Viikon työnhakusaldo

Tämän viikon saldo työnhaussa tuntuu olevan jälleen läjä kiitos-mutta-ei-kiitos-viestejä. Alkuviikosta oli yksi videohaastattelu, josta ajattelin, että nyt voisi tärpätä. No, ei tärpännyt. Syy oli se, ettei minulla ole tarpeeksi (oikeanlaista) asiakaspalvelukokemusta. Tai oikeastaan se, että muilla hakijoilla on enemmän. Vaikkei työ olisi millään muotoa ollut sitä, mitä toivon tulevaisuudessa tekeväni (raskas työ ja huonompi palkka kuin mikä minulla on ollut pitkään aikaan), pettymys oli aika kova. Tuntuu aika vahvasti siltä, että tällä hetkellä on aika turha hakea paikkoja, jos ei ole juuri vastaavaa kokemusta. Hakijoita on kuitenkin pilvin pimein ja jollain on aina paremmin vastaavaa kokemusta.

Olen miettinyt sitä, että mitenhän sitä saisi pidettyä motivaatioa hakea työpaikkoja, ellei niitä haastattelukutsuja tulisi senkään vertaa kuin nyt. Nythän niitä on tullut ihan kohtuullisesti, mutta jos ei vaikka saisi yhtään haastattelukutsua vaikka vuoteen. Haen töitä aika monipuolisesti eri aloilta ja asun pääkaupunkiseudulla, mikä tietysti helpottaa tilannetta.

Sain tällä viikolla erääseen rekrytointiin liittyen viestin, jossa luki mm. ”Olemme nyt tehneet hakemusten perusteella valinnat jatkohaastatteluihin ja valitettavasti Sinä et ole tällä kertaa jatkossa mukana. Hyvien hakijoiden määrä yllätti ja on sanottava, että emme pystyneet tarjoamaan mahdollisuutta haastatteluun edes kaikille, jotka olisivat sen ansainneet.” Tästä tekee mielenkiintoisen se, että huomasin täysin saman paikan tulleen auki uudestaan samana päivänä kuin sain tuon viestin. Jopa yhteyshenkilö oli sama ilmoituksessa ja siinä viestissä. Tällaista näkee silloin tällöin, enkä voi olla ihmettelemättä perusteita, jos niitä hyviä hakijoita kerran on riittänyt ensimmäiselläkin kerralla.

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään julkaistussa jutussa Marinin hallituksen tulevista työllisyystoimista. ”Pohjoismaisen työnhaun mallin valtiovarainministeriö arvioi tuovan lähes 10 000 uutta työllistä. Mallissa hallitus aikoo velvoittaa työttömät työnhakijat hakemaan enimmillään neljää työpaikkaa joka kuukausi. Lisäksi te-toimiston tulisi järjestää henkilökohtainen tapaaminen työnhakijan kanssa kahden viikon välein ensimmäisten kolmen työttömyyskuukauden ajan.” Ensimmäisenä ainakin itselleni tulee mieleen, että jotain patistelua tässä vielä kaivataankin. Eipä siitä työkkäristä ole koskaan mitään hyötyä ollut ainakaan omassa työnhaussani. Ihmettelen myös sitä, millä resursseilla noita henkilökohtaisia tapaamisia muka järjestetään.

Rehellisyydestä ja puhelinhaastatteluista

Vaikka olen viime aikoina päässyt suhteellisen hyvin puhelin- ja videohaastatteluihin, tuntuu etten tee tarpeeksi. Mutta siltä se varmaan tuntuu riippumatta siitä, miten paljon teen, siihen asti kun saan työpaikan. Olen hyväksynyt sen, ettei seuraavakaan työpaikka välttämättä (ja todennäköisesti) tule olemaan se vakituinen työ. Tällä hetkellä oikeastaan mikä tahansa kelpaisi.

