Me selkärangattomat nahjukset

On tullut viime aikoina vähän sellainen olo, että työttömät on se ainoa ihmisryhmä, jota saa ihan luvan kanssa julkisesti mollata ja väheksyä. En ole ainoa, joka tämän on huomannut, ja onkin jo alettu puhua sodasta työttömiä eikä työttömyyttä vastaan.

Tulee aika voimaton olo, kun lukee kirjoituksia, joissa kaikki työttömät leimataan työtävieroksuviksi laiskureiksi – varsinkin kun itse on juuri lähettänyt työhakemuksen toisensa perään – turhaan. Helsingin Sanomissa nimimerkki ”Työttömälläkin on ihmisarvo” kirjoitti tästä keskustelun aiheuttamasta mielipahasta. Verkkokeskusteluissa keskustelun taso nyt on mitä on, mutta kun niitä vastaavia mielipiteitä saa lukea jatkuvasti ”ihan oikeistakin” lehdistä.

Ilta-Sanomissa Urheilun Unelma-Arpa Oy:n toimitusjohtaja ihmettelee, miksi ei saa yritykseensä palkattua puhelinmyyjiä. ”Mielestäni näitä pitkäaikaistyöttömien porkkanoita tulisi vähentää”, hän sanoo. En ole varma, ymmärtääkö hän puhuvansa ihmisistä, jotka vähimmillään saavat kuukaudessa noin 560 euroa. Onhan siinä tietysti porkkanaa kerrakseen. Nyt kun ollaan linjaamassa, että töitä pitää ottaa vastaan pienemmällä palkalla kuin työttömyyskorvaus – niin, no. Siinä sitä onkin naurussa pitelemistä, kun pitäisi kaikkien muiden menojen lisäksi kattaa matkakulutkin sinne työpaikalle. Sillä 500 eurolla kuukaudessa.

En tiedä tästä Urheilun Unelma-Arpa Oy:n tapauksesta, mutta sen perusteella mitä olen itse käynyt haastattelussa puhelinmyyntifirmaan ja jutellut ihmisten kanssa jotka ovat tehneet sitä työtä, noissa kai aika harvoin maksetaan oikeaa tuntipalkkaa. Tai jos maksetaan, tulee kenkää kahden viikon jälkeen, jos ei saa mitään myytyä. Yleisesti ottaen, en tiedä kannattaako yrittäjien niin hirveästi valittaa työttömistä, jotka eivät hae työpaikkoja, kun he itse kuitenkin kahdessa tapauksessa kolmesta palkkaavat avoimeen työpaikkaan jonkun muun kuin työttömän.

Eräs mies kertoi ”ystävästään”, joka oli sanonut, että olisi parempi, jos tämä mies päättäisi itse päivänsä. Miksikö? No ihan vaan siksi, ettei tällä miehellä juuri nyt ole työpaikkaa. Ihan oikeasti, voisiko olla potkimatta enempää niitä, jotka makaavat jo maassa?

Keskiviikkoillan kevennys

Kevennys tavallaan, mutta valitettavasti tässä on aika paljon tottakin. Nimittäin lähes kaikissa työpaikkailmoituksissa peräänkuulutetaan sosiaalisuutta ja ulospäinsuuntautuneisuutta – tarvittiin niitä työssä tai ei. Pitääkö kaikkien oikeasti sopia samaan muottiin? Ja voisiko se työ joskus olla vain työtä, jonka tekee hyvin, vaikkei se olisikaan ”sitä mitä aina on halunnut tehdä”. Työnhakijan puolesta varmaan voisi, mutta työnantajat tuntuvat haluavan kuulla, että tämä on juuri se hakijan unelmien täyttymys. Pitäisi varmaan opetella valehtelemaan paremmin.

”Valitettavasti valinta…”

Tänään se odotettu sähköpostiviesti viimein tuli. Siis vastaus viime viikolla olleesta työhaastattelusta.”Valitettavasti valintamme ei kohdistunut sinuun”. Sen olin jo tässä vaiheessa arvannut, koska olivat sanoneet ilmoittavansa maanantaina, ja tänään on keskiviikko.

