Toivoa

Kävin tiistaina työhaastattelussa. Sain kutsun haastatteluun perjantaina neljän jälkeen – kun olin samana päivänä saanut ensin kolme kiitos-mutta-ei-kiitos-viestiä ja oli jälleen hieman lannistunut olo. Kutsu haastatteluun tavallaan pelasti viikonlopun. Haastattelu tuntui menevän hyvin, mutta vielä olisi toinen haastattelukierros – jos sille siis selviää. Kun haastattelija sanoi tämän, ja että ensimmäisellä kierroksella oli seitsemän kandidaattia, mielialani hieman laski (”sillälailla, en ikinä päihitä niitä seitsemää muuta”), vaikka oikeasti pitäisi kai onnitella itseään siitä, että on seitsemän parhaan joukossa, kun hakijoita on kuitenkin ollut moninkertainen määrä.

Haastattelija mainitsi, että hänellä on itselläänkin aika vastikään kokemus siitä, miten raskasta työnhaku ja työttömyys on. Tuli mieleen, että olikohan se yksi syy siihen, että pääsin haastatteluun, eikä valittuna ollut vain työpaikan vaihtajia.

Haastatteluun pääseminen motivoi yleensä joksikin aikaa, vaikka ei tulisikaan valituksi. Se antaa toivoa, kun selviytyy viime metreille. Silti, mielessä kummittelee ajatus, että mitä jos ei ikinä tule olemaan se ykkönen, joka valitaan tehtävään.

IMG_20180914_111445_1_web

Mainokset

Turhia toiveita

Eilen sain lopulta vastauksen tehtävästä johon kävin viikko sitten haastattelussa (lopulta siksi, että prosessissa tuntui olevan kiire ja työt olisivat alkaneet alle viikon päästä). Vastaus oli tämä: ”Asiakas päätyi muuttamaan tehtävänkuvaa ja organisoimaan tehtäviään hieman uudella tavalla. Tämän vuoksi tämä — on nyt päätetty, emmekä voi tämän tehtävän osalta edetä kanssasi.” Voitte varmaan kuvitella, miten typerältä tuntui, kun törmäsin kyseisen asiakkaan itse eilen julkaisemaan ilmoitukseen, joka oli melko lailla sanatarkasti sama, kuin vuokratyöfirman aiemmin julkaisema. Se, että tehtävänkuvaa olisi muutettu, ei siis ainakaan pidä paikkaansa. En tosissani uskonut tulevani valituksi tehtävään, mutta ajan tuhlaaminen hieman nyppii – ja sitten kuitenkin ne turhat toiveen (”mitä jos kuitenkin”). Mietin ensin, etten hae tuohon tehtävään enää toista kertaa, koska mitä järkeä siinä olisi, mutta sitten toisaalta mietin, että pitäisikö hakea – ihan vaan näyttääkseni henkistä keskisormea kyseiselle työnantajalle.

Työkkäri ja työttömyyskassa nyt sentään päätyivät siihen, ettei työttömyyspäivärahan maksamiselle ole estettä, joten voin jatkaa tätä yhteiskunnan kustannuksella herroiksi elämistä (hoh) vielä jonkin aikaa. Kiitos-mutta-ei-kiitos-viestit vetävät pakostikin mielen matalaksi, mutta nautitaan kuitenkin vielä kesästä, kai meilläkin on siihen oikeus.

IMG_20180819_170801_web

Uskominen itseen

Yritän koota ajatuksiani työhakemusten kirjoittamista varten. Jostakin syystä tänään on ahdistanut erityisesti. Ehkä siksi, että odotan vastausta eräästä työpaikasta, pääsenkö jatkohaastatteluun, ja jotenkin en oikein usko omiin mahdollisuuksiini. Olin eilen vuokratyöfirmassa haastattelussa, ja seuraava (ja toivottavasti viimeinen) haastattelukierros olisi, kuten yleensäkin, työpaikassa.

