Vihdoin

Sain torstaina hyviä uutisia. Sain töitä. Tosin vain tämän vuoden loppuun, eikä työ varsinaisesti ole unelmatyöni, mutta tällä hetkellä se kelpaa paremmin kuin hyvin. Mistä sitä toisaalta tietää, vaikka työt jatkuisivat vuodenvaihteen jälkeenkin, mutta asia kerrallaan. Olin pelkästään maanantain aikana saanut kuusi kieltävää vastausta paikoista, joihin olin hakenut. Tilanne alkoi tuntua jopa koomiselta. Tiistaina ja torstaina oli työhaastattelut. Siihen paikkaan, jossa olin torstaina haastattelussa, olisin mielelläni mennyt, mutta en voinut odottaa mahdollisesti kielteistä päätöstä, vaan minun oli otettava vastaan se työ, josta ensimmäisenä näytettiin vihreää valoa. Tietysti. Sillä oikeasti, vaikka työ ei olisikaan ihan unelmieni työ, niin miten moni töissäkäyvä muka voi rehellisesti sanoa, että on unelmiensa työssä? Ja miten moni työtön silti vaihtaisi koska tahansa paikkoja heidän kanssaan?

Työt alkavat maanantaina. Yritän vielä itsekin sisäistää asiaa, että tulin valituksi. Minä en nimittäin hakenut tuohon kyseiseen paikkaan. Hain samalle työnantajalle toiseen työhön, ja työhaastattelussa puhuimme minua haastatelleen esimiehen kanssa tästä tulevasta projektista, jossa minulla voisi mahdollisesti olla myös jotain annettavaa. No, en saanut sitä työtä jota hain, mutta sain kuitenkin tästä toisesta projektista puoleksitoista kuukaudeksi kokoaikaisen työn. Ahkeruus ja periksiantamattomuus palkitaan, ainakin joskus.

Pettymyksiä

Kuten kerroin, maanantaina oli tarkoitus kuulua eräästä työpaikasta. No, ei kuulunut. Viikko vierähti, eikä mitään ole edelleenkään kuulunut. Jotenkin en jaksa olla edes yllättynyt, sillä tämä on tapahtunut niin monta kertaa. Silti en voi millään käsittää sitä, miten voi olla niin vaikeaa edes lähettää se massasähköposti edes niille, jotka ovat käyneet haastatteluissa. Ei tarvitsisi odottaa turhaan. Ilmeisesti työnhakijat eivät ole työnantajille minkään arvoisia, mutta niille ihmisille, jotka hakevat niitä työpaikkoja, se voi olla aika iso asia, kuuluuko työpaikasta jotain vai ei. Luulisi sillä olevan merkitystä, minkälaisen kuvan työnantaja itsestään antaa. Ai niin, unohdin, että mehän olemme työttömiä. Ihmisroskia. Mitä merkitysti sillä on, minkälaisen kuvan meille joku itsestään antaa.

Silloin kun viimeksi jäin työttömäksi palkkatyöstä eli tämän vuoden maaliskuussa, olin melko varma, että saan töitä. Itse asiassa voisin sanoa, että olin siitä täysin varma. Ajattelin, että siihen voisi mennä muutama kuukausi, mutta että lopulta saisin. Nyt, satoja työhakemuksia myöhemmin, en ole siitä varma. Ansiosidonnainen loppuu muutaman kuukauden päästä. Jos en ole löytänyt töitä siihen mennessä, en tiedä, mitä teen. Minä en ole yli 50-vuotias. Enkä maahanmuuttaja. Minä olen 35-vuotias suomalaissyntyinen nainen, jolla on suomalainen nimi. Tämä ihan vaan siksi, kun olen viime aikoina nähnyt melko paljon kirjoituksia siitä, miten maahanmuuttajat tai yli 50-vuotiaat eivät kelpaa töihin, vaikka ovat lähettäneet sadoittain hakemuksia. En tunnu kelpaavan minäkään.