Korona ja kielletyt ajatukset

On vaikea löytää sanoja, jotka kuvaisivat tätä tilannetta. Minusta tuntuu välillä ikään kuin näkisin unta, niin kuin tämä ei olisi oikeasti totta. Arki on mullistunut, varmaan meillä kaikilla. Olen kiitollisempi kuin olisin edes arvannut siitä, että sain työpaikan kuudeksi kuukaudeksi. Aloitin työssäni niin sanotusti kreivin aikaan, koska jos olisin aloittanut kaksi viikkoa myöhemmin, olisi kaikki varmasti vaikeampaa. Melkein koko tiimi on ollut viime viikot etänä. Ainakin toistaiseksi työtä on kyllä ollut ihan riittävästi. Voisin ainakin kuvitella, ettei työt ihan heti loppuisikaan, sillä yrityksen toimiala liittyy terveydenhuoltoon. Vaikka mistäpä sitä oikeasti voi tietää, minusta tämä korona on vaikuttanut moniin sellaisiin asioihin, joihin ainakaan minä en olisi heti ajatellut sen vaikuttavan.

Se, että kaikki joutuvat yhtäkkiä olemaan kotona, voi herättää joitakin ajatuksia meissä, jotka ovat joutuneet olemaan kotona työttömyyden vuoksi. Hirveä tilannehan tämä on monessakin mielessä, mutta täytyy myöntää, että kyllä minulla ainakin aluksi kävi mielessä, että nyt muutkin joutuvat kokemaan, millaista se kotona kykkiminen on. Vaikka en minä normaalitilanteessa työttömänäkään ollut läheskään näin eristäytynyt kuin nyt.

edf

Työttömyys tulee varmaankin koronan seurauksena räjähtämään käsiin. En löytänyt artikkelia nyt, mutta muutama päivä sitten uutisoitiin, että yllättävän harvat ovat kuitenkaan huolissaan työpaikan menettämisestä. Ehkä se on niin, ettei työttömäksi usko joutuvansa ennen kuin se oikeasti tulee kohdalle. Silti se tuntuu hyväuskoiselta tuudittautumiselta, mutta ehkä se johtuu siitä, että minä olen kokenut työttömäksi jäämisen. Moneen kertaan.

On tietysti hyvä asia, että asiat tehdään ihmisille mahdollisimman helpoiksi, mutta kun on seurannut, miten vaikkapa uutisissa kerrotaan miten pitää toimia jos jää työttömäksi, ei voi olla muistelematta, miten itse on joutunut vastaavassa tilanteessa selvittämään kaiken itse ja oppimaan kantapään kautta. Mutta ehkä tämä tilanne muuttaa yleistä suhtautumista työttömyyteen. Ehkä niin monet ihmiset eivät enää kuvittele olevansa hyvässä asemassa omasta ansiostaan. Toivossa on hyvä elää.

Pari viikkoa takana

Töitä on takana pari viikkoa. Kuten monessa muussakin työpaikassa, tilanne on tällä hetkellä aika poikkeuksellinen. Minun työpaikassani siitä tekee vielä poikkeuksellisemman se, että kyseinen yritys sattuu myymään terveydenhuoltoon liittyviä tarvikkeita. Kiirettä on siis riittänyt. En ole juuri vielä päässyt tekemään niitä asioita, joita minun oli alunperin tarkoitus tehdä, vaan olen auttanut tilausten käsittelyssä. Se ei juuri haittaa minua. Kuten monessa muussakin työpaikassa, meilläkin on suositus työskennellä etänä, jos se on mahdollista. Olen siis ollut pari viimeistä työpäivää etänä. Mieluummin menisin toimistolle, koska siellä olisi paremmat puitteet työskennellä, mutta toisaalta säästän päivässä pari tuntia, jotka menisivät työmatkoihin. Sitä paitsi vaikka menisin toimistolle, eipä siellä juuri muita olisi. On kuitenkin vähän haastavaa olla näin alkuvaiheessa etänä, vaikka sähköisesti tietysti saakin muihin yhteyden.

