Lisäaikaa

Sain tiedon, ettei minua valittu työkkärin koulutukseen. Totta puhuen olen helpottunut. Saan lisäaikaa, sillä uskon että löydän työpaikan seuraavan puolen vuoden aikana ilman koulutustakin. Olen kuluttanut koulun penkkiä aivan tarpeeksi, sillä olen lukion jälkeen suorittanut ammattikorkeakoulututkinnon, ammatillisen perustutkinnon ja ammattitutkinnon. Ja niiden lisäksi lukuisia muita koulutuksia ja kursseja. Ajattelen, että minun on pakko löytää töitä opiskelematta lisää. Toki voin opiskella ja opetella asioita vaikka miten paljon, mutta en usko tarvitsevani siihen varsinaisia koulutuksia.

Kuukauden tai parin työpätkäkin kohentaisi taloudellista tilannettani huomattavasti enemmän kuin palkaton harjoittelu. En tosin ole moneen päivään saanut aikaiseksi kirjoittaa yhtäkään hakemusta. Jokainen hylkäysviesti nakertaa itsetunnosta vähän lisää. Silti, mihinkään ei pääse jos ei hae. Tänään on pakko ottaa itseään niskasta kiinni, ja kirjoittaa edes yksi hakemus.

Odottavan aika

Nämä ikuiselta tuntuvat sunnuntait. Töissä käyvänä ne tuntuvat erilaisilta kuin työttömänä. Jos on menossa seuraavana aamuna töihin, yrittää ehkä vielä takertua viikonloppuun, olla ajattelematta töitä. Työttömänä kai seuraavaa päivää odottaa enemmän. Ehkä huomisella on jotain annettavaa. Pitkät päiväunet, että aika menisi nopeammin. Sen jälkeen pitkä kävelylenkki. Pakko päästä pois neljän seinän sisältä. Oman päänsä sisältä ei silti pääse pois. Tämäkin on elämää. Ei kai elämä voi olla sitä, että aina odottaa jotakin muuta tapahtuvaksi kuin mitä on nyt ja tässä? Olisinko onnellinen jos minulla olisi hyvä työpaikka? En tiedä, mutta olisin varmaan tyytyväisempi. Voisin ajatella elämää pidemmälle kuin nyt. Pystyisin suunnittelemaan jotakin. Olisin osa jotakin.

Huomenna pitäisi selvitä, pääsenkö erääseen työkkärin koulutukseen. En ole varma, onko se pääsemistä vai joutumista. Koulutus on ostettu ulkopuoliselta järjestäjältä, niin kuin ne kai yleensä ovat, ja siihen kuuluisi harjoittelujakso jossakin yrityksessä. Se on varma, että eniten siitä hyötyy se koulutuksen järjestävä yritys. Minä saisin nykyisten tukien päälle 9 euroa päivä, sillä työkkärin virkailija lisäsi koulutuksen omaan työllistymissuunnitelmaani. Se on parempi kuin ei mitään. Koulutuksen järjestävästä yrityksestä soitettiin minulle keskiviikkona. Heillä saattaisi olla kiikarissa yritys, johon voisin päästä harjoitteluun, jos työkkäri hyväksyy minut koulutukseen. Valitettavasti se yritys on eri paikkakunnalla kuin missä itse asun, joten se 9 euroa menisi käytännössä matkakuluihin. Juju on siinä, että se yritys, jossa harjoittelu olisi, joutuu maksamaan koulutuksen järjestäjälle.

Katsotaan miten käy. Minulla on sen verran kokemusta näistä koulutuksista ja harjoitteluista, etten oikein usko niiden avulla työllistymiseen. Toisaalta, kai se olisi parannus nykytilanteeseen, että olisi joku paikka johon lähteä aamuisin. Sitä paitsi silloin tukiani ei ainakaan vielä leikattaisi. Koulutus kuitenkin kestää puoli vuotta, mikä tarkoittaisi, ettei olisi juuri toiveita tulotason nousemisesta seuraavaan kuuteen kuukauteen. Uskon kuitenkin selviäväni, vaikka kaikesta ylimääräisestä saakin karsia.

Työnhakua vuonna 2018

Uusi viikko tuo aina vähän uutta toivoa. Kuka tietää, ehkä tällä viikolla tulee se odotettu puhelinsoitto. Ehkä tällä viikolla löydän töitä. En silti oikein usko. Vaikka olen lähettänyt paljon hakemuksia, ei mikään paikoista tunnu oikein siltä, että minulla olisi niihin todellisuudessa mahdollisuuksia. Jokainen kiitos-mutta-ei-kiitos-viesti tuntuu pienenä iskuna. Pala palalta ne murentavat senkin, mitä ammatillisesta itsetunnostani on jäljellä.

Mietin, että tätäkö tämä elämä on. Olen nyt 34-vuotias. Työelämää on minulla siis vielä aika paljon jäljellä. Tai olisi, jos olisi töitä. Montako vuotta tulen ”työurani” aikana olemaan vielä työttömänä? Tätäkö tämä on, että sillonkin kun on joku työpätkä, voi suunnitella elämänsä ehkä kuukauden eteenpäin? Tuntuu että olen ihan samassa pisteessä kuin kaksi vuotta sitten – pelkästään kaksi vuotta vanhempi.