Jostain syystä odotin hieman, että vuokratyöfirman haastattelija huomaisi jossain vaiheessa tehneensä virheen ja kutsuneensa haastatteluun väärän henkilön tai jotakin vastaavaa. En olisi nimittäin uskonut ikimaailmassa pääseväni tähän haastatteluun. Vaikka minulla on osasta työtehtävistä kokemusta, niin kuitenkaan minulla ei ole kokemusta aivan vastaavista. Minulle kuitenkin jäi olo, että haastattelija uskoi mahdollisuuksiini myös haastattelun jälkeen. Vielä illalla kun puhuin haastattelusta puolisoni kanssa, huomasin sanovani, ”mutta eihän minulla ole tuollaisesta kokemusta”. Hän keskeytti minut muistuttamalla, että pääsit kuitenkin haastatteluun. Mietin tässä vain sitä, että varmaan osasyy siihen, etten ole vieläkään löytänyt pitkäaikaista työtä, kun taas opiskelijakaverini porskuttavat urallaan eteenpäin, on se, etten usko itseeni tarpeeksi.

IMG_20190703_122245_web

Siihen, etten usko itseeni tarpeeksi, on tietysti vaikuttanut vastoinkäymiset työelämässä. Ikävät ihmiset, joilla jostakin syystä on ollut jotain minua vastaan, eikä sillä ole ollut mitään tekemistä osaamiseni kanssa. Ne, jotka ovat seuranneet tarinaani pidempään, tietävät ehkä, että minulla on ollut aika paljon huonoa tuuria. Toivon että se muuttuu jossain vaiheessa, ja toivon että löydän vielä oman paikkani.

Ne kiitos-mutta-ei-kiitos-viestit, joita tällä hetkellä tipahtelee sähköpostiin ainakin yksi päivässä tietysti myös murentavat uskoa omiin mahdollisuuksiin. Ei ehkä pitäisi. Hakijoita on moniin tehtäviin niin valtavasti. Se saa ihmettelemään puheita työvoimapulasta, mutta ehkä työvoimapula on ihan jossain muulla alalla ja muilla paikkakunnilla. En tiedä. Mistä tietää, koska on luovutettava jonkin alan suhteen, ja mietittävä muita uravaihtoehtoja? Jos on opiskellut sille alalle vuosikaudet, mutta haastatteluissa jää aina kakkoseksi tai haastattelukutsu jää kokonaan saamatta.

Kävipä taannoin niinkin, että olin hakenut erääseen työpaikkaan, johon ainakin kuvittelin olevani täysin pätevä. Työpaikasta ei missään vaiheessa kuulunut mitään, mutta joidenkin viikkojen kuluttua huomasin, että työpaikka oli avattu uudestaan. Työpaikkailmoitus oli julkaistu täysin samanlaisena uudestaan. Tämä ihmetyttää, sillä olen varma, että päteviä hakijoita oli jo ensimmäisellä kerralla pilvin pimein.

Viimeisimmät kuulumiset

Päivitysten kirjoittaminen on taas jäänyt, joten ottakaapa mukava asento, niin kerron viimeisimmät kommellukset työnhakurintamalta. Jouduin nimittäin tänään hyvin erikoiseen tilanteeseen. Olin sopinut täksi aamuksi työhaastattelun toiselle paikkakunnalle. Menin sinne sillä asenteella, että mahtavaa jos saan töitä, mutta toivomatta kuitenkaan liikoja. Hieman suhtauduin varauksella, sillä haastattelu tuntui jostain syystä olevan hirveän vaikea järjestää. Jouduin nimittäin soittelemaan useaan otteeseen haastattelijalle – sen sijaan että hän olisi soittanut minulle tai yksinkertaisesti laittanut sähköpostilla haastatteluajan, joka sopisi hänelle.

Haastattelija oli myöhässä, mikä jo sinänsä antaa mielestäni hieman huonon kuvan. Mutta ei se vielä mitään. Haastattelija oli niin pihalla, että haastattelun edetessä hänen oli kysyttävä, että ”mitäs paikkaa sinä olitkaan hakenut”. Seuraavaksi sain kuulla, että palkkatoiveeni on liian kova (jonka olin kertonut hakemuksessa ja joka ei oikeasti ollut liian korkea vaan ihan suositusten mukainen) mutta myös sen, että PAIKKA ON JO TÄYTETTY. Ja tosiaan sovin haastattelusta eilen. Hieman jäi olo, kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Olisi varmaan pitänyt antaa rakentavaa palautetta, mutta olin niin häkeltynyt etten juuri saanut sanaa suustani. Luultavasti menetys ei ole kovin suuri, vaikken saakaan kyseistä työpaikkaa. Enemmän harmittaa maksettu junalippu ja menetetty aamupäivä.