On ehkä tämän poikkeustilanteen vuoksi ollut aika paljon aikaa ajatella. Tavallaan viihdyn työssäni ihan hyvin (mikä on toki jo aika paljon). Työkaverit ovat kivoja ja työilmapiiri on hyvä (mikä sekin on paljon). Silti, en voi olla miettimättä, olenko tavallaan antanut periksi liian helposti. Tunnen itseni hieman epäonnistuneeksi, ja samaan aikaan tuntuu siltä, että minun pitäisi olla tyytyväinen. Teen kuitenkin ihan koulutustani ja kokemustani vastaamattomia töitä – samaan aikaan kun seuraan miten opiskelukaverini ja vanhat työkaverini aloittavat unelmiensa töissä. Niissä töissä, jotka olisivat minun unelmieni töitä. Ja samaan aikaan tunnen, etten saisi tuntea näin.

Tilannepäivitys

Sain töitä kuudeksi kuukaudeksi, aloitan maanantaina. Se on monella tapaa helpotus. Ansiosidonnainen päivärahani olisi loppunut parin kuukauden päästä, joten tämä tulee erittäin hyvään saumaan. Työ ei ole ihan sitä mitä haluaisin tehdä vaikka seuraavat viisi vuotta, ei vastaa koulutustani ja aiempaa kokemustani, mutta kyllähän te tiedätte miten vaikeaa voi olla saada ylipäätään mitään töitä. Työ kuulostaa kuitenkin ihan mielenkiintoiselta. Sellaiselta, jota voin hyvin tehdä puoli vuotta – varsinkin jos työporukka on mukava.

Kyseessä on vuorotteluvapaan sijaisuus. Sen takia meni aika pitkään siitä, kun olin saanut tiedon, että minut on valittu, siihen, että oli oikeasti varmaa että asiat onnistuvat. Heti kun TE-keskus on osallisena, asioissa kestää. Nyt sopimus on kuitenkin tehty ja käsittääkseni TE-keskus on hyväksynyt sen.

Laskin, että olen tämän vuoden puolella hakenut 61 työpaikkaa. Sinänsä ei ole hassummin, että sain työpaikan tuon hakemusmäärän jälkeen, enkä 600 tai 6000, mutta kyllähän tuokin tuntuu aika isolta määrältä, koska hain töitä aktiivisesti ehkä vähän reilun kuukauden.

Kävin eilen lounaalla kahden entisen työkaverini kanssa. He lopettivat viime vuoden lopussa samassa projektissa, jossa minäkin olin, ja kumpikin hakee tällä hetkellä töitä. Toinen heistä sanoi minulle, että se että minä olen saanut jo töitä, antaa toivoa myös heille. Se on mukava kuulla. Se, että sain näinkin nopeasti töitä, johtuu varmasti siitä, että en ole ollut hirveän nirso hakemieni töiden suhteen ja siitä, etten ole antanut periksi. Ja vaikka tuleva työni ei olisikaan ihan unelmatyöni, se antaa hyvän mahdollisuuden miettiä, mitä haluan ja hengähtää työnhausta seuraavan puolen vuoden ajan. Lopulta, miten moni töissäkäyvä muka voi väittää tekevänsä juuri sitä työtä, jota on aina halunnutkin tehdä?

86937137_10158390215299684_6741116029096689664_o

Paluu arkeen

Olen käynyt tämän vuoden puolella yhdessä työhaastattelussa. En tiedä vielä, miten kävi, mutta odotukseni eivät totta puhuen ole kovin korkealla. Työ olisi luultavasti ihan kiva, mutta osa-aikainen, aluksi ainakin. On silti jonkinlainen saavutus, että pääsin neljän haastatellun joukkoon työpaikassa, joka oli avoimessa haussa.

Tänään soitin yhteen paikkaan, josta olin kuullut, että sinne saattaisi avautua työpaikka, ja josta tiesin, että minua oli ehdotettu. Vesiperä, sillä asiat eivät olleet edenneet niin kuin paikassa oli ajateltu. Lämmittää silti mieltä tietää, että joku on ajatellut minua ja kokenut voivansa suositella minua. Niin kuin lämmittää sekin, että paikassa kuulemma oltiin kuitenkin vaikuttuneita taustastani, ja luvattiin ottaa yhteyttä, jos myöhemmin ilmaantuu jotain. Ehkä nämä minun touhuni eivät ole ihan niin epätoivoisia, kuin välillä tuntuvat.

IMG_20200116_095241_web

Viime viikolla sain soiton yhdestä paikasta, jossa olisi ollut projektiluontoinen työ tarjolla. Olisin mielelläni ottanut sen vastaan, mutta en voinut valehdella, että työssä vaadittava ohjelmisto-osaamiseni olisi ollut ”erinomaisella tasolla”, kuten he vaatimuksen ilmaisivat. Kieltämättä mietin, että aika moni olisi tuossa tilanteessa liioitellut osaamistaan. Saattaa olla, etten olisi edes jäänyt valheesta kiinni. Sekin on suhteellista, milloin jonkin taidon voi ajatella olevan erinomainen. Arvostan kuitenkin rehellisyyttä liiaksi. Tai ehkä en ollut tarpeeksi epätoivoinen.

