Pahoittelen radiohiljaisuutta taas kerran, mutta tällä hetkellä tuntuu, että pitää vähän selvitellä ajatuksia. Kirjoitin viime postauksessani harjoittelupaikassani alkaneista YT-neuvotteluista, jotka tuntuivat itselleni tosi, tosi huonolta uutiselta. Tilanne muuttui – tai selkeni – kuitenkin omalla kohdallani hyvin nopeasti. Jo samalla viikolla, jona YT-neuvotteluista kerrottiin, minulla oli kädessäni toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, joka alkaa heti tämän harjoittelun jälkeen. Nyt harjoittelua on siis vielä pari viikkoa jäljellä. Esimieheni kuitenkin pyysi, etten juuri mainostaisi saamaani työsopimusta, ettei kukaan mahdollisesti irtisanottavista riitauta asiaa. Mitään ongelmaahan asiassa ei ole, esimieheni ja yrityksen HR ovat käyneet asiaa läpi lakimiehen kanssa, eikä kukaan mahdollisesti irtisanottavista tai lomautettavista tee kanssani samankaltaista työtä. Tunne on kuitenkin sekavampi, kuin jos olisin saanut työsopimuksen, eikä olisi niitä YT-neuvotteluja varjostamassa. Mikäänhän ei nykypäivänä ole varmaa, vaikka olisikin se toistaiseksi voimassa oleva työsopimus taskussa. Minullakin on työsuhteen aluksi neljän kuukauden koeaika. Se tuntuu puolen vuoden harjoittelun päätteeksi aika pitkältä ajalta, mutta siihen en voi vaikuttaa. Ja aina voi tulla uudet YT:t vaikka näistä selvittäisiinkin. Olen kuitenkin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Mukavaa syksyä kaikille.
Ensinnäkin pahoittelen sitä, jos tekstini on sekavaa, mutta pääni tuntuu olevan jotenkin tyhjä ja sekaisin tällä hetkellä.
Kirjoitin viime postauksessani ajatuksiani koulutuksesta, johon osallistun tällä hetkellä. Koulutushan on TE-palveluiden yhteistyössä kouluttavan tahon ja yhteistyöyritysten kanssa järjestämä koulutus, jonka ensisijaisena tarkoituksena on se, että koulutettavalle löytyisi työpaikka siitä yrityksestä, jossa hän koulutukseen liittyvän harjoittelujakson aikana työskentelee. Nämä FEC-koulutuksethan poikkeavat joistakin muista TE-palveluiden koulutuksista siinä, että tarkoitus on oikeasti täyttää jokin yhteistyöyrityksen tarve, ja yritys maksaa tuhansia euroja koulutuksen järjestäjälle (kuitenkin vähemmän kuin mitä puolen vuoden palkka olisi, ja työn tekijähän jää tässä taloudellisessa mielessä nuolemaan näppejään).
Kuten viime postauksessani kirjoitin, yhtälö on tällä hetkellä aikamoinen, ja eilen siihen tuli vielä yksi aika iso muuttuja lisää, kun ilmoitettiin, että yrityksessä alkaa YT-neuvottelut. Kirjoitan tästä suurpiirteisesti, koska en saisi kertoa tilanteesta ulospäin. Mutta kuvitelkaa, minkälainen tuuri voi ihmisellä olla, kun saman viikon alussa, jolloin on tarkoitus laittaa nimet työsopimukseen, ilmoitetaan YT-neuvotteluiden alkamisesta. Juteltuani esimieheni kanssa käsitykseni on se, että minut olisi tarkoitus edelleen palkata, mutta nyt se on hankalampaa. Minähän en tee samaa työtä mitä kukaan muu yrityksessä tekisi, mutta voi olla että paikka, jonka piti olla minun, pitää laittaa auki, jolloin sitä pystyy hakemaan kuka tahansa talon sisältä. Siinä tapauksessa joudun siis hakemaan itsekin omaa paikkaani. Uskon kyllä, että paikka siinä tapauksessa on minun, mutta peilaten aiempiin kokemuksiin työelämässä, mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.
