Pahoittelen radiohiljaisuutta taas kerran, mutta tällä hetkellä tuntuu, että pitää vähän selvitellä ajatuksia. Kirjoitin viime postauksessani harjoittelupaikassani alkaneista YT-neuvotteluista, jotka tuntuivat itselleni tosi, tosi huonolta uutiselta. Tilanne muuttui – tai selkeni – kuitenkin omalla kohdallani hyvin nopeasti. Jo samalla viikolla, jona YT-neuvotteluista kerrottiin, minulla oli kädessäni toistaiseksi voimassa oleva työsopimus, joka alkaa heti tämän harjoittelun jälkeen. Nyt harjoittelua on siis vielä pari viikkoa jäljellä. Esimieheni kuitenkin pyysi, etten juuri mainostaisi saamaani työsopimusta, ettei kukaan mahdollisesti irtisanottavista riitauta asiaa. Mitään ongelmaahan asiassa ei ole, esimieheni ja yrityksen HR ovat käyneet asiaa läpi lakimiehen kanssa, eikä kukaan mahdollisesti irtisanottavista tai lomautettavista tee kanssani samankaltaista työtä. Tunne on kuitenkin sekavampi, kuin jos olisin saanut työsopimuksen, eikä olisi niitä YT-neuvotteluja varjostamassa. Mikäänhän ei nykypäivänä ole varmaa, vaikka olisikin se toistaiseksi voimassa oleva työsopimus taskussa. Minullakin on työsuhteen aluksi neljän kuukauden koeaika. Se tuntuu puolen vuoden harjoittelun päätteeksi aika pitkältä ajalta, mutta siihen en voi vaikuttaa. Ja aina voi tulla uudet YT:t vaikka näistä selvittäisiinkin. Olen kuitenkin toiveikas tulevaisuuden suhteen. Mukavaa syksyä kaikille.
Ensinnäkin pahoittelen sitä, jos tekstini on sekavaa, mutta pääni tuntuu olevan jotenkin tyhjä ja sekaisin tällä hetkellä.
Kirjoitin viime postauksessani ajatuksiani koulutuksesta, johon osallistun tällä hetkellä. Koulutushan on TE-palveluiden yhteistyössä kouluttavan tahon ja yhteistyöyritysten kanssa järjestämä koulutus, jonka ensisijaisena tarkoituksena on se, että koulutettavalle löytyisi työpaikka siitä yrityksestä, jossa hän koulutukseen liittyvän harjoittelujakson aikana työskentelee. Nämä FEC-koulutuksethan poikkeavat joistakin muista TE-palveluiden koulutuksista siinä, että tarkoitus on oikeasti täyttää jokin yhteistyöyrityksen tarve, ja yritys maksaa tuhansia euroja koulutuksen järjestäjälle (kuitenkin vähemmän kuin mitä puolen vuoden palkka olisi, ja työn tekijähän jää tässä taloudellisessa mielessä nuolemaan näppejään).
Kuten viime postauksessani kirjoitin, yhtälö on tällä hetkellä aikamoinen, ja eilen siihen tuli vielä yksi aika iso muuttuja lisää, kun ilmoitettiin, että yrityksessä alkaa YT-neuvottelut. Kirjoitan tästä suurpiirteisesti, koska en saisi kertoa tilanteesta ulospäin. Mutta kuvitelkaa, minkälainen tuuri voi ihmisellä olla, kun saman viikon alussa, jolloin on tarkoitus laittaa nimet työsopimukseen, ilmoitetaan YT-neuvotteluiden alkamisesta. Juteltuani esimieheni kanssa käsitykseni on se, että minut olisi tarkoitus edelleen palkata, mutta nyt se on hankalampaa. Minähän en tee samaa työtä mitä kukaan muu yrityksessä tekisi, mutta voi olla että paikka, jonka piti olla minun, pitää laittaa auki, jolloin sitä pystyy hakemaan kuka tahansa talon sisältä. Siinä tapauksessa joudun siis hakemaan itsekin omaa paikkaani. Uskon kyllä, että paikka siinä tapauksessa on minun, mutta peilaten aiempiin kokemuksiin työelämässä, mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.
Tilannettahan hankaloittaa se, että esimieheni on jäämässä vanhempainvapaalle tämän viikon jälkeen. Hänelle toki tulee sijainen, joka aloitti viime viikolla. Tapasin tulevan esimieheni ensimmäistä kertaa eilen. Samana päivänä siis jona olin kuullut YT-neuvotteluista. Kuvitelkaapa tilanne, jossa olin eilen: Tarkoitus on kertoa omasta taustasta tulevalle esimiehelle, samalla kun nieleskelen kyyneleitä.
