee ikävä niitä ihania ihmisiä, joita siinäkin työpaikassa on. Se ei kuitenkaan riitä syyksi löysässä hirressä roikkumiseen pidempään.

Joitakin havaintoja olen tehnyt – tai oikeastaan olen tehnyt ne jo aikaisemmin, ja nyt ne ovat vahvistuneet. Työelämässä nykyään taitaa olla aika tyypillistä se, että ne harvat, jotka ovat niin onnekkaita, että ovat onnistuneet saamaan työpaikan – varsinkin vakituisen – ovat niin ylityöllistettyjä, että luhistuvat työmäärän alle. Jotenkin silti niistä töistä ollaan hyvin mustasukkaisia, ettei nyt vaan joku freelanceri, osa-aikainen, vuokratyöntekijä tai muuten toisen luokan kansalainen saisi tehdä mitään liian merkittävää – tai jopa kivaa.

Toivon itselleni voimia lähteä paikasta, jossa minulla ei ole tulevaisuutta. Kahdessa kuukaudessa tietysti ehtii tapahtua paljon, vaikka epäilenpä, tarjottaisiinko minulle edes jatkoa enää, nyt kun esimiehet ovat huomanneet etten olekaan kone, joka ei tarvitse taukoa.

Hyviä aikomuksia

Olen hieman erikoisessa tilanteessa. Kuten olen kirjoittanut, aloitin maaliskuussa työn, jonka oli tarkoitus olla kahden viikon projekti, mutta joka on sittemmin jatkunut useampaan kertaan. Tällä hetkellä tilanne on se, että työsuhteeni on päättymässä tämän kuun lopussa. Jokin aika sitten työpaikalla oli auki vakituinen työpaikka, joka osittain vastaa sitä, mitä teen tälläkin hetkellä. Minua ei kuitenkaan edes haastateltu tehtävään. Minulle kyllä selitettiin hyvin kauniin sanankääntein, miten minun ei haluttu ”jämähtävän” työpaikkaan, joka ei ehkä kuitenkaan ole aivan sitä, mitä haluan tehdä. Tämä näkemys perustui siihen, mitä olen aiemmin tehnyt ja opiskellut. Siinä vaiheessa, kun rekrytointiprosessi oli loppusuoralla, en kuitenkaan uskonut millään, mitä minä olisin sanonut, olevan suurta merkitystä. Ja vaikka näkemys onkin ehkä totta ainakin osittain, jämähtäisin mieluummin hyväpalkkaiseen vakituiseen työhön kuin kilometritehtaalle ja leipäjonoon. Jostakin syystä työnantajilla tuntuu olevan aika usein sellainen käsitys, että työpaikat kasvavat puussa. Jälleen kerran minulla on siis sellainen olo, että minulle toivotaan loistavaa tulevaisuutta – jossakin muualla. Sanotaanhan, että tie helvettiinkin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Se uusi työntekijä aloitti sitten tänään. Yritän suhtautua häneen kuin keneen tahansa, eihän se ole hänen vikansa, että hän vastasi paremmin sitä profiilia, mitä tehtävään haettiin. Silti, en voi olla miettimättä, että minäkin pärjäisin siinä tehtävässä. Tuntuu typerältä seurata vierestä, miten hänelle opetetaan asioita, jotka minä jo osaan – ja samaan aikaan oma työni on (näillä näkymin, jälleen kerran) loppumassa. Ja mitä siihen profiiliin tulee, samoja tehtäviä hoitavat keskenään melko erilaisista taustoista tulevat henkilöt, joilla ei voi ikänsä puolesta olla kovin pitkää työuraa takanaan. En kuitenkaan suostu myöntämään olevani kateellinen ja pikkusieluinen ihminen. Haluan uskoa, että jotakin parempaa on luvassa, minullekin. Ehkä tämä osoittautuu ennemmin tai myöhemmin palvelukseksi.

20232252_10155722686174684_4063430143276998715_o

Tämän päivän työelämää

Se alunperin kahden viikon työpätkäni, joka on kestänyt jo kolme kuukautta, kestää sittenkin vielä elokuun loppuun asti. Ei siinä mielessä valittamista, olen ihan mielelläni töissä koko kesän. Toki olen itsekseni hymähdellyt, kun työkaverit päivittelevät, miten viiden viikon kesäloma ei riitä mihinkään. Mietin nimittäin, tuleeko minulla koskaan olemaan viiden viikon kesälomaa. Vaikka työura koostuisi eri pituisista pätkistä ja väliin jäävästä uuden työn kuumeisesta hakemisesta, jokainen tarvitsee joskus tauon. Ehkä se tauko on minulla syksyllä, mutta epäilen että ei. En ole koskaan osannut suhtautua työttömyyteen lomana. Sitä paitsi tämän hetkinen palkkani on niin pieni, ettei lomailuun todennäköisesti ole varaakaan.

On myös käynyt mielessä, niin kuin viime vuosina jokaisessa työssäni, että mitä järkeä tässä on? Miksi laitan itseni täysillä likoon 12 euron tuntipalkkani eteen, kun käteen jää kuitenkin viimeistään parin kuukauden päästä vain rakot? Tuntuu nimittäin siltä, että niin käy riippumatta siitä, teenkö työni hyvin vai en. (No jaa, en tosin ole koskaan tehnyt työtäni huonosti, ainakaan tarkoituksella).