Tilannettahan hankaloittaa se, että esimieheni on jäämässä vanhempainvapaalle tämän viikon jälkeen. Hänelle toki tulee sijainen, joka aloitti viime viikolla. Tapasin tulevan esimieheni ensimmäistä kertaa eilen. Samana päivänä siis jona olin kuullut YT-neuvotteluista. Kuvitelkaapa tilanne, jossa olin eilen: Tarkoitus on kertoa omasta taustasta tulevalle esimiehelle, samalla kun nieleskelen kyyneleitä.
Vaikka tiedän, ettei tämä tilanne ole varmaankaan ollut kenenkään tarkoitus, tunnen itseni vähän petetyksi. Työskentelin keväällä ihan täysillä ja joustin tosi paljon, koska halusin sen työpaikan. Nyt tuntuu – jälleen kerran – että se meni hukkaan, ja on vain käytetty hyväksi. Tämä vaikuttaa myös käsitykseeni FEC-koulutuksista. En aiemminkaan uskonut TE-palveluiden koulutusten työllistävään vaikutukseen kovin paljoa, mutta FEC-koulutuksiahan markkinoidaan niin, että esim. 85% osallistujista työllistyy koulutuksen lopuksi. Tiedän kyllä, että osittain minulla on ollut vain tosi huono tuuri. Vai onko? Oliko harjoittelijan ottaminen koulutuksen kautta yritykseltä vain taktinen veto, ajatuksena että harjoittelijasta pääsee helposti eroon koulutuksen päätteeksi? Teetetään harjoittelijalla niin paljon töitä kuin pystytään ja sitten sanotaan kiitos ja näkemiin? Kaikenlaisia ajatuksia saattaa tulla mieleen.
En ole kirjoittanut ikuisuuteen – lähinnä siksi että en ole ehtinyt. Joku ehkä miettii, että ehkä olen saanut työpaikan, koska minusta ei ole kuulunut. No, en aivan. Pääsin kylläkin FEC-koulutukseen, joka nyt on jo melkein puolivälissä. Koulutus kestää puoli vuotta. FEC-koulutushan (Further Educated with Companies) eroaa ehkä muista työkkäriin liittyvistä koulutuksista siinä, että tässä koulutuksessa tavoite on oikeasti se, että koulutuksen päätteeksi työllistyisi yhteistyöyritykseen, jossa on siis tehnyt harjoittelun koulutuksen aikana. Käytännössä yritykset ovat sitoutuneet koulutukseen enemmän kuin monissa muissa koulutuksissa, koska yritys maksaa koulutuksen järjestäjälle useita tuhansia euroja (ei siis maksa TE-toimistolle vaan kolmannelle osapuolelle, yritykselle joka koulutuksen varsinaisesti järjestää). Summa on kyllä joka tapauksessa vähemmän kuin jos henkilö olisi palkattu yritykseen puolen vuoden ajaksi ja toisaalta yritys ei sitoudu palkkaamaan henkilöä, vaikka se onkin tavoite.
Tämän kyseisen koulutuksen järjestäjän verkkosivuilla lukee, että heidän koulutuksiinsa osallistuvista keskimäärin 85% työllistyy koulutuksen lopuksi. Kuulostaa aika hyvältä. Joka tapauksessa prosentti ei ole ollut lähellekään tuota aiemmissa koulutuksissa, joissa olen ollut mukana, mutta ne eivät siis ole olleet FEC-koulutuksia. Tällä hetkellä esimieheni mukaan näyttäisi siltä, että työsopimus olisi syntymässä mutta toisaalta hän on tähdentänyt, ettei sitä voi kuitenkaan vielä varmuudella luvata. Tilanteesta tekee vähän haastavan se, että esimieheni on jäämässä melkein heti kesälomansa jälkeen äitiyslomalle, ja olemme tiimissä kahdestaan. Esimiehelleni tulee toki sijainen, mutta vähän tilanne mietityttää. Lisäksi tuntuu tällä hetkellä siltä, että maailma pitäisi saada valmiiksi ennen juhannusta, kun kaikki pitäisi saada tehtyä valmiiksi ennen esimieheni kesälomaa. Vajaassa kolmessa kuukaudessa minulle onkin kertynyt kolmisenkymmentä tuntia ylitöitä. Vaikka on sanottu, ettei minulta niitä edellytetä, olen vähän puun ja kuoren välissä, kun haluan tehdä työni mahdollisimman hyvin, että saisin sen työpaikan.