IMG_20190625_093747_1_web

Toinen hieman erikoinen tapaus sattui ennen juhannusta, kun sain vastauksen eräästä paikasta, jossa olin myös ollut haastattelussa. Vastaus kuului näin: ”Lämmin kiitos kiinnostuksesta xxx:n opintovapaan sijaisen työpaikkaan. Rekrytointi on viety päätökseen. Valinnassa painotimme muiden taitojen lisäksi soveltuvuutta asiakaspalveluun myös puhelimitse, ja tästä syystä valinta ei osunut sinuun. Oli kuitenkin mukava tavata, ja toivon sinulle menestystä työnhakuun.” Perustelu on käsittämätön, sillä mielestäni he eivät voi millään haastattelun perusteella tietää, millainen asiakaspalvelija minä olen puhelimessa – puhumattakaan siitä, että paikka kuitenkin oli markkinointisuunnittelijan paikka eikä asiakaspalvelijan. Tuntuu vähän siltä, että on pitänyt keksiä joku syy – tosin en minä sitä syytä luultavasti olisi kysynyt.

Lukuunottamatta vastatuulta työnhaussa kuuluu ihan hyvää. TE-toimiston tilaama kurssi, jolla olen ollut viimeiset 3 kuukautta, päättyy tämän viikon lopussa. Sen jälkeen iskee luultavasti tyhjyys, kun ei taas yhtäkkiä ole mitään (myöskään sitä yhteisöä, jonka kurssilaiset ovat muodostaneet, eikä harjoittelupaikkaa tai koulua, mihin mennä aamuisin). Kurssi on ollut positiivinen yllätys opetuksen tason puolesta, mutta kolmessa kuukaudessa pystyy kuitenkin omaksumaan aika rajallisen määrän uusia asioita. Tulevaisuus on taas täysin auki.

En tiedä, onko näistä kirjoituksista iloa jollekin muulle kuin itselleni – ehkä joku saa lohdutusta siitä, että joku muukin on syntynyt epäonnisten tähtien alla, kun mikään ei tunnu onnistuvan, vaikka miten yrittäisi. Mutta ei luovuteta.

Kysely työuupumuksesta

Jaan asianomaisen luvalla somessa olleen päivityksen, koska ajattelen että blogiani lukevilla voisi olla kokemuksia tästä aiheesta:

”Kirjoitan juttua ns. duunareiden työuupumuksesta ja työssäjaksamisesta. 
Voit kertoa kokemuksistasi nimimerkillä osoitteeseen
pirin.milla[at]gmail.com.
Vastaa ainakin kysymyksiin:

Koska olet sairastunut työuupumukseen?
Miten se on vaikuttanut elämääsi vapaa-ajalla?
-Entä töissä?
Miten työyhteisössä on suhtauduttu?
Miten esimiehesi/työnantajasi on suhtautunut?
Onko esimiehesi/työnantajasi ryhtynyt toimeen tukeakseen työssäjaksamistasi?
Oletko keskustellut työterveyshoitajan/lääkärin kanssa? 
Miten työterveydessä on suhtauduttu?
Miten aiot jatkossa toimia työkykysi ylläpitämiseksi?

Lähetä tarinasi 15.05.2019 mennessä.
Kiitos!”

Takaisin koulun penkille

Pitkästä aikaa hieman tilapäivitystä. Tosiaan oli kolmen kuukauden työpätkä viime vuoden lopussa/ tämän vuoden alussa. Valitettavasti työsuhde osoittautui katastrofiksi. Nyt varmasti joku saattaa miettiä, että ehkä vika on minussa itsessäni, kun jokainen työsuhde osoittautuu pienemmäksi tai isommaksi katastrofiksi. Olen sitä miettinyt itsekin, mutta olen tullut siihen tulokseen, että kysymys on enemmän kuitenkin huonosta tuurista.