Vaikka tiedän, ettei tämä tilanne ole varmaankaan ollut kenenkään tarkoitus, tunnen itseni vähän petetyksi. Työskentelin keväällä ihan täysillä ja joustin tosi paljon, koska halusin sen työpaikan. Nyt tuntuu – jälleen kerran – että se meni hukkaan, ja on vain käytetty hyväksi. Tämä vaikuttaa myös käsitykseeni FEC-koulutuksista. En aiemminkaan uskonut TE-palveluiden koulutusten työllistävään vaikutukseen kovin paljoa, mutta FEC-koulutuksiahan markkinoidaan niin, että esim. 85% osallistujista työllistyy koulutuksen lopuksi. Tiedän kyllä, että osittain minulla on ollut vain tosi huono tuuri. Vai onko? Oliko harjoittelijan ottaminen koulutuksen kautta yritykseltä vain taktinen veto, ajatuksena että harjoittelijasta pääsee helposti eroon koulutuksen päätteeksi? Teetetään harjoittelijalla niin paljon töitä kuin pystytään ja sitten sanotaan kiitos ja näkemiin? Kaikenlaisia ajatuksia saattaa tulla mieleen.
On vaikea löytää sanoja, jotka kuvaisivat tätä tilannetta. Minusta tuntuu välillä ikään kuin näkisin unta, niin kuin tämä ei olisi oikeasti totta. Arki on mullistunut, varmaan meillä kaikilla. Olen kiitollisempi kuin olisin edes arvannut siitä, että sain työpaikan kuudeksi kuukaudeksi. Aloitin työssäni niin sanotusti kreivin aikaan, koska jos olisin aloittanut kaksi viikkoa myöhemmin, olisi kaikki varmasti vaikeampaa. Melkein koko tiimi on ollut viime viikot etänä. Ainakin toistaiseksi työtä on kyllä ollut ihan riittävästi. Voisin ainakin kuvitella, ettei työt ihan heti loppuisikaan, sillä yrityksen toimiala liittyy terveydenhuoltoon. Vaikka mistäpä sitä oikeasti voi tietää, minusta tämä korona on vaikuttanut moniin sellaisiin asioihin, joihin ainakaan minä en olisi heti ajatellut sen vaikuttavan.
Se, että kaikki joutuvat yhtäkkiä olemaan kotona, voi herättää joitakin ajatuksia meissä, jotka ovat joutuneet olemaan kotona työttömyyden vuoksi. Hirveä tilannehan tämä on monessakin mielessä, mutta täytyy myöntää, että kyllä minulla ainakin aluksi kävi mielessä, että nyt muutkin joutuvat kokemaan, millaista se kotona kykkiminen on. Vaikka en minä normaalitilanteessa työttömänäkään ollut läheskään näin eristäytynyt kuin nyt.
Työttömyys tulee varmaankin koronan seurauksena räjähtämään käsiin. En löytänyt artikkelia nyt, mutta muutama päivä sitten uutisoitiin, että yllättävän harvat ovat kuitenkaan huolissaan työpaikan menettämisestä. Ehkä se on niin, ettei työttömäksi usko joutuvansa ennen kuin se oikeasti tulee kohdalle. Silti se tuntuu hyväuskoiselta tuudittautumiselta, mutta ehkä se johtuu siitä, että minä olen kokenut työttömäksi jäämisen. Moneen kertaan.
On tietysti hyvä asia, että asiat tehdään ihmisille mahdollisimman helpoiksi, mutta kun on seurannut, miten vaikkapa uutisissa kerrotaan miten pitää toimia jos jää työttömäksi, ei voi olla muistelematta, miten itse on joutunut vastaavassa tilanteessa selvittämään kaiken itse ja oppimaan kantapään kautta. Mutta ehkä tämä tilanne muuttaa yleistä suhtautumista työttömyyteen. Ehkä niin monet ihmiset eivät enää kuvittele olevansa hyvässä asemassa omasta ansiostaan. Toivossa on hyvä elää.
Olen käynyt tämän vuoden puolella yhdessä työhaastattelussa. En tiedä vielä, miten kävi, mutta odotukseni eivät totta puhuen ole kovin korkealla. Työ olisi luultavasti ihan kiva, mutta osa-aikainen, aluksi ainakin. On silti jonkinlainen saavutus, että pääsin neljän haastatellun joukkoon työpaikassa, joka oli avoimessa haussa.