Olen toki pettynyt. Varsinkin kun päätöksen syitä mitenkään avattu, mutta harvoinhan niitä avataan. Ajattelin haastattelusta lähtiessä, että minulla voisi olla ihan hyvät mahdollisuudet. Olisin myös tehnyt työtä mielelläni. Tai ehkä en voi sitä tietää, kun en ole sitä työtä koskaan tehnyt, mutta olisin halunnut kokeilla. Mutta sitä on nyt turha jäädä kovin paljoa harmittelemaan. Ehkä jotain parempaa on tulossa.
Pettymystä lievittää myös jonkin verran se, että kuulin eilen, että minulle on tarjolla parin päivän työkeikka eräässä entisessä työpaikassani. Taloudellisesti ei ole paljonkaan järkeä ottaa vastaan parin päivän työkeikkaa, ainakaan tässä tapauksessa. Palkka nimittäin maksetaan seuraavan kuun 20. päivä. Tästä syystä sen kuun, jolloin työpäivät ovat, työttömyyskorvauksen maksaminen viivästyy melkein kuukaudella. Pystyn siis hyvin ymmärtämään tilanteita, ettei ihmisillä ole varaa ottaa töitä vastaan, vaikka se niin järjettömältä kuulostaakin. Henkisen hyvinvoinnin kannalta taas lyhyenkin työkeikan ottaminen vastaan voi olla aika merkityksellistä, näin ainakin itse koen. Ja eihän sitä koskaan tiedä, mitä ne lyhyetkin keikat poikivat. Varmaan kadun tätä päätöstä joulukuun alussa, kun mietin, millä ostan ruokaa.

Odottavan aika ja muistakaa käytöstavat, työnantajat

Tänään on sunnuntai. Normaalistikin matelevasta päivästä tekee vielä matelevamman se, että huomenna pitäisi selvitä, saanko sen työpaikan, johon olin alkuviikosta haastattelussa vai en. Joku osa minusta ei halua ajatella koko asiaa, mutta ei se ole mahdollista. Sitä ajattelee väkisinkin. Osa minusta toivoo, ettei huominen ikinä tulisi, en halua tietää. Tai haluan, mutta en halua pettyä. Osa minusta ei haluaisi odottaa enää hetkeäkään. Minulla oli aika hyvä fiilis haastattelussa ja sen jälkeen. En silti voi mitenkään tietää, onko haastateltavissa ollut esimerkiksi joku, jolla on jo valmiiksi kokemusta aivan vastaavista tehtävistä.

Pahin vaihtoehto on se, jos saa turhaan odottaa puhelua, eikä sitä tule, vaikka niin on luvattu. Eikä tule edes sitä ”valitettavasti-valintamme-ei-tällä-kertaa-kohdistunut-sinuun”-sähköpostiviestiä, vaikka haastattelusta lähtiessä on niin luvattu leveästi hymyillen. Minun on todella vaikea ymmärtää sitä, sillä sellaista tapahtuu verrattain usein. Työnantajat voisivat muistaa jonkinlaiset käytöstavat, tosin väkisinkin tulee tällaisissa tapauksissa mieleen, että ehkä se paikka ei olisi ollut sittenkään niin mukava työpaikka, jos edes niille haastattelussa käyneille ei vaivauduta ilmoittamaan mitään, ei edes lähettämään sitä massasähköpostia.

Mieleenpainuvin tapaus on ollut erään rekrytointifirman kautta hakemani työpaikka. Pääsin haastatteluun, jopa toiselle kierrokselle. Pidin mahdollisuuksiani aika hyvinä, mutta sitä ilmoitusta ei vain ikinä tullut. Lähetin jossain vaiheessa vielä asiasta vastanneelle konsultille sähköpostia kysyäkseni, miten prosessissa kävi. En saanut minkäänlaista vastausta. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä pitänyt tehdä jonkinlainen valitus.

Toivon että saan tästä ajankohtaisesta hausta ainakin jonkinlaisen vastauksen. Ajattelen, että minulla on mahdollisuuksia. Tekisin sitä työtä mielelläni. Voi myös olla, että joudun pettymään. Siinä tapauksessa syön litran pistaasijäätelöä, katson House-maratonin ja itken vähän. Ja kirjoitan seuraavana päivänä lisää hakemuksia.