Alan kuitenkin miettiä, onko tämä sen arvoista. Ehkä alan kuitenkin katsella avoimia työpaikkoja. Minähän en siis saa tällä hetkellä palkkaa vaan olen edelleen työttömyyskorvauksella (+kulukorvaus 9 euroa/päivä). Jos ilmoitettaisiin, ettei minua koulutuksen päätteeksi palkata, tuntuisi varmasti siltä, että minusta on imetty kaikki hyöty irti, mutta itse en ole saanut mitään tilalle. Olen muutamaan kertaan miettinyt, että hakeudun johonkin muualle, mutta sitten taas toisaalta olen niin lojaali, etten halua jättää esimiestäni pulaan. Kaksipiippuinen juttu, koska yritys ei ole sitoutunut minuun, joten miksi minun pitäisi sitoutua yritykseen. Tehtävät ovat kyllä olleet juuri sitä, mitä olen aina halunnut tehdä ja missä luultavasti olen paras, ja henkilökemiat ovat toimineet esimieheni kanssa hyvin (sen verran mitä olemme muutaman kerran tavanneet kasvotusten, koronatilanne tekee uudessa paikassa aloittamisesta vielä normaalia haastavampaa, kun ollaan enimmäkseen etänä). Töitä vaan on niin paljon ja esimiehen vaihtuminen mietityttää, joten on aika ristiriitaiset tuntemukset, ja ne vaihtelevat päivittäin.
Koulutus sinänsä on tuntunut omaan työhön liittyen vähän kaukaiselta. Koulutusalahan on minulle aika uusi. Toimiala on aika erityinen ja vaatii tiettyjen lainalaisuuksien ymmärtämistä, vaikka tehtävänkuvani sinänsä on suurelta osin aika samanlainen mitä olen aiemminkin tehnyt. Mutta koska koulutukseen osallistuu hyvin eri taustaisia ja erilaisissa tehtävissä olevia ihmisiä, kaikki ei ehkä tunnu niin olennaiselta kaikille.
Tämän viikon saldo työnhaussa tuntuu olevan jälleen läjä kiitos-mutta-ei-kiitos-viestejä. Alkuviikosta oli yksi videohaastattelu, josta ajattelin, että nyt voisi tärpätä. No, ei tärpännyt. Syy oli se, ettei minulla ole tarpeeksi (oikeanlaista) asiakaspalvelukokemusta. Tai oikeastaan se, että muilla hakijoilla on enemmän. Vaikkei työ olisi millään muotoa ollut sitä, mitä toivon tulevaisuudessa tekeväni (raskas työ ja huonompi palkka kuin mikä minulla on ollut pitkään aikaan), pettymys oli aika kova. Tuntuu aika vahvasti siltä, että tällä hetkellä on aika turha hakea paikkoja, jos ei ole juuri vastaavaa kokemusta. Hakijoita on kuitenkin pilvin pimein ja jollain on aina paremmin vastaavaa kokemusta.
Olen miettinyt sitä, että mitenhän sitä saisi pidettyä motivaatioa hakea työpaikkoja, ellei niitä haastattelukutsuja tulisi senkään vertaa kuin nyt. Nythän niitä on tullut ihan kohtuullisesti, mutta jos ei vaikka saisi yhtään haastattelukutsua vaikka vuoteen. Haen töitä aika monipuolisesti eri aloilta ja asun pääkaupunkiseudulla, mikä tietysti helpottaa tilannetta.