Tänään soitin yhteen paikkaan, josta olin kuullut, että sinne saattaisi avautua työpaikka, ja josta tiesin, että minua oli ehdotettu. Vesiperä, sillä asiat eivät olleet edenneet niin kuin paikassa oli ajateltu. Lämmittää silti mieltä tietää, että joku on ajatellut minua ja kokenut voivansa suositella minua. Niin kuin lämmittää sekin, että paikassa kuulemma oltiin kuitenkin vaikuttuneita taustastani, ja luvattiin ottaa yhteyttä, jos myöhemmin ilmaantuu jotain. Ehkä nämä minun touhuni eivät ole ihan niin epätoivoisia, kuin välillä tuntuvat.
Viime viikolla sain soiton yhdestä paikasta, jossa olisi ollut projektiluontoinen työ tarjolla. Olisin mielelläni ottanut sen vastaan, mutta en voinut valehdella, että työssä vaadittava ohjelmisto-osaamiseni olisi ollut ”erinomaisella tasolla”, kuten he vaatimuksen ilmaisivat. Kieltämättä mietin, että aika moni olisi tuossa tilanteessa liioitellut osaamistaan. Saattaa olla, etten olisi edes jäänyt valheesta kiinni. Sekin on suhteellista, milloin jonkin taidon voi ajatella olevan erinomainen. Arvostan kuitenkin rehellisyyttä liiaksi. Tai ehkä en ollut tarpeeksi epätoivoinen.
Olen vähitellen saanut itseni taas motivoitua työnhakuun, mutta kovin helppoa se ei ole ollut. Tätäkö tämä on, loputtomiin? Kuukauden parin työkeikka, ja sitten taas työttömyyttä ja työnhakua, jolle ei näy loppua. En voi kuin toivoa, että päivä paistaa lopulta risukasaankin.
Olen ollut reilun kuukauden töissä. Kivaa on ollut. Työtehtävät ovat lähinnä ihan ok, mutta parasta ovat työkaverit. Tänään oli se odotettu päivä, kun kuulimme, tarvitaanko meitä tammikuussa. Ei tarvita. Eihän töiden ollut tarkoituskaan jatkua kuin tämän vuoden loppuun, mutta olin silti hieman pettynyt. Varmaan siksi, että oli hiukan annettu ymmärtää, että mahdollisesti työt voisivat jatkua vielä hieman pidempään, ja sitten päätöstä pantattiin viimeiseen asti. Olisi tuntunut reilummalta, jos olisi heti sanottu, ettei töitä valitettavasti ole.
En tiedä, näettekö mitään ironista tilanteessa, jossa joulupaitaan pukeutunut esimies kertoo joulukoriste päässään minulle tästä tilanteesta, mutta minä näen. Ei se lopputulos ollut siinä vaiheessa minulle enää mikään yllätys, koska työkaverini oli saanut saman uutisen hetkeä aiemmin. Ehkä siksi pystyin ottamaan uutisen aika tyynesti vastaan, vasta kotona tunteet saivat vallan.
Tällaisessa tilanteessa minulla on aina hiukan sellainen olo, että en vain ollut tarpeeksi hyvä. Ehkä en yrittänyt tarpeeksi. Oikeasti tiedän, ettei siitä ainakaan tässä tapauksessa ole kysymys. Jos töitä ei ole, niitä ei ole, ja koska tiimissä on tänä vuonna aiemmin ollut YT-neuvottelut, olisi yllättävämpää ollut, jos töitä olisi tarjottu.
Silti, välillä tulee mieleen, että määräaikaisen pitäisi tehdä työnsä kaksi kertaa paremmin kuin vakituisen, että pystyisi ehkä vakuuttamaan työnantajan ja mahdollisesti saamaan jatkoa (en sano että näin on, mutta minulle tulee toisinaan tällainen olo). Sitten kun työt joka tapauksessa loppuvat, saattaa miettiä, että olisin voinut tehdä työni vähän huonommin. Lopputulos olisi ollut sama.
Nyt minulla on vielä viisi työpäivää jäljellä. En tiedä, voiko minua syyttää siitä, jos en koe itseäni älyttömän motivoituneeksi. Toki aion hoitaa työni kunnialla, mutta ihan hirveästi en noista töistä enää aio stressata. Eniten työstä jään kaipaamaan työkavereita.