Toivonkipinä

Hip hei, minäpä sain tänään kutsun työhaastatteluun! Tämä on aina se hetki, jolloin pitäisi pystyä pitämään jalat kiinni maassa, koska voihan se olla ettei natsaakaan. Yritän vakuuttaa itselleni, ettei se mitään jos en saa sitä työtä, kunhan teen parhaani. Työ ei vastaa oikein millään tavalla koulutustani ja palkka on aika lailla samaa luokkaa kuin se rahamäärä, mitä saan työttömänä. Tekisin sitä työtä oikein mielelläni, ainakin jonkin aikaa. Ainakin nyt.

Tämä on se hetki, kun mieli lähtee vaeltelemaan, vaikka miten yrittäisi pitää pään kylmänä. ”Olisipa hienoa…”; ”Jos saan sen työn, niin sitten minä kyllä ostan uudet verhot/uudet kengät/uuden raapimispuun kissalle”. Hyvä on, en taida olla kovin hyvä pitämään jalkoja kiinni maassa, toisaalta tämä on ensimmäinen työhaastattelu moneen kuukauteen. Ehkä voin antaa itselleni luvan iloita vähän, sain työn tai en. Työhaastatteluun pääseminenkin voi joskus olla sellainen tekijä, joka saa uskomaan sittenkin vielä siihen, että ehkä on mahdollisuus. Ehkä minäkin vielä onnistun, jos jaksan yrittää tarpeeksi paljon ja tarpeeksi pitkään. Minä sain tänään myös viisi ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestiä (tai olen saanut tähän mennessä, kello on kaksi iltapäivällä). Tämä antaa vähän vihjettä siitä, miten paljon olen hakenut töitä viime aikoina, sillä läheskään kaikista paikoista ei tule ikinä edes sitä yhtä massasähköpostia.

Työttömien Valtakunnallisen Yhteistoimintajärjestön sivuille on taannoin lisätty blogiyhteisö, jossa minunkin blogini on mukana: http://www.tvy.fi/blogiyhteiso/.

Pieni loppukevennys viikon alkuun, vaikka aihe alkaakin olla vähän kulunut:

 

Ne asenteet, ne asenteet

Viime aikoina, kun olen käynyt läpi valtavan määrän työpaikkailmoituksia, olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon. Ilmeisesti työnantajilla on valinnanvaraa, koska sellaisiinkin töihin, joihin ei ajattelisi tarvitsevan välttämättä mitään tiettyä koulutusta tai kokemusta, voi olla todella kovat vaatimukset – nyt mitään työtä vaheksymättä. Siivoojalta vaaditaan laitoshuoltajan koulutusta, kosmetiikkamyyjältä kosmetologin, vaatekauppaan ei kannata yrittääkään jos ei ole vähintään aktiivinen muotibloggaaja, mutta mielellään saisi olla joku vaatealan tai kaupallisen alan koulutus.

Tietysti ihmiset hakevat työpaikkoja, vaikka eivät täyttäisikään kaikkia ilmoituksessa vaadittuja edellytyksiä. Mutta jos ilmoituksessa sanotaan, että jotakin tiettyä koulutusta edellytetään, niin yleensä se paikka jää ainakin minulta hakematta, koska ajattelen sen olevan sekä minun että työnantajan ajanhukkaa, sillä päteviäkin hakijoita todennäköisesti on.