Olen vähitellen saanut itseni taas motivoitua työnhakuun, mutta kovin helppoa se ei ole ollut. Tätäkö tämä on, loputtomiin? Kuukauden parin työkeikka, ja sitten taas työttömyyttä ja työnhakua, jolle ei näy loppua. En voi kuin toivoa, että päivä paistaa lopulta risukasaankin.

Takaisin kilometritehtaalle

Olen ollut reilun kuukauden töissä. Kivaa on ollut. Työtehtävät ovat lähinnä ihan ok, mutta parasta ovat työkaverit. Tänään oli se odotettu päivä, kun kuulimme, tarvitaanko meitä tammikuussa. Ei tarvita. Eihän töiden ollut tarkoituskaan jatkua kuin tämän vuoden loppuun, mutta olin silti hieman pettynyt. Varmaan siksi, että oli hiukan annettu ymmärtää, että mahdollisesti työt voisivat jatkua vielä hieman pidempään, ja sitten päätöstä pantattiin viimeiseen asti. Olisi tuntunut reilummalta, jos olisi heti sanottu, ettei töitä valitettavasti ole.

En tiedä, näettekö mitään ironista tilanteessa, jossa joulupaitaan pukeutunut esimies kertoo joulukoriste päässään minulle tästä tilanteesta, mutta minä näen. Ei se lopputulos ollut siinä vaiheessa minulle enää mikään yllätys, koska työkaverini oli saanut saman uutisen hetkeä aiemmin. Ehkä siksi pystyin ottamaan uutisen aika tyynesti vastaan, vasta kotona tunteet saivat vallan.

Tällaisessa tilanteessa minulla on aina hiukan sellainen olo, että en vain ollut tarpeeksi hyvä. Ehkä en yrittänyt tarpeeksi. Oikeasti tiedän, ettei siitä ainakaan tässä tapauksessa ole kysymys. Jos töitä ei ole, niitä ei ole, ja koska tiimissä on tänä vuonna aiemmin ollut YT-neuvottelut, olisi yllättävämpää ollut, jos töitä olisi tarjottu.

Silti, välillä tulee mieleen, että määräaikaisen pitäisi tehdä työnsä kaksi kertaa paremmin kuin vakituisen, että pystyisi ehkä vakuuttamaan työnantajan ja mahdollisesti saamaan jatkoa (en sano että näin on, mutta minulle tulee toisinaan tällainen olo). Sitten kun työt joka tapauksessa loppuvat, saattaa miettiä, että olisin voinut tehdä työni vähän huonommin. Lopputulos olisi ollut sama.

Nyt minulla on vielä viisi työpäivää jäljellä. En tiedä, voiko minua syyttää siitä, jos en koe itseäni älyttömän motivoituneeksi. Toki aion hoitaa työni kunnialla, mutta ihan hirveästi en noista töistä enää aio stressata. Eniten työstä jään kaipaamaan työkavereita.

IMG_20190317_135907

Terveisiä työelämästä

Töitä on nyt takana kolme viikkoa. Työporukka on mukava, esimies on mukava. Työ on ”ihan ok”. Ei sellaista, mitä haluaisin tehdä vuodesta toiseen, enkä koe että pääsisin työssä toteuttamaan koko potentiaaliani, mutta toisaalta voisin kuvitella myös paljon ikävämpiä työtehtäviä.

Työsopimus on tosiaan tehty tämän vuoden loppuun, ja koska kysymys on projektista, tuskin työt ainakaan ihan samoissa tehtävissä jatkuisivat kovin pitkään sen jälkeen. Koska kysymys on isosta työnantajasta, on tietysti aina mahdollista, että löytyisi jotakin muuta yrityksen sisältä. En kuitenkaan voi laskea sen varaan, mutta koen aika haastavaksi jaksaa hakea töitä samaan aikaan kun on kokopäivätöissä. Varsinkin kun ainakin itse koen aina uudessa paikassa aloittamisen aika raskaaksi – kun kaikki on uutta. Tällaisissa reilun kuukauden projekteissa on aina vähän tympeää, että työt loppuvat siinä vaiheessa, kun alkaa vähän päästä jyvälle asioista.

