All work and no play…

Töitä on noin kuukausi takana (oikeasti vähemmän, koska välissä oli joululoma) ja kaksi kuukautta edessä. Tällä hetkellä minusta tuntuu, ettei työsopimustani tulla jatkamaan. Totta puhuen, minusta tuntuu tällä hetkellä, etten edes haluaisi jatkaa, mutta se riippuu tietysti paljon siitä, mitä tarjottaisiin. Ainakaan en haluaisi saman toistuvan kuin edellisessä työpaikassani, jossa reiluun vuoteen mahtui kahdeksan määräaikaisuutta. Sellaista ei vain jaksa.

cof

Mikä sitten nykyisessä paikassa on vialla? Työkaverit ovat kivoja, se on sanottava. Pomoa ei juuri näe, ja ilmeisesti hän olettaa minun osaavan suunnilleen kaiken. Työnohjaus on siis olematonta, muutamia sähköposteja viikossa, eikä neuvoa voi kysyä työkavereiltakaan, koska työpaikalla kukaan ei osaa niitä tehtäviä, joita minun varsinaisesti pitäisi tehdä. Minusta vaikuttaa siltä, ettei johto saa juuri mitään aikaiseksi, ja siitä syystä minä en voi tehdä niitä asioita joita minut on palkattu tekemään. Ei se mitään, teen tällä hetkellä aika paljon varastotyötä – joka on siis jotain ihan muuta kuin mihin minut on palkattu ja mitä minä osaisin tehdä. Se on ihan mukavaa hommaa, ainakin jonkin aikaa, mutta en voi olla ihmettelemättä, miksi minun töideni aloittamisella sitten oli niin kiire.

Olen tälläkin kerralla palkattu vuokratyöfirman kautta, ja tälläkään kerralla vuokratyöfirma ei pettänyt odotuksia – siis negatiivisia odotuksia. Minulle ei ole kerrottu oikeastaan yhtään mitään oikeuksistani, esimerkiksi työterveyshuollosta. Toki osaan lukea lakisääteiset oikeuteni työehtosopimuksesta. Myös yhteydenpito on vuokratyöfirman puolelta ollut olematonta. Tai sitä ei ole ollut itseasiassa lainkaan. Eilen yritin lähettää sähköpostilla verokorttini yhteyshenkilölleni (tai henkilölle, jonka olen ainakin kuvitellut olevan yhteyshenkilöni) ja sain vastauksena automaattisen vastauksen, jossa kerrottiin henkilön siiryneen uusiin haasteisiin. Olisi ollut mielestäni ihan fiksua kertoa tästä niille työntekijöille, jotka olivat tämän henkilön vastuulla. Oikeastaan ainoa positiivinen asia, mikä vuokratyöfirmasta on sanottava, on se, että palkka on sentään tullut ajallaan.

Mutta mitäpä minä tässä valitan. Pitäisi olla tyytyväinen kun on töitä. Toki välillä miettii, että minkä arvoista se oma aika sitten on. Tällä hetkellä käytän kaksi tuntia päivässä työmatkoihin töihin, jossa teen täysin eri tehtäviä, kuin mihin minut on palkattu ja mihin minulla olisi koulutus ja osaaminen.

Mainokset

Työt alkavat maanantaina

Viimeiset kaksi päivää ovat menneet lähinnä selvitellessä päätä. Sain nimittäin töitä. Kolmeksi kuukaudeksi, mutta kuitenkin. Työt alkavat ensi maanantaina. Jännittävää. Toivon, että työpaikka on mukava. Toivon, että viihdyn. Kuka tietää, vaikka työt jatkuisivat kolmen kuukauden jälkeen, mutta otetaan nyt aluksi päivä kerrallaan.

Mielenkiintoista on se, että en oikeastaan tunne, että olisin onnistunut jossakin. En tiedä, pitäisikö. Lopulta niin paljon on kiinni tuurista.