Hain taannoin erään kauppaketjun asiakaspalvelijan paikkaa erään rekrytointifirman kautta. Työ olisi ollut puhelinasiakaspalvelua, reklamaatioiden vastaanottoa ja asiakkaiden ongelmien ratkaisua esimerkiksi liittyen johonkin tuotteeseen. Ei mitään varsinaista aivokirurgiaa siis. Hakemuksen lähettämisen jälkeen sähköpostiin tuli ilmoitus, että pitäisi tehdä soveltuvuustesti. Se oli sellainen netissä tehtävä testi, jossa oli esimerkiksi tehtävä, jossa oli ruudukossa kuvioita, ja piti päätellä mikä kuvio tuli kysymysmerkin paikalle. En ihan ymmärtänyt koko testin ideaa, mutta samana päivänä oli kuitenkin vielä puhelinhaastattelu, jonka kuvittelin menneen ihan kohtalaisesti. Toissapäivänä oli se päivä, jolloin olisi viimeistään pitänyt tulla kutsu siihen OIKEAAN haastatteluun (arvatenkin haastattelukierroksia olisi ollut ainakin kaksi, koska kysymys oli henkilöstöfirman kautta tehtävästä rekrytoinnista). No, ei sitä puhelua ikinä tullut. Ei se työ olisi ollut mikään unelmatyöni ja olisin saanut siitä suunnilleen yhtä paljon kuin työttömänä, mutta en silti hyppinyt riemusta, kun havaitsin eilen paikan tulleen uudelleen hakuun. Ainakin minulla herää kysymys, millaiset vaatimukset oikein ovat ja tarvitaanko oikeasti näin monimutkainen rekrytointiprosessi muutaman kuukauden kestävään työsuhteeseen, varsinkaan kun se työ ei tosissaan ole mitään rakettitiedettä.

Työttömien asenteista on puhuttu paljon viime aikoinakin. Nyt työttömiä yritetään ”aktivoida” antamalla piiskaa, jos ei ole ollut aktiivinen eli töissä tiettyä tuntimäärää tietyssä ajassa (esim. Kalevan juttu). Valitettasti työttömiä kurittamalla ei synnytetä lisää työpaikkoja. Vaikka työttömyyskorvaus laskettaisiin nollaan, ei kaikille olisi silti töitä. Kuulemma 2/3 avoimista työpaikoista menee työpaikan vaihtajille. Minun pitäisi siis saada työpaikka, että voisin saada työpaikan – ei kun hetkinen. Monet työnantajat tuntuvat kuvittelevan, että työttömästä tulee työkyvytön kolmessa kuukaudessa. Jostain syystä esimerkiksi vanhempainvapaalla olevasta ei ilmeisesti tule paljon pidemmässäkään ajassa. Kaipaisiko työnantajienkin asenteet vähän hienosäätöä, jos niistä asenteista kerran puhutaan?

Sellaista viestiä ei saisi missään nimessä antaa kenenkään taholta, ettei kolmen kuukauden jälkeen enää kukaan työllisty. Se on pötypuhetta ja pahimmassa tapauksessa vain lannistaa työnhakijan. Lopuksi vielä jotakin positiivista, juttu 56-vuotiaasta Pekasta, joka on kolmen vuoden työttömyyden jälkeen saanut töitä. Ei saa luovuttaa, ei luovuteta mekään!

Hyvä mutta ei tarpeeksi hyvä?

”Olemme nyt löytäneet tehtävään täydellisesti sopivan hakijan, mutta olemme silti iloisia siitä, että sinun kokemuksellasi ja taidoillasi varustettu henkilö on kiinnostunut meistä työnantajana.”

Niinpä niin. Tarkalleen näin luki eräässä niistä lukuisista ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-sähköposteista, joita olen tälläkin viikolla saanut. Voi olla yllättävää, mutta tuo kyseinen viesti tuntuu kaikista pahimmalta. Minä olen siis hyvä ja hekin ovat huomanneet sen, mutta en kuitenkaan niin hyvä, että minua olisi kutsuttu edes haastatteluun? Vai lähetettiinkö tuo sama viesti ehkä kaikille niille, jotka eivät tulleet valituiksi? Minä en tiedä, millainen minun pitäisi olla, että riittäisin. Laskin että olen viimeisen kahden kuukauden aikana lähettänyt vähän yli sata työhakemusta. Se ei ole kovin paljon, ei ainakaan tarpeeksi, sillä en ole viimeisen kahden kuukauden aikana ollut yhdessäkään työhaastattelussa. Se on hyvin masentavaa, vaikkakin olin viime kuun puoleen väliin asti virallisesti päätoiminen opiskelija. Minä huomaan kaipaavani aika paljon vertaistukea. Haluan tietää, että minä selviän tästä.

Yksi sivusto, jolla on työttömien kirjoittamia tekstejä on https://worklessnotworthless.wordpress.com/. Kirjoitin sinne taannoin itsekin tekstin.