Sain tällä viikolla erääseen rekrytointiin liittyen viestin, jossa luki mm. ”Olemme nyt tehneet hakemusten perusteella valinnat jatkohaastatteluihin ja valitettavasti Sinä et ole tällä kertaa jatkossa mukana. Hyvien hakijoiden määrä yllätti ja on sanottava, että emme pystyneet tarjoamaan mahdollisuutta haastatteluun edes kaikille, jotka olisivat sen ansainneet.” Tästä tekee mielenkiintoisen se, että huomasin täysin saman paikan tulleen auki uudestaan samana päivänä kuin sain tuon viestin. Jopa yhteyshenkilö oli sama ilmoituksessa ja siinä viestissä. Tällaista näkee silloin tällöin, enkä voi olla ihmettelemättä perusteita, jos niitä hyviä hakijoita kerran on riittänyt ensimmäiselläkin kerralla.
Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään julkaistussa jutussa Marinin hallituksen tulevista työllisyystoimista. ”Pohjoismaisen työnhaun mallin valtiovarainministeriö arvioi tuovan lähes 10 000 uutta työllistä. Mallissa hallitus aikoo velvoittaa työttömät työnhakijat hakemaan enimmillään neljää työpaikkaa joka kuukausi. Lisäksi te-toimiston tulisi järjestää henkilökohtainen tapaaminen työnhakijan kanssa kahden viikon välein ensimmäisten kolmen työttömyyskuukauden ajan.” Ensimmäisenä ainakin itselleni tulee mieleen, että jotain patistelua tässä vielä kaivataankin. Eipä siitä työkkäristä ole koskaan mitään hyötyä ollut ainakaan omassa työnhaussani. Ihmettelen myös sitä, millä resursseilla noita henkilökohtaisia tapaamisia muka järjestetään.
Vaikka olen viime aikoina päässyt suhteellisen hyvin puhelin- ja videohaastatteluihin, tuntuu etten tee tarpeeksi. Mutta siltä se varmaan tuntuu riippumatta siitä, miten paljon teen, siihen asti kun saan työpaikan. Olen hyväksynyt sen, ettei seuraavakaan työpaikka välttämättä (ja todennäköisesti) tule olemaan se vakituinen työ. Tällä hetkellä oikeastaan mikä tahansa kelpaisi.
Minulla oli pari päivää sitten puhelinhaastattelu, joka laittoi miettimään erästä asiaa, nimittäin rehellisyyttä työnhaussa. Rehellisyys on itselleni tärkeä arvo, joten en voisi kuvitella valehtelevani vaikkapa cv:ssäni. Puhelinhaastattelussa kysyttiin asennoitumistani työskentelyyn kansainvälisessä ympäristössä, jossa työkieli on englanti. Vastasin totuudenmukaisesti, että olen sitä jossain määrin tehnyt, ja että se on minulle ihan ok. Sain haastattelun lopuksi tiedon, etteivät jatka prosessia kanssani, koska en ole tarpeeksi innokas työskentelemään kansainvälisessä työympäristössä.
Tämä on tietysti tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta jäin miettimään sitä, että olinko liian rehellinen, tai olisiko minun pitänyt kaunistella totuutta jotenkin. Huomatkaa, etten missään tapauksessa ole sanonut, etten halua työskennellä kansainvälisessä työympäristössä, mutta se, että ”se on ihan ok”, ei selvästikään riitä. En kuitenkaan parhaalla tahdollakaan voi sanoa, että haluaisin riemusta kiljuen työskennellä englanninkielisessä ympäristössä, ihan vain siitä syystä, ettei se kieli ole minulla lähellekään niin vahva kuin suomi, enkä koe että pystyisin ilmaisemaan itseäni samalla tavalla englanniksi kuin suomeksi.
Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, ovat puhelinhaastattelut yleensä. On ymmärrettävää, että niitä suositaan varsinkin nyt koronan vuoksi, mutta mielestäni ne ovat epäreiluja ja osoittavat, etteivät työnantajat ymmärrä yhtään, millaista työnhaku voi olla. Puhelinhaastatteluja kun ei yleensä sovita etukäteen, vaan puhelu tulee täysin yllätyksenä. Sitten pitäisi salamannopeasti olla kartalla ja muistaa, mistä paikasta mahtoikaan olla kysymys, kun ensimmäisenä kysytään, että mikä sai sinut hakemaan tätä paikkaa. Se ei varmaan tuota ongelmia silloin, jos on hakenut viime aikoina yhtä tai kahta paikkaa, mutta esimerkiksi minä olen parhaimmillaan hakenut viittäkymmentä paikkaa viikossa. Mielestäni paljon parempi käytäntö olisi vaikkapa laittaa ensin sähköpostia, että käykö puhelinhaastattelu tällöin tästä paikasta. Silloin tulisi myös varmemmin vastattua siihen puhelimeen, koska puhelinmyyjät ja huijarisoittelijat ovat vaikuttaneet sen, ettei tuntemattomaan numeroon aina tule vastattua.
Hyvää tätä vuotta, lukijat. Yritän sisäistää, että on vuosi 2021. Ja yritän saada työnhakuuni taas jotakin motivaatiota. Viime vuoden viimeisessä postauksessani kerroin, että olin työhaastattelussa. Se prosessi ei johtanut sen pidemmälle, mikä on luultavasti ainakin minun kannaltani hyvä asia. Nyt voin kertoa, miksi. Jo työpaikkaa hakiessa hälytyskellot alkoivat hieman soida. Työnhakulomakkeessa nimittäin oli rastitettava kohta: ”Lupaan että en polta”. Kohdan lisätiedoista kävi ilmi, ettei kyseessä ollut vain työpaikalla oleva tupakointikielto, vaan työnantaja ei halua palkata lainkaan tupakoitsevia henkilöitä, koska mm. ”tupakointi ei ole fiksua”. En itse polta, joten asia ei sinänsä olisi tuottanut minulle ongelmia, mutta käsittääkseni työnantaja ei kuitenkaan voi määrätä, polttaako joku vapaa-ajallaan. Mietin, että jos työnantaja toimii laittomasti (tai ainakin vähän lakien rajoja venyttäen) jossakin asiassa, se tekee ehkä niin muissakin asioissa. Päätin kuitenkin hakea työpaikkaa ja pääsin haastatteluun.
Haastattelussa tuli esiin eräs toinen arveluttava seikka. Haastattelijat nimittäin sanoivat näin: ”Mehän palkataan aika nuorta porukkaa”. Ilmeisesti he laskivat minut 36-vuotiaana vielä ”aika nuoreksi”, mutta tuo oli kyllä suorinta ikärasismia, johon olen törmännyt. Kuten jo kerroin, en menestynyt prosessissa sen pidemmälle. Sain viestin, jossa luki näin: ”kirjoitustaitosi ovat huippuluokkaa mutta uskomme että tyylimme ja tekeminen meillä ei sovi yhteen arvomaailmasi kanssa”. Tässä minua ihmetyttää aika paljon se, mitä he kuvittelevat tietävänsä arvomaailmastani, koska en ole sitä tuonut millään tavalla esille. Ehkä sanavalinta on outo, ja he tarkoittavat jotakin muuta, kuin mitä minä tarkoittaisin arvomaailmalla. Joka tapauksessa, todennäköisesti parempi näin, joten eipä tätä kannata jäädä sen enempää pohtimaan.
Tällä hetkellä odotan edelleen tietoa siitä yhdestä rekrystä, jossa olin marraskuussa haastattelussa. He ilmoittivat nyt tammikuussa jälleen, etteivät ole vielä päässeet prosessissa päätökseen. Vaikka ymmärrän tämän ajan haasteellisuuden, alkaa tämä tuntua vähän naurettavalta. Minulla oli torstaina yksi ihan lupaava puhelinhaastattelu. Työ tosin olisi osa-aikainen ja kestäisi muutaman kuukauden, mutta tällä hetkellä sekin kelpaisi.