26685361_10156272318189684_151259588178960330_o

 

Melkein ei riitä

Olen käynyt tällä viikolla neljässä työhaastattelussa. Sehän on sinänsä tosi hyvin, vaikka onkin pieni pelko takaraivossa, että se oli joku satunnainen rypäs, onnekas sattuma, ja nyt se onni taas loppuu. Se kertoo kuitenkin jotain siitä, miten paljon olen viime aikoina hakenut töitä. Yksi haastatteluista oli jatkohaastattelu paikkaan, johon kävin ensimmäisessä haastattelussa viime viikolla. Olen siis ainakin viimeisten joukossa.

Yhdestä toisesta taas tiedän jo, etten tullut valituksi. On aina hyvä, kun saa tiedon, ettei odota turhaan. Suora lainaus hylkäysviestistä:

”Olit viiden harkitsemamme henkilön joukossa.

Kiitos, että hait paikkaa. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja olen varma, että noin skarppi mimmi löytää töitä nopeasti.”

Hyvä jos joku on varma, että löydän töitä, koska minä en todellakaan ole. Tiedän, että viestin on tarkoitus olla kannustava, mutta jostakin syystä se lähinnä ahdistaa. Olin niin lähellä. Mitä jos tämä toistuu joka kerta kun onnistun pääsemään haastatteluun, ja sitten lopulta en pääse edes niihin? Tiedän että tuohon kyseiseen paikkaan haki lähes sata hakijaa. Tavallaan olen siis päihittänyt lähemmäs sata hakijaa, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, koska vain yksi voittaa. Niistä neljästä paikasta, joissa kävin haastattelussa, pidin tätä toiseksi todennäköisimpänä, jonka voisin saada. Vielä on mahdollisuuksia, mutta itseensä ja omiin mahdollisuuksiinsa uskominen ei ole näinä aikoina kovin helppoa.

18358684_10155473976474684_4791114862158790598_o

Tulin, näin, hävisin

Sain viime viikolla hyvin nopealla aikataululla kutsun työhaastatteluun. Olin toiveikas, sillä ajattelin, että koska aikataulu oli niin kiireellinen, hakijoita ei olisi kovin paljoa. Menin seuraavana päivänä hakemuksen kirjoittamisesta ja kutsun saamisesta haastatteluun, joka tuntui menneen ihan hyvin. Kuitenkin, jo siinä vaiheessa kun pääsin takaisin kotiin, olin saanut sähköpostin, jossa kiitettiin haastattelussa käymisestä, mutta kerrottiin, että olivat päätyneet kuitenkin toiseen hakijaan. Jo haastattelussa he kertoivat olleensa yllättyneitä, sillä nopealla aikataululla oli tullut hakemuksia niin hyviltä ja sopivilta hakijoilta. Sähköpostissa kertoivatkin, että toisella hakijalla oli enemmän kokemusta myynnistä. Työilmoituksessa ei myyntikokemusta peräänkuulutettu, mutta tässä jälleen nähdään, että eletään työnantajan markkinoita – voidaan vaatia, että työntekijä osaa lähes kaiken mahdollisen sellaisenkin, mitä itse tehtävä ei vaatisi. Positiivista oli tietysti se, että ylipäätään vaivautuivat ilmoittamaan. Se kun ei ole ollenkaan itsestään selvää.

Se positiivinen puoli haastatteluun pääsemisessä oli, että se antoi hieman uskoa ja motivoi kirjoittamaan työhakemuksia entistä enemmän. Se taas poiki sen, että olen tällä viikolla saanut kaksi kutsua työhaastatteluun. Toinen työhaastattelu oli tänään, toinen on ensi viikolla. Tällä hetkellä uskon, että jossain vaiheessa onnistaa. Silti, joka kerta kun tulee hylkäys, tuntuu siltä, että tuotan pettymyksen kaikille, joille olen kertonut päässeeni haastatteluun. Ei ehkä pitäisi kertoa ennen kuin on oikeasti saanut työpaikan.

stop

Mitä jos tämä on tässä?

Mitä jos se ei muutu tämän paremmaksi? Tarkoitan, mitä jos ei ikinä saa mahdollisuutta? Mahdollisuutta näyttää, mihin kykenisi. Kyllähän päivänsä ja elämänsä saa täytettyä muillakin asioilla kuin työllä, mutta silloin kun se ei ole oma valinta, ja kun tuntee että olisi potentiaalia, joka pitäisi päästä näyttämään, se voi olla vaikea niellä.