Tänään on ollut otsikoissa yli 50-vuotiaiden vaikeus saada töitä. Aihetta on käsitelty ainakin Mtv:n uutisissa ja Ilta-Sanomissa. Mtv:n uutisissa haastatellaan Jaanaa, joka on ollut neljä vuotta työttömänä, lähettänyt 170 työhakemusta ja päässyt kolmeen haastatteluun. Jaana kertoo kokevansa, että on ongelmajätettä. En halua vähätellä ongelmaa, ikärasismi on varmasti oikea ilmiö. Nostaisin kuitenkin esille sen tosiseikan, ettei meillä nuoremmilla välttämättä mene sen vahvemmin. Minä olen 35-vuotias. Olen ollut tällä erää puolisen vuotta työttömänä (siihen tosin sisältyy kolmen kuukauden koulutus). Mutta minä olen viimeisen kuukauden aikana lähettänyt 67 työhakemusta. Minulla se 170 hakemusta tulee siis täyteen ehkä noin kolmen viimeisen kuukauden aikana. Olen päässyt mielestäni melko hyvin haastatteluihin, mutta tosiasia on, ettei se prosenttiosuus oikeasti ole kovin iso, miten moniin haastatteluihin olen päässyt niistä lähetetyistä työhakemuksista. Epäilenkin, että minulla (ja ehkä muillakin kolmekymppisillä?) on pienemmät odotukset. Meidän aikuisikäämme ei ole kuulunut sellaista aikaa, jolloin töitä olisi ollut runsaasti tarjolla. Me tiedämme, että töitä on todella vaikea saada, se ei ole meille yllätys. En halua kuulostaa ylimieliseltä, tämä on vain spekulointia. Ja kyllä, minäkin koen olevani toisinaan ongelmajätettä.
Kävin eilen taas yhdessä työhaastattelussa, ja tällä kertaa kuulin olevani kolmen parhaan joukossa. Tai ”parhaan”, mutta kuitenkin niiden kolmen, jotka oli kutsuttu haastatteluun. Tänään sain kuitenkin ilmoituksen, etten tälläkään kertaa tullut valituksi. Turhauttavaa. Samaan aikaan tuntuu melkein uskomattomalta, että etenin niinkin pitkälle. En ole koskaan ollut niin lyhyen ajan sisällä niin monissa työhaastatteluissa kuin viimeisten viikkojen aikana. Pelkään, että kutsut harvenevat. En kai kuitenkaan voi oikein tehdä enempää kuin jatkaa hakemista ja toivoa, että ennemmin tai myöhemmin tärppää. Vaikka työhaastatteluissa käyminen on varmasti hyvää harjoitusta, haastattelutilanteet tuntuvat vähän siltä, kuin kävelisi miinakentän halki. Tuntuu siltä, että jos tekee yhdenkin virheen, peli on menetetty.
Viiden parhaan joukossa. Toivoin, että minulla tällä viikolla olisi hyviä uutisia. Pidin todennäköisenä, että tulisin valituksi paikkaan, johon kävin viime torstaina haastattelussa. En tullut. Olin viiden parhaan joukossa. Se samaan aikaan on tosi hyvin, eikä kuitenkaan riitä mihinkään.
Tänään on erityisen ahdistunut olo. Siitäkin huolimatta, että tällä viikolla on kaksi työhaastattelua, toinen huomenna ja toinen keskiviikkona. Pitäisi jaksaa tsempata, että edes vaikuttaisi siltä, että uskon itselläni olevan mahdollisuuksia.
Olen päässyt viime aikoina aika moniin haastatteluihin. Se on hieman yllättänyt itsenikin – ja se, miten hyviin paikkoihin. Se haastatteluun pääseminen ei kuitenkaan riitä, eikä onni tunnu olleen minun puolellani viime aikoina. Viime viikon lopulla kävi niin, että olin käynyt aamulla haastattelussa, ja haastattelija antoi minun ymmärtää, että hänestä minä sopisin taustani puolesta hyvin tehtävään. En ollut täysin samaa mieltä, koska kyseessä ollut paikka ei vastannut oikeastaan millään tavalla sitä, mitä olen aiemmin tehnyt ja mitä olen opiskellut. Työ kuitenkin vaikutti ihan mielenkiintoiselta, ja ajattelin, että se olisi ihan hyvä välietappi – varsinkin kun pankkitilin saldo alkaa näyttää huolestuttavalta. Iltapäivällä kuitenkin huomasin, että kyseinen ilmoitus oli juuri julkaistu uudestaan. Kyseessä oli vuokratyöfirman kautta tehtävä rekrytointi, joten kyllä minä sen ymmärrän, että jos joku hakijakandidaatti, jonka vuokratyöfirma on asiakkaalleen esitellyt, ei kelpaa tälle asiakkaalle, on vuokratyöfirman pakko jatkaa etsimistä. Todennäköisesti en kuitenkaan ollut tässäkään haussa ainoa työpaikkaa hakenut, joten tulee kyllä mieleen, että työnantajien kannattaisi katsoa peiliin. Monet tehtävät eivät kuitenkaan ole varsinaisesti rakettitiedettä, joten ne pystyy kyllä oppimaan aika nopeasti, jos siihen vain annetaan tilaisuus.