Kaikkea hyvää kaikille teille tähän uuteen vuoteen. Yritetään muistaa myös se armollisuus ja se, ettei elämä ole kuitenkaan mikään juoksukilpailu. Kukaan ei ole ollut siellä, missä sinä olet ollut, joten ei ole järkeä verrata itseä muihin.
Olin tänä aamuna työhaastattelussa. Sain tosi hyvää palautetta ennakkotehtävästä, joka minun oli pitänyt haastattelua varten tehdä. Muuten haastattelu meni ehkä vähän vaihtelevasti. Eniten vaikeuksia aiheutti osio, jossa linjoilla oli mukana kansainvälinen koordinaattori, jolloin keskustelukieli oli englanti. Vaikka englannin ei pitäisi aiheuttaa suurempia ongelmia, on se ainakin itselläni tuollaisessa muutenkin stressaavassa ja jännittävässä tilanteessa paikka, jossa yksinkertaisetkin sanat saattavat vain kadota. No, yritän olla miettimättä asiaa liikaa. En sille kuitenkaan enää mitään mahda, ja toisaalta pahin mitä voi tapahtua, on se, etten pääse seuraavaan vaiheeseen. Seuraava vaihe olisi haastattelu Ruotsin toimiston kanssa (etänä toki ja oletettavasti englanniksi). Videohaastattelu ja englannin kieli! Siinäpä kaksi inhoamaani elementtiä….
Kun miettii, niin työhakemus, lyhyt puhelinhaastattelu, ennakkotehtävä (johon meni oikeasti useampi päivä), haastattelu ja sitten vielä toinen haastattelu, jos sinne asti pääsee…. Aikamoisen myllyn joutuu käymään tässäkin prosessissa läpi. Suhtaudun noihin ennakkotehtäviin vähän varauksella. Mielestäni parempi käytäntö, mitä jotkut firmat oikeasti tekevät, on se että palkataan esimerkiksi kaksi työntekijää viikoksi, jolloin he voivat näyttää osaamisensa käytännössä.
Odotan edelleen vastausta yhdestä rekrytoinnista, josta sain pari viikkoa sitten viestin, että prosessi on viivästynyt, ja että palaavat asiaan ”toivottavasti ensi viikolla”. Se ”ensi viikko” oli siis viime viikolla, ja nyt on perjantai, joten ei ihan pitänyt sekään aikatauluarvio. Ymmärrän kyllä että on kiire eikä haluta tehdä virherekrytointia, mutta on mielestäni myös vähän epäreilua roikottaa tällä tavalla löysässä hirressä.
Yksi avoin työpaikka edellisessä työpaikassani meni minulta ohi, mikä harmittaa. Tiesin että paikka on tulessa avoimeksi, mutta jostain syystä kuvittelin että se tapahtuu vähän myöhemmin. Paikasta myös ilmeisesti ilmoitettiin vain yrityksen nettisivuilla. Oma syyni, olisi pitänyt olla tarkkana, mutta olin marraskuun lopussa ja joulukuun alussa älyttömän väsynyt kaikesta, mitä viimeisten parin kuukauden aikana oli ollut käsillä. Laitoin kuitenkin entiselle esimiehelleni sähköpostin, että jos hakijoiden joukosta ei löydy sopivaa, niin minäkin olisin kiinnostunut. Hän lupasi pitää minut mielessä. Vähän epätoivoista ehkä, mutta kaikki kivet on käännettävä, enkä tuossa tilanteessa oikein voinut enää enempää tehdä.
Toivon että löydän uuden työn viimeistään alkuvuodesta. Nyt ehkä kirjoittelen viikonloppuna vielä muutaman hakemuksen, mutta joululomakin tulee tarpeeseen.
Edellisestä kirjoituksesta on ikuisuus. Ja silti olen edelleen tässä. Yritän etsiä edes jotakin motivaatiota, että saisin muutaman työhakemuksen kirjoitettua. Olen niin väsynyt, haluaisin vain nukkua.