Olen ollut pian työttömänä puoli vuotta. Se voi olla paljon tai vähän, ihan riippuu siitä mihin vertaa, mutta totta puhuen kuvittelin että olisin tähän mennessä löytänyt jotakin. Vaikka en ole ensimmäistä kertaa työttömänä, tuntuu silti aina tulevan yllätyksenä, miten vaikeaa tämä on. Tiedän etten ole ainoa, jotain voi kai päätellä siitäkin, että erääseen trainee-ohjelmaan, johon taannoin hain, haki yli 1500 hakijaa.

13680934_10154475392929684_1664492096598040431_n

Siitä koulutuksesta, johon kävin reilu viikko sitten haastattelussa mahdolliseen harjoittelupaikkaan, ei ole kuulunut mitään. Luultavasti voin jo olettaa, etten ole päässyt koulutukseen, joka alkaisi alle viikon päästä, mutta olen aika pettynyt siihen, ettei mitään ole ilmoitettu. Olen kuitenkin panostanut hakuun sen verran, että olen käynyt kahdessa haastattelussa ja osallistunut yhteen videohaastatteluun, sen lisäksi että tietysti alunperin tein hakemukset sekä koulutuksen järjestäjälle että TE-toimistolle. Kun kyseessä on vielä yritys, jonka toimialaa on rekrytointi ja rekrykoulutusten järjestäminen, on mielestäni aika pöyristyttävää, ettei ilmoiteta mitään. Varsinkin kun yrityksen yhteyshenkilö sanoi minulle puhelimessa, että ilmoittaa minulle tiedon heti kun saa sen. Saattaa olla, että kyseinen henkilö saa lähipäivinä tulikivenkatkuisen sähköpostin. Aikanaan saan varmaankin TE-toimistolta kirjeen, jossa kerrotaan, ettei koulutuspaikkaa ole voitu varata minulle, koska hakijoita oli enemmän kuin koulutuspaikkoja, mutta olisi ollut kiva saada henkilökohtaisempaa palautetta, koska etenin haussa kuitenkin aika viime metreille.

Eräs haastattelukokemus

Kävin maanantaina haastattelussa erääseen harjoittelupaikkaan. Kyseessä on siis rekrykoulutus, johon pääsemiseksi pitäisi olla harjoittelupaikka. Koska harjoitteluyritys maksaisi koulutuksen järjestäjälle noin 9000 euroa, ei harjoittelupaikan löytyminen ole välttämättä ihan läpihuutojuttu. Eipä silti, en itse ole laittanut tikkua ristiin harjoittelupaikan löytymiseksi, koska en oikein usko koko juttuun. Koulutuksen järjestäjä oli kuitenkin löytänyt mahdollisen paikan, jossa ainakin haluttiin haastatella minut. En oikein tiedä mitä odottaa, mutta koska on mennyt jo kaksi päivää ilman että on kuulunut mitään, ja koulutus alkaisi vajaan kahden viikon päästä, alan epäillä, ettei ehkä onnistanut.

edf

Toki 9000 euroa on 6 kuukauden harjoittelusta paljon vähemmän kuin mitä yritys maksaisi palkatusta henkilöstä. Lisäksi harjoittelijasta pääsee siististi eroon harjoittelun loputtua. Olen vähän kahden vaiheilla, haluaisinko harjoitteluun vai en. Haluan pois kotoa, se on totta, mutta olen tehnyt mielestäni tarpeeksi ilmaisia töitä yhden elämän ajalle. Olen alkanut miettiä myös uudelleenkouluttautumista. Jos opiskelisi jotakin ihan muuta mitä tähän asti. Mutta pelkään, että jos menen johonkin useamman vuoden kestävään koulutukseen ja pahimmassa tapauksessa kasvatan velkataakkaani entisestään, ja sitten valmistuttuani huomaankin, etten yhtään sovi kyseiseen työhön (tai ettei töitä löydykään).