Olen sillä aikaa, kun olen nyt ollut töissä, jaksanut lähettää kolme työhakemusta. Yhteen niistä paikoista on ensi viikolla haastattelu. Ehkä se, että status on ”töissä” eikä ”työtön” oikeasti auttaa työnhaussa –  niin epäreilulta kuin se tuntuukin.

Vihdoin

Sain torstaina hyviä uutisia. Sain töitä. Tosin vain tämän vuoden loppuun, eikä työ varsinaisesti ole unelmatyöni, mutta tällä hetkellä se kelpaa paremmin kuin hyvin. Mistä sitä toisaalta tietää, vaikka työt jatkuisivat vuodenvaihteen jälkeenkin, mutta asia kerrallaan. Olin pelkästään maanantain aikana saanut kuusi kieltävää vastausta paikoista, joihin olin hakenut. Tilanne alkoi tuntua jopa koomiselta. Tiistaina ja torstaina oli työhaastattelut. Siihen paikkaan, jossa olin torstaina haastattelussa, olisin mielelläni mennyt, mutta en voinut odottaa mahdollisesti kielteistä päätöstä, vaan minun oli otettava vastaan se työ, josta ensimmäisenä näytettiin vihreää valoa. Tietysti. Sillä oikeasti, vaikka työ ei olisikaan ihan unelmieni työ, niin miten moni töissäkäyvä muka voi rehellisesti sanoa, että on unelmiensa työssä? Ja miten moni työtön silti vaihtaisi koska tahansa paikkoja heidän kanssaan?

Työt alkavat maanantaina. Yritän vielä itsekin sisäistää asiaa, että tulin valituksi. Minä en nimittäin hakenut tuohon kyseiseen paikkaan. Hain samalle työnantajalle toiseen työhön, ja työhaastattelussa puhuimme minua haastatelleen esimiehen kanssa tästä tulevasta projektista, jossa minulla voisi mahdollisesti olla myös jotain annettavaa. No, en saanut sitä työtä jota hain, mutta sain kuitenkin tästä toisesta projektista puoleksitoista kuukaudeksi kokoaikaisen työn. Ahkeruus ja periksiantamattomuus palkitaan, ainakin joskus.

74242386_10158051270724684_6687571990372417536_o

Pettymyksiä

Kuten kerroin, maanantaina oli tarkoitus kuulua eräästä työpaikasta. No, ei kuulunut. Viikko vierähti, eikä mitään ole edelleenkään kuulunut. Jotenkin en jaksa olla edes yllättynyt, sillä tämä on tapahtunut niin monta kertaa. Silti en voi millään käsittää sitä, miten voi olla niin vaikeaa edes lähettää se massasähköposti edes niille, jotka ovat käyneet haastatteluissa. Ei tarvitsisi odottaa turhaan. Ilmeisesti työnhakijat eivät ole työnantajille minkään arvoisia, mutta niille ihmisille, jotka hakevat niitä työpaikkoja, se voi olla aika iso asia, kuuluuko työpaikasta jotain vai ei. Luulisi sillä olevan merkitystä, minkälaisen kuvan työnantaja itsestään antaa. Ai niin, unohdin, että mehän olemme työttömiä. Ihmisroskia. Mitä merkitysti sillä on, minkälaisen kuvan meille joku itsestään antaa.

Silloin kun viimeksi jäin työttömäksi palkkatyöstä eli tämän vuoden maaliskuussa, olin melko varma, että saan töitä. Itse asiassa voisin sanoa, että olin siitä täysin varma. Ajattelin, että siihen voisi mennä muutama kuukausi, mutta että lopulta saisin. Nyt, satoja työhakemuksia myöhemmin, en ole siitä varma. Ansiosidonnainen loppuu muutaman kuukauden päästä. Jos en ole löytänyt töitä siihen mennessä, en tiedä, mitä teen. Minä en ole yli 50-vuotias. Enkä maahanmuuttaja. Minä olen 35-vuotias suomalaissyntyinen nainen, jolla on suomalainen nimi. Tämä ihan vaan siksi, kun olen viime aikoina nähnyt melko paljon kirjoituksia siitä, miten maahanmuuttajat tai yli 50-vuotiaat eivät kelpaa töihin, vaikka ovat lähettäneet sadoittain hakemuksia. En tunnu kelpaavan minäkään.