Minulla oli pari päivää sitten puhelinhaastattelu, joka laittoi miettimään erästä asiaa, nimittäin rehellisyyttä työnhaussa. Rehellisyys on itselleni tärkeä arvo, joten en voisi kuvitella valehtelevani vaikkapa cv:ssäni. Puhelinhaastattelussa kysyttiin asennoitumistani työskentelyyn kansainvälisessä ympäristössä, jossa työkieli on englanti. Vastasin totuudenmukaisesti, että olen sitä jossain määrin tehnyt, ja että se on minulle ihan ok. Sain haastattelun lopuksi tiedon, etteivät jatka prosessia kanssani, koska en ole tarpeeksi innokas työskentelemään kansainvälisessä työympäristössä.

Tämä on tietysti tavallaan ihan ymmärrettävää, mutta jäin miettimään sitä, että olinko liian rehellinen, tai olisiko minun pitänyt kaunistella totuutta jotenkin. Huomatkaa, etten missään tapauksessa ole sanonut, etten halua työskennellä kansainvälisessä työympäristössä, mutta se, että ”se on ihan ok”, ei selvästikään riitä. En kuitenkaan parhaalla tahdollakaan voi sanoa, että haluaisin riemusta kiljuen työskennellä englanninkielisessä ympäristössä, ihan vain siitä syystä, ettei se kieli ole minulla lähellekään niin vahva kuin suomi, enkä koe että pystyisin ilmaisemaan itseäni samalla tavalla englanniksi kuin suomeksi.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, ovat puhelinhaastattelut yleensä. On ymmärrettävää, että niitä suositaan varsinkin nyt koronan vuoksi, mutta mielestäni ne ovat epäreiluja ja osoittavat, etteivät työnantajat ymmärrä yhtään, millaista työnhaku voi olla. Puhelinhaastatteluja kun ei yleensä sovita etukäteen, vaan puhelu tulee täysin yllätyksenä. Sitten pitäisi salamannopeasti olla kartalla ja muistaa, mistä paikasta mahtoikaan olla kysymys, kun ensimmäisenä kysytään, että mikä sai sinut hakemaan tätä paikkaa. Se ei varmaan tuota ongelmia silloin, jos on hakenut viime aikoina yhtä tai kahta paikkaa, mutta esimerkiksi minä olen parhaimmillaan hakenut viittäkymmentä paikkaa viikossa. Mielestäni paljon parempi käytäntö olisi vaikkapa laittaa ensin sähköpostia, että käykö puhelinhaastattelu tällöin tästä paikasta. Silloin tulisi myös varmemmin vastattua siihen puhelimeen, koska puhelinmyyjät ja huijarisoittelijat ovat vaikuttaneet sen, ettei tuntemattomaan numeroon aina tule vastattua.

Ajatuksia eräästä rekrytoinnista

Hyvää tätä vuotta, lukijat. Yritän sisäistää, että on vuosi 2021. Ja yritän saada työnhakuuni taas jotakin motivaatiota. Viime vuoden viimeisessä postauksessani kerroin, että olin työhaastattelussa. Se prosessi ei johtanut sen pidemmälle, mikä on luultavasti ainakin minun kannaltani hyvä asia. Nyt voin kertoa, miksi. Jo työpaikkaa hakiessa hälytyskellot alkoivat hieman soida. Työnhakulomakkeessa nimittäin oli rastitettava kohta: ”Lupaan että en polta”. Kohdan lisätiedoista kävi ilmi, ettei kyseessä ollut vain työpaikalla oleva tupakointikielto, vaan työnantaja ei halua palkata lainkaan tupakoitsevia henkilöitä, koska mm. ”tupakointi ei ole fiksua”. En itse polta, joten asia ei sinänsä olisi tuottanut minulle ongelmia, mutta käsittääkseni työnantaja ei kuitenkaan voi määrätä, polttaako joku vapaa-ajallaan. Mietin, että jos työnantaja toimii laittomasti (tai ainakin vähän lakien rajoja venyttäen) jossakin asiassa, se tekee ehkä niin muissakin asioissa. Päätin kuitenkin hakea työpaikkaa ja pääsin haastatteluun.

