Toivoa

Kävin tiistaina työhaastattelussa. Sain kutsun haastatteluun perjantaina neljän jälkeen – kun olin samana päivänä saanut ensin kolme kiitos-mutta-ei-kiitos-viestiä ja oli jälleen hieman lannistunut olo. Kutsu haastatteluun tavallaan pelasti viikonlopun. Haastattelu tuntui menevän hyvin, mutta vielä olisi toinen haastattelukierros – jos sille siis selviää. Kun haastattelija sanoi tämän, ja että ensimmäisellä kierroksella oli seitsemän kandidaattia, mielialani hieman laski (”sillälailla, en ikinä päihitä niitä seitsemää muuta”), vaikka oikeasti pitäisi kai onnitella itseään siitä, että on seitsemän parhaan joukossa, kun hakijoita on kuitenkin ollut moninkertainen määrä.

Haastattelija mainitsi, että hänellä on itselläänkin aika vastikään kokemus siitä, miten raskasta työnhaku ja työttömyys on. Tuli mieleen, että olikohan se yksi syy siihen, että pääsin haastatteluun, eikä valittuna ollut vain työpaikan vaihtajia.

Haastatteluun pääseminen motivoi yleensä joksikin aikaa, vaikka ei tulisikaan valituksi. Se antaa toivoa, kun selviytyy viime metreille. Silti, mielessä kummittelee ajatus, että mitä jos ei ikinä tule olemaan se ykkönen, joka valitaan tehtävään.