Maaliskuussa alkanut työpätkä loppui elokuun lopussa. Viihdyin lopulta aika hyvin, sillä vaikka tehtävät eivät olleetkaan sitä, mitä olen aiemmin tehnyt (tämähän oli odotettua), tiimi oli mukava, tulin hyvin toimeen esimieheni kanssa, ja tehtävät olivat vaihtelevia. Ehdin olla työttömänä vajaan kuukauden, kun esimieheni kyseisestä paikasta soitti, että olisi tarjolla noin kuukauden projekti. Rahalle oli käyttöä joten aloitin lokakuun alussa projektin tekemisen.
Tällä kertaa työ oli kuitenkin hyvin erilaista, sillä tein käytännössä samaa tehtävää koko ajan. Lisäksi tuntui, ettei projektia ollut ajateltu ihan loppuun asti, sillä vaikka miten tein töitä hiki hatussa, aika ei tuntunut riittävän. Työhön kuului paljon asiakkaiden kontaktointia, jonka koin raskaaksi, koska en saanut useinkaan sitä vastausta, jota odotettiin, vaan lisää kysymyksiä ja selviteltäviä asioita. Olin myös käytännössä kokonaan etänä, joten tuntui että olin kuitenkin aika yksin tämän homman kanssa. Sain lopulta kahteen otteeseen kaksi viikkoa lisää aikaa. Sekään ei olisi riittänyt, mutta loppuvaiheessa olin niin kurkkuani myöten täynnä koko projektia, että tein ylimääräisiä töitä omaan piikkiini (koska ylitöitä ei saanut tehdä). Halusin vain eroon projektista, mutta halusin päästä siitä eroon kunnialla, sillä pidän mahdollisena että voisin tilaisuuden tullen palata vielä kyseiseen työpaikkaan.
Niinpä työt loppuivat sitten marraskuun lopussa. Projekti ei edes ollut täysin valmis, vaan jotkut muut joutuvat vielä selvittelemään asioita, mutta siinä määrin olin kuitenkin tehnyt oman osuuteni, että saatoin hyvillä mielin ojentaa viestikapulan eteenpäin.
Ja nyt olen taas tässä, vailla työpaikkaa. Tuleekohan ikinä minun vuoroni saada vakituinen työ. Se tuntuisi melkein liian hyvältä ollakseen totta. Olin kyllä muutama viikko sitten työhaastattelussa paikkaan, joka vaikutti aika lupaavalta. Haastattelu tuntui ainakin oman arvioni mukaan menevän ihan hyvin. Sitten tuli ja meni se viikko, jolloin piti tulla päätös, eikä mitään kuulunut. Viime viikon lopulla sain paikasta viestin, että eivät ole vielä ehtineet tehdä päätöstä johtuen kiireisestä työtilanteesta, ja lupasivat palata asiaan toivottavasti tällä viikolla. Vielä ei mitään ole kuulunut, eli toivoa on vielä. Jotenkin en ehkä itse jaksa uskoa, että saisin paikan, vaikka aluksi se tuntui mahdolliselta.
On vaikea löytää sanoja, jotka kuvaisivat tätä tilannetta. Minusta tuntuu välillä ikään kuin näkisin unta, niin kuin tämä ei olisi oikeasti totta. Arki on mullistunut, varmaan meillä kaikilla. Olen kiitollisempi kuin olisin edes arvannut siitä, että sain työpaikan kuudeksi kuukaudeksi. Aloitin työssäni niin sanotusti kreivin aikaan, koska jos olisin aloittanut kaksi viikkoa myöhemmin, olisi kaikki varmasti vaikeampaa. Melkein koko tiimi on ollut viime viikot etänä. Ainakin toistaiseksi työtä on kyllä ollut ihan riittävästi. Voisin ainakin kuvitella, ettei työt ihan heti loppuisikaan, sillä yrityksen toimiala liittyy terveydenhuoltoon. Vaikka mistäpä sitä oikeasti voi tietää, minusta tämä korona on vaikuttanut moniin sellaisiin asioihin, joihin ainakaan minä en olisi heti ajatellut sen vaikuttavan.