Haastattelussa tuli esiin eräs toinen arveluttava seikka. Haastattelijat nimittäin sanoivat näin: ”Mehän palkataan aika nuorta porukkaa”. Ilmeisesti he laskivat minut 36-vuotiaana vielä ”aika nuoreksi”, mutta tuo oli kyllä suorinta ikärasismia, johon olen törmännyt. Kuten jo kerroin, en menestynyt prosessissa sen pidemmälle. Sain viestin, jossa luki näin: ”kirjoitustaitosi ovat huippuluokkaa mutta uskomme että tyylimme ja tekeminen meillä ei sovi yhteen arvomaailmasi kanssa”. Tässä minua ihmetyttää aika paljon se, mitä he kuvittelevat tietävänsä arvomaailmastani, koska en ole sitä tuonut millään tavalla esille. Ehkä sanavalinta on outo, ja he tarkoittavat jotakin muuta, kuin mitä minä tarkoittaisin arvomaailmalla. Joka tapauksessa, todennäköisesti parempi näin, joten eipä tätä kannata jäädä sen enempää pohtimaan.

Tällä hetkellä odotan edelleen tietoa siitä yhdestä rekrystä, jossa olin marraskuussa haastattelussa. He ilmoittivat nyt tammikuussa jälleen, etteivät ole vielä päässeet prosessissa päätökseen. Vaikka ymmärrän tämän ajan haasteellisuuden, alkaa tämä tuntua vähän naurettavalta. Minulla oli torstaina yksi ihan lupaava puhelinhaastattelu. Työ tosin olisi osa-aikainen ja kestäisi muutaman kuukauden, mutta tällä hetkellä sekin kelpaisi.

Kaikkea hyvää kaikille teille tähän uuteen vuoteen. Yritetään muistaa myös se armollisuus ja se, ettei elämä ole kuitenkaan mikään juoksukilpailu. Kukaan ei ole ollut siellä, missä sinä olet ollut, joten ei ole järkeä verrata itseä muihin.

Vielä viimeiset tämän vuoden puristukset

Olin tänä aamuna työhaastattelussa. Sain tosi hyvää palautetta ennakkotehtävästä, joka minun oli pitänyt haastattelua varten tehdä. Muuten haastattelu meni ehkä vähän vaihtelevasti. Eniten vaikeuksia aiheutti osio, jossa linjoilla oli mukana kansainvälinen koordinaattori, jolloin keskustelukieli oli englanti. Vaikka englannin ei pitäisi aiheuttaa suurempia ongelmia, on se ainakin itselläni tuollaisessa muutenkin stressaavassa ja jännittävässä tilanteessa paikka, jossa yksinkertaisetkin sanat saattavat vain kadota. No, yritän olla miettimättä asiaa liikaa. En sille kuitenkaan enää mitään mahda, ja toisaalta pahin mitä voi tapahtua, on se, etten pääse seuraavaan vaiheeseen. Seuraava vaihe olisi haastattelu Ruotsin toimiston kanssa (etänä toki ja oletettavasti englanniksi). Videohaastattelu ja englannin kieli! Siinäpä kaksi inhoamaani elementtiä….

Kun miettii, niin työhakemus, lyhyt puhelinhaastattelu, ennakkotehtävä (johon meni oikeasti useampi päivä), haastattelu ja sitten vielä toinen haastattelu, jos sinne asti pääsee…. Aikamoisen myllyn joutuu käymään tässäkin prosessissa läpi. Suhtaudun noihin ennakkotehtäviin vähän varauksella. Mielestäni parempi käytäntö, mitä jotkut firmat oikeasti tekevät, on se että palkataan esimerkiksi kaksi työntekijää viikoksi, jolloin he voivat näyttää osaamisensa käytännössä.

Odotan edelleen vastausta yhdestä rekrytoinnista, josta sain pari viikkoa sitten viestin, että prosessi on viivästynyt, ja että palaavat asiaan ”toivottavasti ensi viikolla”. Se ”ensi viikko” oli siis viime viikolla, ja nyt on perjantai, joten ei ihan pitänyt sekään aikatauluarvio. Ymmärrän kyllä että on kiire eikä haluta tehdä virherekrytointia, mutta on mielestäni myös vähän epäreilua roikottaa tällä tavalla löysässä hirressä.