Mitä jos en saakaan enää töitä? Mitä jos tämä ei enää muutu tästä paremmaksi?Todennäköisesti saan töitä, ennemmin tai myöhemmin. En suostu vielä uskomaan mitään muuta vaihtoehtoa. Silti, miksi tämä on näin vaikeaa? En usko että töiden saaminen on kaikille muille näin vaikeaa, vaikka ihmiset haluavatkin usein näyttää elämästään vain sen kauniimman puolen. Tuntuu että jotkut saavat sen ensimmäisen työpaikan jota hakevat. Minä olen viimeisen kahden viikon aikana hakenut viittätoista työpaikkaa. Se ei ole vielä kovin paljon, sillä parhaimmillaan olen lähettänyt hakemuksia viitisenkymmentä viikossa. Nyt paikkoja ei vain ole avoinna. Ehkä myös ajattelussani on tapahtunut muutos. En vain näe enää mitään järkeä siinä, että hakisin töitä, joista minulla ei ole minkäänlaista kokemusta ja joihin minulla ei ole mitään annettavaa. Muutaman kerran olen alkanut täyttää hakemusta ja sitten sulkenut sen. Ajanhukkaa, eikä pelkästään oman aikani.

 

Arvokkuudesta

Puhelin ei soi. Välillä tarkistan, olenko muistanut laittaa äänet päälle, mutta ei se vain soi. Välillä sähköpostiin tulee viesti, että valitettavasti minua ei ole valittu. Niin, niin. enpä sitä oikeasti odottanutkaan. Silloin jos puhelin sattuu soimaan ja kutsutaan työhaastatteluun, mietin hetken, ovatko ne soittaneet oikealle ihmiselle. Mutta moneen viikkoon ei ole ollut yhtään haastattelua. Ei sitten alkukesän. Tiedän, sekin on parempi tilanne kuin monilla. Ja se, että on ainakin joitakin työpaikkoja, joita voin omalta asuinpaikkakunnaltani hakea.

Koska en enää maksa bussikorttia, en ole juuri liikkunut mihinkään. Onneksi vieressä on kauppa, kirjasto ja pieni kirpputori. Lähellä on iso ulkoilualue, jossa liikkua. Koitan liikkua joka päivä ainakin vähän ihmisten ilmoilla. Menen kirjastoon lukemaan lehtiä. Vielä voin sanattomasti uskotella, että ehkä minä olenkin vain joku, joka on kesälomalla työstään. Ehkä palaan parin viikon päästä työhöni, niin kuin tavalliset, kunnon ihmiset. En todellisuudessa tiedä, kenelle minun pitäisi tällaista uskotella. Kuka sellainen, jonka mielipiteellä on jotain merkitystä, ajattelisi etten ole yhtä tärkeä työttömänä kuin töissäkäyvänä?

Kaupan kassa, kirjaston virkailija, kirpputorin täti. Ne kaikki ovat minua ylempänä, sillä heillä on työ, minulla ei. En käy enää hierojalla, koska minulla ei ole siihen varaa, mutta siellä kysyttiin jo kahdesti, mitä teen työkseni. Koen häpeää vastatessani että olen työtön. En oikeasti edes ymmärrä, mitä se heille kuuluu. Voi tosin olla, että sillä on merkitystä hoidon kannalta, millaista työtä tekee. Silti, monissa tilanteissa, kysymme toisiltamme ensimmäisenä, mitä sinä teet. Ei esimerkiksi, kuka sinä olet. Mutta eihän se voi olla niin, että kun yhtenä päivänä ihmisellä on työ, ja toisena ei, hänen arvonsa jotenkin laskee.

Soihan se puhelin sitten tänään. Siellä tosin oli työkkärin virkailija, joka soitti ilmeisesti pakollisia haastattelupuheluitaan työttömille. Hän suositteli minulle jotakin kurssia, jossa käsittääkseni opetellaan hakemaan töitä. Väittäisin kyllä sen osaavani, mutta pitää kai silti hakea sille kurssille, ehkäpä vältän sillä ensimmäisen leikkurin.

… kesä kaikilla

Elokuun alku, ja monet palaavat töihinsä. Puolisonikin palasi eilen. Minun on välillä vaikea käsittää, että minä en ole palaamassa töihin. Minulla ei ole työtä johon palata. Olen hakenut suunnilleen kaikkia mahdollisia töitä, joihin kuvittelisin minulla olevan edes jonkinlaiset mahdollisuudet. Tällä hetkellä töitä ei vain tunnu olevan juuri tarjolla. Ehkä se johtuu vielä kesälomista, toivon ainakin. On kuitenkin tavallistakin turhauttavampaa, jos ei ole paikkoja joita hakea. Ei sitten ole hirveästi toiveita työllistymisestäkään.

Esimerkiksi Oikotien jutussa pohdittiin, voiko työtön lomailla. Sehän riippuu varmaan siitä, keneltä kysytään. Jos erehtyisi kysymään vaikka istuvalta hallitukselta tai työkkäriltä, niin eipä varmaan. Kaikki kuitenkin tarvitsevat välillä lepoa. Työttömyys on usein kuluttavampaa kuin työssäkäynti. Ainakin vakituisessa työsuhteessa pystyy suunnittelemaan tulevaisuutta. Tietää että se viiden viikon palkallinen kesäloma tulee joskus. Työtön ei pysty näkemään tulevaisuudessa valonpilkahduksia, ainoastaan samaa harmaata päivästä, viikosta, kuukaudesta ja ehkä vuodesta toiseen. Palkkana töiden hakemisesta on ainoastaan leikkaukset jo valmiiksi minimaalisista tuloista. Jatkuva stressi siitä, miten saada kaikki laskut maksettua, valvottaa öisin.

Työtön kaipaisi myös irtiottoja arjesta. Ehkä voisi mennä taidenäyttelyyn, uimahalliin tai elokuviin – jos olisi rahaa. Itsekin karsin nyt bussilipusta, joten en voi hirveästi liikkua mihinkään. Kävelyä läheisessä puistossa ne eivät vielä minulta vie.