Se, että kaikki joutuvat yhtäkkiä olemaan kotona, voi herättää joitakin ajatuksia meissä, jotka ovat joutuneet olemaan kotona työttömyyden vuoksi. Hirveä tilannehan tämä on monessakin mielessä, mutta täytyy myöntää, että kyllä minulla ainakin aluksi kävi mielessä, että nyt muutkin joutuvat kokemaan, millaista se kotona kykkiminen on. Vaikka en minä normaalitilanteessa työttömänäkään ollut läheskään näin eristäytynyt kuin nyt.
Työttömyys tulee varmaankin koronan seurauksena räjähtämään käsiin. En löytänyt artikkelia nyt, mutta muutama päivä sitten uutisoitiin, että yllättävän harvat ovat kuitenkaan huolissaan työpaikan menettämisestä. Ehkä se on niin, ettei työttömäksi usko joutuvansa ennen kuin se oikeasti tulee kohdalle. Silti se tuntuu hyväuskoiselta tuudittautumiselta, mutta ehkä se johtuu siitä, että minä olen kokenut työttömäksi jäämisen. Moneen kertaan.
On tietysti hyvä asia, että asiat tehdään ihmisille mahdollisimman helpoiksi, mutta kun on seurannut, miten vaikkapa uutisissa kerrotaan miten pitää toimia jos jää työttömäksi, ei voi olla muistelematta, miten itse on joutunut vastaavassa tilanteessa selvittämään kaiken itse ja oppimaan kantapään kautta. Mutta ehkä tämä tilanne muuttaa yleistä suhtautumista työttömyyteen. Ehkä niin monet ihmiset eivät enää kuvittele olevansa hyvässä asemassa omasta ansiostaan. Toivossa on hyvä elää.
Töitä on takana pari viikkoa. Kuten monessa muussakin työpaikassa, tilanne on tällä hetkellä aika poikkeuksellinen. Minun työpaikassani siitä tekee vielä poikkeuksellisemman se, että kyseinen yritys sattuu myymään terveydenhuoltoon liittyviä tarvikkeita. Kiirettä on siis riittänyt. En ole juuri vielä päässyt tekemään niitä asioita, joita minun oli alunperin tarkoitus tehdä, vaan olen auttanut tilausten käsittelyssä. Se ei juuri haittaa minua. Kuten monessa muussakin työpaikassa, meilläkin on suositus työskennellä etänä, jos se on mahdollista. Olen siis ollut pari viimeistä työpäivää etänä. Mieluummin menisin toimistolle, koska siellä olisi paremmat puitteet työskennellä, mutta toisaalta säästän päivässä pari tuntia, jotka menisivät työmatkoihin. Sitä paitsi vaikka menisin toimistolle, eipä siellä juuri muita olisi. On kuitenkin vähän haastavaa olla näin alkuvaiheessa etänä, vaikka sähköisesti tietysti saakin muihin yhteyden.
On ehkä tämän poikkeustilanteen vuoksi ollut aika paljon aikaa ajatella. Tavallaan viihdyn työssäni ihan hyvin (mikä on toki jo aika paljon). Työkaverit ovat kivoja ja työilmapiiri on hyvä (mikä sekin on paljon). Silti, en voi olla miettimättä, olenko tavallaan antanut periksi liian helposti. Tunnen itseni hieman epäonnistuneeksi, ja samaan aikaan tuntuu siltä, että minun pitäisi olla tyytyväinen. Teen kuitenkin ihan koulutustani ja kokemustani vastaamattomia töitä – samaan aikaan kun seuraan miten opiskelukaverini ja vanhat työkaverini aloittavat unelmiensa töissä. Niissä töissä, jotka olisivat minun unelmieni töitä. Ja samaan aikaan tunnen, etten saisi tuntea näin.
Haahuilija - työtön luuseri avautuu 