Yksi avoin työpaikka edellisessä työpaikassani meni minulta ohi, mikä harmittaa. Tiesin että paikka on tulessa avoimeksi, mutta jostain syystä kuvittelin että se tapahtuu vähän myöhemmin. Paikasta myös ilmeisesti ilmoitettiin vain yrityksen nettisivuilla. Oma syyni, olisi pitänyt olla tarkkana, mutta olin marraskuun lopussa ja joulukuun alussa älyttömän väsynyt kaikesta, mitä viimeisten parin kuukauden aikana oli ollut käsillä. Laitoin kuitenkin entiselle esimiehelleni sähköpostin, että jos hakijoiden joukosta ei löydy sopivaa, niin minäkin olisin kiinnostunut. Hän lupasi pitää minut mielessä. Vähän epätoivoista ehkä, mutta kaikki kivet on käännettävä, enkä tuossa tilanteessa oikein voinut enää enempää tehdä.

Toivon että löydän uuden työn viimeistään alkuvuodesta. Nyt ehkä kirjoittelen viikonloppuna vielä muutaman hakemuksen, mutta joululomakin tulee tarpeeseen.

Ikuisuus myöhemmin

Edellisestä kirjoituksesta on ikuisuus. Ja silti olen edelleen tässä. Yritän etsiä edes jotakin motivaatiota, että saisin muutaman työhakemuksen kirjoitettua. Olen niin väsynyt, haluaisin vain nukkua.

Maaliskuussa alkanut työpätkä loppui elokuun lopussa. Viihdyin lopulta aika hyvin, sillä vaikka tehtävät eivät olleetkaan sitä, mitä olen aiemmin tehnyt (tämähän oli odotettua), tiimi oli mukava, tulin hyvin toimeen esimieheni kanssa, ja tehtävät olivat vaihtelevia. Ehdin olla työttömänä vajaan kuukauden, kun esimieheni kyseisestä paikasta soitti, että olisi tarjolla noin kuukauden projekti. Rahalle oli käyttöä joten aloitin lokakuun alussa projektin tekemisen.

Tällä kertaa työ oli kuitenkin hyvin erilaista, sillä tein käytännössä samaa tehtävää koko ajan. Lisäksi tuntui, ettei projektia ollut ajateltu ihan loppuun asti, sillä vaikka miten tein töitä hiki hatussa, aika ei tuntunut riittävän. Työhön kuului paljon asiakkaiden kontaktointia, jonka koin raskaaksi, koska en saanut useinkaan sitä vastausta, jota odotettiin, vaan lisää kysymyksiä ja selviteltäviä asioita. Olin myös käytännössä kokonaan etänä, joten tuntui että olin kuitenkin aika yksin tämän homman kanssa. Sain lopulta kahteen otteeseen kaksi viikkoa lisää aikaa. Sekään ei olisi riittänyt, mutta loppuvaiheessa olin niin kurkkuani myöten täynnä koko projektia, että tein ylimääräisiä töitä omaan piikkiini (koska ylitöitä ei saanut tehdä). Halusin vain eroon projektista, mutta halusin päästä siitä eroon kunnialla, sillä pidän mahdollisena että voisin tilaisuuden tullen palata vielä kyseiseen työpaikkaan.

Niinpä työt loppuivat sitten marraskuun lopussa. Projekti ei edes ollut täysin valmis, vaan jotkut muut joutuvat vielä selvittelemään asioita, mutta siinä määrin olin kuitenkin tehnyt oman osuuteni, että saatoin hyvillä mielin ojentaa viestikapulan eteenpäin.