IMG_20191013_141539_web

Odotuksia

Tänään pitäisi tulla vastaus yhdestä paikasta, jossa kävin viime viikolla haastattelussa. Vaikka kyseessä on osa-aikainen työ, toivoisin että saisin sen. Ehkä siksi juuri sen, että luulisin minulla olevan melko hyvät mahdollisuudet. Silti pelkään tuloksen kuulemista, en halua kuulla taas yhtä kieltävää vastausta.

Minulla oli aamulla jo yksi puhelinhaastattelu, joka meni todella huonosti, varmaan huonommin kuin mikään haastattelu on ikinä mennyt. Pääni oli aivan tyhjä enkä osannut vastata oikein mihinkään. Se sai miettimään, olenko laittanut itseni liian koville. Ehkä olen vain yksinkertaisesti liian väsynyt tähän työnhakemiseen. Työttömän on kuitenkin vähän hankalaa pitää lomaa työnhakemisesta. Ainakin minä koen niin, etten voi antaa yhdenkään työpaikkailmoituksen mennä ohi. Kuitenkin, elämässä pitäisi olla muutakin kuin työ – työttömälläkin.

IMG_20191024_083644_web

Aktiivimallista ja vuokratyöstä

Taisteluni työpaikoista jatkuu. Minulla on tällä viikolla yhteensä neljä työhaastattelua, joista siis kolme on jo takana päin. Neljä haastattelua viikossa lienee oma henkilökohtainen ennätys. Neljä haastattelua viikossa tuntuu myös henkisesti aika raskaalta – ainakin minä koen niin. Olen saanut tällä viikolla myös useasta paikasta kieltävän vastauksen, mikä tietysti lisää henkistä kuormaa. Uusia hakemuksiakin pitäisi jaksaa kirjoittaa. Toivoisin että tämä painajainen olisi jo ohi. Työ ei ole elämän pääasia, mutta ilmeisesti siitä tulee sellainen, silloin kun sitä ei ole.

Olen tällä viikolla törmännyt myös mielenkiintoiseen yksityiskohtaan aktiivimallin suhteen. Olen nimittäin joutunut perumaan useammalta päivältä TE-palveluiden tuottamiin webinaareihin osallistumiseni, koska olen niihin aikoihin työhaastatteluissa. Periaatteessa siis en voi osoittaa aktiivisuutta, koska olen työhaastatteluissa, joten tukeni joutuvat leikkuriin. Käytännössä tietysti yritän korvata väliin jääneet webinaarit toisilla sellaisina päivinä, kun minulla ei ole työhaastatteluja, mutta osaltaan tämä mielestäni osoittaa jälleen kerran sen, ettei aktiivimalli ole oikein loppuun asti mietitty.

Törmäsin sosiaalisessa mediassa kyselyyn siitä, miten moni hakisi vuokratyöfirmaan töihin. Tulos ei ole yllättävä. Itse olen ollut useammankin vuokratyöfirman listoilla, ja valitettavasti kokemukseni keikahtavat hieman negatiivisen puolelle. Palkan olen kyllä saanut aina ajallaan ja oikein (olen joidenkin firmojen suhteen kuullut että näin ei aina ole), mutta oman kokemukseni mukaan vuokratyöntekijä voi saada puolet pienempää palkkaa kuin suoraan palkattu samasta työstä. Vuokratyöntekijöitä ei myöskään aina kohdella työpaikalla samanarvoisina kuin vaikkapa samassa tiimissä olevia suoraan palkattuja työntekijöitä. Kaikkiin samoihin kokouksiin ei ehkä kutsuta, ja myös vaikkapa pikkujoulukutsut saattavat jäädä saamatta. Vuokratyöfirman kanssa ei asiat aina luista kovin sujuvasti – itselläni on monta kertaa ollut virheitä työsopimuksissa ja työtodistuksissa (vaikka ehkä ne ovat yksittäistapauksia, joita voisi tapahtua missä yrityksessä tahansa). Joskus tuntuu myös, ettei vuokratyöfirmaa voisi vähempää kiinnostaa, miten heidän työntekijöillään menee. Esimerkiksi itselläni ei viimeisimmässä tapauksessa ollut viimeisinä kahtena kuukautena edes vuokratyöfirmassa yhteyshenkilöä. Ja tämäkin selvisi minulle, kun yritin olla yhteydessä henkilöön, joka oli yhteyshenkilöni työsuhteen alussa. Tästä pitkästä vuodatuksesta huolimatta en koe, että minulla olisi varaa jättää hakematta vuokratyöpaikkoihin. Valitettavasti.

vuokratyo