Tässä viimeisessä työpaikassa tilanne tosiaan oli se, että minut palkattiin tekemään markkinointiin liittyviä tehtäviä. Aika nopeasti huomasin, etten saa esimieheltäni minkäänlaista tukea työhöni, jolloin työn tekeminen oli käytännössä mahdotonta. Koska en pystynyt tekemään työtäni, mutta toisaalta yrityksen varastossa tuntui olevan pulaa tekijöistä enkä halunnut pyöritellä peukaloitani, siirryin auttamaan varastoon. Lopulta kolmen kuukauden työsuhteesta tein varmaan kaksi kuukautta pelkästään varastotöitä. Älkää ymmärtäkö väärin, en ajattele että varastotyöt olisivat sen huonompia töitä kuin muutkaan, mutta koska olen vuosikausia opiskellut tiettyä alaa, haluaisin mielelläni tehdä niitä töitä – varsinkin jos minut on palkattu tekemään niitä.

Näin siis esimiestäni kerran pari kuukaudessa, mikä tuntuu ainakin itselleni todella vieraalta tavalta työskennellä. Tietysti täytyy ottaa huomioon että tätä edeltävä työpaikkani on suuri pörssiyritys, ja tämä viimeisin taas 7 hengen työpaikka, joten jo kulttuurishokki oli aikamoinen. Kuitenkin, kun keskustelin parin muun työntekijän kanssa, sain vahvistusta sille, että vika ei ole minussa, sillä muilla oli samankaltaisia kokemuksia kuin minullakin. Itseasiassa toisella työntekijällä oli hyvin samanlainen kokemus kuin minulla, sillä hänetkin oli palkattu tekemään aivan muita tehtäviä, mutta hänkin oli päätynyt tekemään varastotöitä. Tämän pitäisi soittaa kelloja mielestäni ainakin johdon päässä – yritykseen siis palkataan ihmisiä miettimättä oikeastaan mitä he tulevat tekemään.

Noin kuukautta ennen kuin työni olivat loppumassa oli melko mielenkiintoinen tilanne. Siinä vaiheessa oli palaveri, jonka olisi ehdottomasti pitänyt olla jo alussa, ilmeisesti siksi että yksi työntekijä oli siinä vaiheessa irtisanoutunut (ymmärrettävästi), joten hänen tehtäviään piti jakaa muille. Palaverissa oli tarkoitus keskustella markkinoinnin tulevaisuudesta, ja esimieheni kysyi, ottaisinko päävastuun eräästä kokonaisuudesta. Tässä, muiden työntekijöiden läsnäollessa, en voinut olla sanomatta, että minun työnihän ovat loppumassa kuukauden päästä. Ilmeisesti esimies siis oletti automaattisesti, että haluan jatkaa yrityksen palveluksessa. Jos olisin hetkenkään uskonut, että asiat tulevat jatkossa toimimaan paremmin, olisin ehkä halunnutkin jatkaa, mutta siinä vaiheessa usko johdon esimiestaitoihin oli aika lailla nollissa. Palaverin jälkeen minulla oli esimiehen kanssa vielä keskustelu, jossa toin esille tuohtumukseni. Melko kuvaavaa oli se, että esimieheni sanoi, ettei tiennyt minun olevan niin paljon varastossa. Kun kysyin, mitä hän kuvitteli minun työpaikalla tekevän, vastaus oli, ettei hän ole oikeastaan ajatellut asiaa. Esimies jolla on viisi alaista ei siis tiedä mitä hänen työntekijänsä tekevät. Miten sellainen yritys voi toimia?

kissakahvikuppi_ja_vihko

Jo ennen kuin työni olivat loppuneet, hain muutamaan työvoimakoulutukseen, sillä löysin työkkärin sivuilta koulutuksia, joista ajattelin oikeasti voivan olla hyötyä työllistymisessä. Aloitin pari viikkoa sitten koulutuksessa, jossa on myös harjoittelu. Koulutus kestää noin kolme kuukautta. Koulupäivät ajoittuvat lomittain harjoittelun kanssa, ja harjoittelu alkoi viime viikolla. Pääsin harjoitteluun yritykseen, jossa vanha opiskelukaverini vastaa markkinoinnista, ja tällä hetkellä tuntuu että harjoittelupaikan kanssa kävi tuuri, sillä ainakin olen jo päässyt tekemään oikeita projekteja, joista uskon olevan hyötyä työnhaussa.