Ja nyt olen taas tässä, vailla työpaikkaa. Tuleekohan ikinä minun vuoroni saada vakituinen työ. Se tuntuisi melkein liian hyvältä ollakseen totta. Olin kyllä muutama viikko sitten työhaastattelussa paikkaan, joka vaikutti aika lupaavalta. Haastattelu tuntui ainakin oman arvioni mukaan menevän ihan hyvin. Sitten tuli ja meni se viikko, jolloin piti tulla päätös, eikä mitään kuulunut. Viime viikon lopulla sain paikasta viestin, että eivät ole vielä ehtineet tehdä päätöstä johtuen kiireisestä työtilanteesta, ja lupasivat palata asiaan toivottavasti tällä viikolla. Vielä ei mitään ole kuulunut, eli toivoa on vielä. Jotenkin en ehkä itse jaksa uskoa, että saisin paikan, vaikka aluksi se tuntui mahdolliselta.

Aktiivimallista ja vuokratyöstä

Taisteluni työpaikoista jatkuu. Minulla on tällä viikolla yhteensä neljä työhaastattelua, joista siis kolme on jo takana päin. Neljä haastattelua viikossa lienee oma henkilökohtainen ennätys. Neljä haastattelua viikossa tuntuu myös henkisesti aika raskaalta – ainakin minä koen niin. Olen saanut tällä viikolla myös useasta paikasta kieltävän vastauksen, mikä tietysti lisää henkistä kuormaa. Uusia hakemuksiakin pitäisi jaksaa kirjoittaa. Toivoisin että tämä painajainen olisi jo ohi. Työ ei ole elämän pääasia, mutta ilmeisesti siitä tulee sellainen, silloin kun sitä ei ole.

Olen tällä viikolla törmännyt myös mielenkiintoiseen yksityiskohtaan aktiivimallin suhteen. Olen nimittäin joutunut perumaan useammalta päivältä TE-palveluiden tuottamiin webinaareihin osallistumiseni, koska olen niihin aikoihin työhaastatteluissa. Periaatteessa siis en voi osoittaa aktiivisuutta, koska olen työhaastatteluissa, joten tukeni joutuvat leikkuriin. Käytännössä tietysti yritän korvata väliin jääneet webinaarit toisilla sellaisina päivinä, kun minulla ei ole työhaastatteluja, mutta osaltaan tämä mielestäni osoittaa jälleen kerran sen, ettei aktiivimalli ole oikein loppuun asti mietitty.

Törmäsin sosiaalisessa mediassa kyselyyn siitä, miten moni hakisi vuokratyöfirmaan töihin. Tulos ei ole yllättävä. Itse olen ollut useammankin vuokratyöfirman listoilla, ja valitettavasti kokemukseni keikahtavat hieman negatiivisen puolelle. Palkan olen kyllä saanut aina ajallaan ja oikein (olen joidenkin firmojen suhteen kuullut että näin ei aina ole), mutta oman kokemukseni mukaan vuokratyöntekijä voi saada puolet pienempää palkkaa kuin suoraan palkattu samasta työstä. Vuokratyöntekijöitä ei myöskään aina kohdella työpaikalla samanarvoisina kuin vaikkapa samassa tiimissä olevia suoraan palkattuja työntekijöitä. Kaikkiin samoihin kokouksiin ei ehkä kutsuta, ja myös vaikkapa pikkujoulukutsut saattavat jäädä saamatta. Vuokratyöfirman kanssa ei asiat aina luista kovin sujuvasti – itselläni on monta kertaa ollut virheitä työsopimuksissa ja työtodistuksissa (vaikka ehkä ne ovat yksittäistapauksia, joita voisi tapahtua missä yrityksessä tahansa). Joskus tuntuu myös, ettei vuokratyöfirmaa voisi vähempää kiinnostaa, miten heidän työntekijöillään menee. Esimerkiksi itselläni ei viimeisimmässä tapauksessa ollut viimeisinä kahtena kuukautena edes vuokratyöfirmassa yhteyshenkilöä. Ja tämäkin selvisi minulle, kun yritin olla yhteydessä henkilöön, joka oli yhteyshenkilöni työsuhteen alussa. Tästä pitkästä vuodatuksesta huolimatta en koe, että minulla olisi varaa jättää hakematta vuokratyöpaikkoihin. Valitettavasti.