Maanantain haastattelusta vielä, minua oli haastattelemassa kolme nuorehkoa miestä. Näistä kolmesta kaksi räpläsi haastattelun ajan lähinnä puhelimiaan. Täytyy myöntää, että kävi mielessä, että mistähän syystä noilla on työ ja minulla ei. Lisäksi eräs heistä kysyi minulta, miksi työsuhteeni ovat olleet niin lyhyitä. Olen työskennellyt paljon projekteissa ja ottanut vastaan kaikki lyhyetkin työsuhteet. Muuten en olisi ollut töissä ties miten pitkään aikaan. Mutta olisiko ollut parempi olla kokonaan ilman töitä kuin lyhyissä työsuhteissa? En oikein usko, sillä silpputyö on koko ajan yleisempää, mutta kyllähän joku saattaa niin ajatella.

Työnhakua, haastatteluja ja pettymyksiä

Olen menneenä viikkona lähettänyt 13 työhakemusta. En tiedä, onko se paljon vai vähän, se ihan riippuu siitä, mihin vertaa. Tavallaan se tuntuu paljolta, mutta toistaalta tiedän kokemuksesta, että hyvä jos edes yhdestä niistä paikoista kuuluu joskus jotain. Parhaimmillaan olen lähettänyt viitisenkymmentä hakemusta viikossa, mutta yritän nykyään karsia paikkoja vähän, koska ei vain ole mitään järkeä hakea sellaisiin paikkoihin, joista ei ole minkäänlaista kokemusta. Hakijoiden joukossa on aina joku, jolla on kokemusta. Näin minä sen ainakin olen ajatellut.

Siitä yhdestä paikasta, jossa kävin jokunen viikko sitten haastattelussa, ei sitten ikinä kuulunut mitään. Se on iso pettymys. Melkein yhtä iso pettymys on se, etteivät he vaivaudu ilmoittamaan mitään, kuin se, ettei työpaikka vieläkään auennut. Tuntuu etteivät työnantajat pidä työnhakijoita minkään arvoisina, mutta niinhän se kai onkin. Jotenkin tuntee itsensä petetyksi, kun työhaastattelusta lähtiessä on hymyilty ja kätelty ja sitten: ei mitään.

edf

Kävin myös haastattelussa erääseen rekrykoulutukseen. Tämä on niitä koulutuksia, joissa jokin yritys maksaisi koulutuksen järjestäjälle, että minä menen sinne muutamaksi kuukaudeksi tekemään ilmaiseksi töitä, ja sitten toivotaan parasta, että työpaikka aukeisi. Todellisuudessa ainoa joka nauraa matkalla pankkiin on koulutuksen järjestäjä. Tällä hetkellä ottaisin harjoittelupaikan ihan mielelläni vastaan, koska se olisi kuitenkin jotain, mutta epäilen vahvasti etten menestynyt haastattelussa. Kyseessä oli nimittäin 7 henkilön ryhmähaastattelu, johon liittyi vielä joku keskusteluosuus. Ryhmähaastattelun jälkeen piti vielä osallistua videohaastatteluun. En ole koskaan oikein pärjännyt sen paremmin ryhmä- kuin videohaastatteluissakaan, ja jotenkin tulee mieleen, että selvästi haetaan tietynlaisia ihmisiä: ekstroverttejä jotka tuovat itsensä esille muista välittämättä. Joskus historiassa sellaisia ihmisiä on kutsuttu psykopaateiksi, mutta tämä onkin nykyaikaa.

Irtisanomislakikiista. Pitäisikö siitä sanoa jotain? Oikeastaan voin sanoa vain sen, millaista kokemusta minulla itselläni on: Yritykset keksivät kyllä jo nyt keinot päästä työntekijästä eroon, jos niikseen tulee. Myös esimerkiksi määräaikaisia työntekijöitä käytetään todellisuudessa ilman perusteita, koska aika moni ajattelee, että parempi se lyhyt työpätkäkin kuin ei työtä ollenkaan, ja yritykset keksivät kyllä aina jonkun verukkeen siihen työsopimukseen määräaikaisuuden syyksi.