Kovin kaukana ajatuksissa ei siis ole työttömän arki, vaikka se ei ehkä vielä pariin kuukauteen koitakaan. Kauhulla olen seurannut vierestä hallituksen uusimpia sekoiluja (ja toivonut sen kaatumista). Jos työttömät tosiaan pakotetaan hakemaan kolmen kuukauden aikana vähintään 12 työpaikkaa, kenen etua se palvelee? Tuskin ainakaan niiden yrittäjien, joiden sähköpostit ne muka-hakemukset täyttävät. Eikä niiden työttömien, joiden vakavissaan kirjoitetut hakemukset jäävät sen hakemustulvan jalkoihin. En ole huolissani siitä, ettenkö itse saisi kirjoitettua 12 hakemusta kolmessa kuukaudessa, sillä olen kirjoittanut niitä tähän asti paljon enemmän. Mutta tuskin vaikkapa pienemmillä paikkakunnilla välttämättä on kaikille sopivia työpaikkoja yhtä paljoa tarjolla.

Sain myös muutama viikko sitten jälleen kerran erään tutkinnon suoritettua. Turhaan, luultavasti. Todistustenjakotilaisuudessa kiinnitin huomiota erityisesti siihen hevonkukkuun, jota koulun henkilökunnan edustaja suolsi puheessaan (tosin se kai on tapana kaikissa kouluissa). Hän kertoi huomanneensa monta kertaa, miten ”hyvillä tekijöillä riittää töitä”. Kommentti on paitsi paikkansa pitämätön, myös loukkaava. Ellen tietäisi paremmin, voisin tuudittautua itsesääliin: ”minä en kai sitten ole hyvä tekijä”. Olen aiemminkin kirjoittanut selviytymisharhasta, ja tämä on käsittääkseni klassinen esimerkki siitä. Tuskin nimittäin kukaan ottaa entiseen opinahjoonsa yhteyttä kertoakseen, miten paskasti menee. Siitä huolimatta, mukavaa juhannusviikkoa kaikille.

yrittaja2018

Kilometritehdas saa vielä odottaa

Kävi kuitenkin niin, että viime torstaina, jonka oli (jälleen kerran) määrä olla viimeinen työpäiväni, esimies tuli puolta tuntia ennen kuin minun oli tarkoitus laittaa kamat lopullisesti kasaan, että ”mitä jos jatkaisit vielä kolme viikkoa?”. Hyvä uutinen, oikein hyvä. Ymmärrän myös, että koska kysymys on isosta organisaatiosta, pyörät eivät pyöri kovin nopeasti, ja kaikki on kovin byrokraattista. Joka tapauksessa, kolme viikkoa vielä töitä, tekee mannaa rahatilanteelle. Vaikka palkka ei ole kovin suuri, ei itseasiassa paljon enempää kuin työttömyyskorvaus, mutta koska ansiosidonnaisesta päivärahasta menee veroa 25%, ja palkan veroprosentin saa paljon pienemmäksi, jää käteen kuitenkin enemmän.

Oma lukunsa onkin sitten sosiaaliset vaikutukset. Olen näiden viikkojen aikana tutustunut ihmisiin, joihin todennäköisesti tulee pidettyä yhteyttä jatkossakin. Ylipäätään se, että voi aamulla lähteä töihin, tekee hyvää. Työttömän identiteetti istuu tiukassa, varsinkin kun tiedän aika varmaksi, että muutaman viikon päästä työttömyys odottaa taas. Tuntuu kuitenkin hyvältä huomata pärjäävänsä töissä siinä kuin muutkin ja pystyvänsä esimerkiksi ratkaisemaan itsenäisesti eteen tulevia ongelmia.

espa

Työttömästä pätkätyöläiseksi ja takaisin

Huomenna on viimeinen työpäiväni. Näillä näkymin, tällä erää. Sen viimeisen työpäivän on tosin pitänyt olla jo muutamaan otteeseen, työsopimuksia on alle kahden kuukauden aikana tehty kai neljä. En valita, työpätkä jonka piti kestää alun alkaen kaksi viikkoa, on kestänyt lähemmäs kaksi kuukautta. Se osoittaa ainakin sen, ettei niiden lyhyidenkään työpätkien suhteen välttämättä kannata nirsoilla, ne voivat aina poikia jotakin.

InstagramCapture_55e851b7-8a48-4e6e-b792-bd635d5565c3

Toisaalta koen vähän kuluttavaksi sen, että olen voinut suunnitella elämääni kerrallaan ehkä viikon eteenpäin. Tällä ja viime viikolla olen tehnyt ylitöitä, kun niitä on pyydetty tekemään. Tai on sanottu, että niitä on ”mahdollisuus tehdä”, mutta minä yritän tietysti olla mahdollisimman hyvä työntekijä. Miksi? Mitä paremmin ja nopeammin teen työni, sen pikemmin tulee lämmintä kättä, joten onko se sen arvoista?

Samalla, kun teen niitä yksitoistatuntisia päiviä, pitäisi tietysti hakea uusia työpaikkoja. Ylihuomisesta lähtien olen nimittäin taas työtön. Jotenkin tällaisten pätkätöiden jälkeen usein muistuu mieleen sanonta ”Kiittämättömyys on maailman palkka”. Tuntuu nimittäin siltä, että on samantekevää, miten hyvin työnsä on tehnyt.

Vakituiset työtoverini odottavat projektin loppumista ja jossakin sen jälkeen siintävää lomaa. Mutta työttömällä ei ole lomia. Minulle projektin loppuminen tarkoittaa vain töiden loppumista ja paluuta epävarmuuteen.