Turhautumista

Olen viimeisen kuukauden aikana lähettänyt noin 50 työhakemusta. Vaikka olen päässyt kohtuullisen hyvin työhaastatteluihin parin viime kuukauden aikana, työpaikkaa ei vain ole auennut. Ainakin kerran olen ollut viiden parhaan joukossa ja kerran kolmen parhaan. Viime viikon perjantaina minulla oli jälleen yksi työhaastattelu. Paikka oli auki vuokrafirman kautta, joten vuokrafirman konsultin oli tarkoitus soittaa minulle haastattelun jälkeen joka tapauksessa, tiedustellakseen, miten haastattelu oli mennyt. Toistaiseksi en ole kuullut hänestä mitään. Raivostuttavaa, kun lupauksia ei pidetä. Kiinnostavaa nähdä, kuulenko hänestä missään vaiheessa mitään, sillä laitoin hänelle tänään sähköpostin, jossa kysyin, että voinko olettaa etten ole tullut valituksi, koska en ole kuullut hänestä mitään.

Haastattelu ei oikeastaan mennyt kovin hyvin. Olin kiireellä juossut edellisestä haastattelusta, joka oli erään työvoimakoulutuksen ryhmähaastattelu, ja ehkä kaikki paukut oli mennyt siihen. Kyseinen työ oli kuukauden mittainen projekti, joka vaatimustasoltaan vastaa jotakin, mitä olisin voinut tehdä vuosia sitten esimerkiksi opiskelijana. Vaikka tiedän, että hoitaisin projektin kunnialla, saattaa olla etten osannut näyttää motivaatiotani haastattelussa.

Olen myös hakenut työpaikkoihin, jotka eivät vastaa mitään, mitä olen aiemmin tehnyt tai opiskellut, esimerkiksi potkulautamekaanikoksi, koska erityisiä vaatimuksia ei tehtävään ollut. Nähtäväksi jää, saanko kutsun haastatteluun.

 

Aktiivisuudesta

Minulla oli tänään kaksi työhaastattelua. Aamulla oli sellainen olo, että ne tulisivat varmasti menemään surkeasti. Olin jotenkin niin väsynyt juoksemaan työhaastatteluissa. Haastattelut tuntuivat kuitenkin menevän ihan hyvin. En vain tiedä, riittääkö se ”ihan hyvin”. Molemmat työt ovat sellaisia, jotka ottaisin vastaan riemusta kiljuen. Tavallaan haastatteluihin pääseminen kuitenkin auttaa jaksamaan eteenpäin. Auttaa uskomaan, että kyllä se vielä tärppää. Jos ei nyt, niin pian.

Tajusin kuitenkin, että olen taas kohta ollut työkkärin mielestä kolme kuukautta ”tekemättä mitään”, joten leikkuri iskee taas pian. Ihan sama, vaikka olen juossut työhaastatteluissa hiki hatussa ja käyttänyt tunteja päivässä työhakemusten kirjoittamiseen, en ole ollut tarpeeksi ”aktiivinen”. Yritän seuraavaksi selvittää, ehtisinkö vielä jollakin tavalla saada aktiivimallin ehdot täytettyä, vaikka tuntuu typerältä osallistua jollekin työkkärin piirileikkikurssille sen sijaan, että jatkaisin työnhakua. Olen kuitenkin päässyt viime viikkoina niin moniin haastatteluihin, etten usko työnhakutaidoissani olevan suurempia puutteita.

Toivoa

Kävin tiistaina työhaastattelussa. Sain kutsun haastatteluun perjantaina neljän jälkeen – kun olin samana päivänä saanut ensin kolme kiitos-mutta-ei-kiitos-viestiä ja oli jälleen hieman lannistunut olo. Kutsu haastatteluun tavallaan pelasti viikonlopun. Haastattelu tuntui menevän hyvin, mutta vielä olisi toinen haastattelukierros – jos sille siis selviää. Kun haastattelija sanoi tämän, ja että ensimmäisellä kierroksella oli seitsemän kandidaattia, mielialani hieman laski (”sillälailla, en ikinä päihitä niitä seitsemää muuta”), vaikka oikeasti pitäisi kai onnitella itseään siitä, että on seitsemän parhaan joukossa, kun hakijoita on kuitenkin ollut moninkertainen määrä.