Vaikka varsinkin opiskelu tuntuu raskaalta, tuntuu ihan hyvältä pitää pieni tauko työhaussa. Periaatteessahan olen nytkin työtön työnhakija, joten pitäisi varmaan koko ajan hakea töitä, mutta tuntuu että tarvitsee pienen aikalisän, sillä edellinen työ oli sekä henkisesti että fyysisesti hyvin raskasta.

All work and no play…

Töitä on noin kuukausi takana (oikeasti vähemmän, koska välissä oli joululoma) ja kaksi kuukautta edessä. Tällä hetkellä minusta tuntuu, ettei työsopimustani tulla jatkamaan. Totta puhuen, minusta tuntuu tällä hetkellä, etten edes haluaisi jatkaa, mutta se riippuu tietysti paljon siitä, mitä tarjottaisiin. Ainakaan en haluaisi saman toistuvan kuin edellisessä työpaikassani, jossa reiluun vuoteen mahtui kahdeksan määräaikaisuutta. Sellaista ei vain jaksa.

cof

Mikä sitten nykyisessä paikassa on vialla? Työkaverit ovat kivoja, se on sanottava. Pomoa ei juuri näe, ja ilmeisesti hän olettaa minun osaavan suunnilleen kaiken. Työnohjaus on siis olematonta, muutamia sähköposteja viikossa, eikä neuvoa voi kysyä työkavereiltakaan, koska työpaikalla kukaan ei osaa niitä tehtäviä, joita minun varsinaisesti pitäisi tehdä. Minusta vaikuttaa siltä, ettei johto saa juuri mitään aikaiseksi, ja siitä syystä minä en voi tehdä niitä asioita joita minut on palkattu tekemään. Ei se mitään, teen tällä hetkellä aika paljon varastotyötä – joka on siis jotain ihan muuta kuin mihin minut on palkattu ja mitä minä osaisin tehdä. Se on ihan mukavaa hommaa, ainakin jonkin aikaa, mutta en voi olla ihmettelemättä, miksi minun töideni aloittamisella sitten oli niin kiire.

Olen tälläkin kerralla palkattu vuokratyöfirman kautta, ja tälläkään kerralla vuokratyöfirma ei pettänyt odotuksia – siis negatiivisia odotuksia. Minulle ei ole kerrottu oikeastaan yhtään mitään oikeuksistani, esimerkiksi työterveyshuollosta. Toki osaan lukea lakisääteiset oikeuteni työehtosopimuksesta. Myös yhteydenpito on vuokratyöfirman puolelta ollut olematonta. Tai sitä ei ole ollut itseasiassa lainkaan. Eilen yritin lähettää sähköpostilla verokorttini yhteyshenkilölleni (tai henkilölle, jonka olen ainakin kuvitellut olevan yhteyshenkilöni) ja sain vastauksena automaattisen vastauksen, jossa kerrottiin henkilön siiryneen uusiin haasteisiin. Olisi ollut mielestäni ihan fiksua kertoa tästä niille työntekijöille, jotka olivat tämän henkilön vastuulla. Oikeastaan ainoa positiivinen asia, mikä vuokratyöfirmasta on sanottava, on se, että palkka on sentään tullut ajallaan.

Mutta mitäpä minä tässä valitan. Pitäisi olla tyytyväinen kun on töitä. Toki välillä miettii, että minkä arvoista se oma aika sitten on. Tällä hetkellä käytän kaksi tuntia päivässä työmatkoihin töihin, jossa teen täysin eri tehtäviä, kuin mihin minut on palkattu ja mihin minulla olisi koulutus ja osaaminen.