Haastattelija mainitsi, että hänellä on itselläänkin aika vastikään kokemus siitä, miten raskasta työnhaku ja työttömyys on. Tuli mieleen, että olikohan se yksi syy siihen, että pääsin haastatteluun, eikä valittuna ollut vain työpaikan vaihtajia.

Haastatteluun pääseminen motivoi yleensä joksikin aikaa, vaikka ei tulisikaan valituksi. Se antaa toivoa, kun selviytyy viime metreille. Silti, mielessä kummittelee ajatus, että mitä jos ei ikinä tule olemaan se ykkönen, joka valitaan tehtävään.

Uskominen itseen

Yritän koota ajatuksiani työhakemusten kirjoittamista varten. Jostakin syystä tänään on ahdistanut erityisesti. Ehkä siksi, että odotan vastausta eräästä työpaikasta, pääsenkö jatkohaastatteluun, ja jotenkin en oikein usko omiin mahdollisuuksiini. Olin eilen vuokratyöfirmassa haastattelussa, ja seuraava (ja toivottavasti viimeinen) haastattelukierros olisi, kuten yleensäkin, työpaikassa.

Jostain syystä odotin hieman, että vuokratyöfirman haastattelija huomaisi jossain vaiheessa tehneensä virheen ja kutsuneensa haastatteluun väärän henkilön tai jotakin vastaavaa. En olisi nimittäin uskonut ikimaailmassa pääseväni tähän haastatteluun. Vaikka minulla on osasta työtehtävistä kokemusta, niin kuitenkaan minulla ei ole kokemusta aivan vastaavista. Minulle kuitenkin jäi olo, että haastattelija uskoi mahdollisuuksiini myös haastattelun jälkeen. Vielä illalla kun puhuin haastattelusta puolisoni kanssa, huomasin sanovani, ”mutta eihän minulla ole tuollaisesta kokemusta”. Hän keskeytti minut muistuttamalla, että pääsit kuitenkin haastatteluun. Mietin tässä vain sitä, että varmaan osasyy siihen, etten ole vieläkään löytänyt pitkäaikaista työtä, kun taas opiskelijakaverini porskuttavat urallaan eteenpäin, on se, etten usko itseeni tarpeeksi.

Siihen, etten usko itseeni tarpeeksi, on tietysti vaikuttanut vastoinkäymiset työelämässä. Ikävät ihmiset, joilla jostakin syystä on ollut jotain minua vastaan, eikä sillä ole ollut mitään tekemistä osaamiseni kanssa. Ne, jotka ovat seuranneet tarinaani pidempään, tietävät ehkä, että minulla on ollut aika paljon huonoa tuuria. Toivon että se muuttuu jossain vaiheessa, ja toivon että löydän vielä oman paikkani.

Ne kiitos-mutta-ei-kiitos-viestit, joita tällä hetkellä tipahtelee sähköpostiin ainakin yksi päivässä tietysti myös murentavat uskoa omiin mahdollisuuksiin. Ei ehkä pitäisi. Hakijoita on moniin tehtäviin niin valtavasti. Se saa ihmettelemään puheita työvoimapulasta, mutta ehkä työvoimapula on ihan jossain muulla alalla ja muilla paikkakunnilla. En tiedä. Mistä tietää, koska on luovutettava jonkin alan suhteen, ja mietittävä muita uravaihtoehtoja? Jos on opiskellut sille alalle vuosikaudet, mutta haastatteluissa jää aina kakkoseksi tai haastattelukutsu jää kokonaan saamatta.

Kävipä taannoin niinkin, että olin hakenut erääseen työpaikkaan, johon ainakin kuvittelin olevani täysin pätevä. Työpaikasta ei missään vaiheessa kuulunut mitään, mutta joidenkin viikkojen kuluttua huomasin, että työpaikka oli avattu uudestaan. Työpaikkailmoitus oli julkaistu täysin samanlaisena uudestaan. Tämä ihmetyttää, sillä olen varma, että päteviä hakijoita oli jo ensimmäisellä kerralla pilvin pimein.