Eräässä toisessa haussa, jossa kävin tämän viikon maanantaina haastattelussa, kävi taas niin, että haku peruuntui kokonaan. Haastattelija sanoi minulle puhelimessa, että olin tehnyt vaikutuksen ja olisin varmasti edennyt haussa. Hieman laiha lohtu ja suuri pettymys, koska tämä oli tällä hetkellä se haku, jossa ajattelin minulla olevan parhaat mahdollisuudet. Minulla on kuitenkin huomenna tulossa kaksi työhaastattelua, ja sain vielä tänään kutsun yhteen, joka on ensi viikon torstaina. Eipä tässä kai muuta voi kuin jatkaa hakemista niin kauan, että tärppää. En voi silti olla ajattelematta, että lähipiiri ajattelee minun olevan laiska ja epäonnistunut, tai että oikeasti haluan vain levätä laakereillani.
Sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, olen saanut kiitos-mutta-ei-kiitos-vastauksen siitä paikasta, missä kävin haastattelussa ja eräästä toisestakin missä kävin haastattelussa sen jälkeen. Olen myös keskustellut eräästä hyvin lupaavasta paikasta puhelimessa – ja mitä enemmän aikaa kuluu, sitä varmemmin toiveet siitäkin paikasta tuntuvat valuvan hiekkaan. Välillä on hirveän vaikea uskoa, että päivä paistaa vielä joskus risukasaankin. Kyllä se paistaa, olen melko varma siitä. Silti, kun joku rekrytoija, jolta saa hylkäysviestin, sanoo olevansa varma, että löydän töitä, en ole ihan varma, pitäisikö huutaa vai oksentaa.
En ihmettele sitä, että monet ajattelevat suuren osan työttömistä olevan työttömiä omasta tahdostaan. Kyllä minäkin tunnen ihmisiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa mennä töihin. Tavallaan se tekee omasta tilanteesta vielä epäreilumman. Ymmärrän senkin, että monet ajattelevat, että töitä on helppoa löytää. Jos ei ole kokenut työttömyyttä, ei voi ymmärtää millaista se on. Minä olen viimeisen kuukauden aikana hakenut 47 työpaikkaa. Tuloksena on ollut muutama työhaastattelu mutta ei työpaikkaa. Vertailun vuoksi voin kertoa tilanteesta reilu puoli vuotta sitten, kun puolisoni oli jäämässä työttömäksi yt-neuvotteluiden seurauksena. Hän haki kahta vakituista työpaikkaa, joista toisen hän sai. Tilanne on kuitenkin aika erilainen kuin itselläni, sillä minulla ei ole 7 vuoden työkokemusta hyvin tietynlaisista tehtävistä. Uskon, että mukana oli hiukan tuuriakin. Tärkeää olisi myös tuntea oikeat ihmiset.
Viimeisestä palkkatyöstäni on noin 5 ja puoli kuukautta. Eihän se nyt vielä niin paha tilanne ole. Siihen 5 ja puoleen kuukauteen sisältyy sitä paitsi 3 kuukautta koulutusta. Silti jossain takaraivossani on tunne, että monet potentiaaliset työnantajat hylkäävät minut heti ihmisroskana. Ehkä se on vain kuvittelua. Viimeisin työsuhteeni päättyi määräaikaisen työsuhteen päättyessä, mutta en olisi itse halunnut jatkaa työpaikassa, johon olin mennyt tekemään markkinointiin liittyviä tehtäviä mutta löysin lopulta itseni tekemästä varastotöitä. Sitä edellinen työsuhteeni päättyi niinikään määräaikaisen sopimuksen loppumiseen, mutta tässäkään tapauksessa en halunnut enää jatkaa työssä, jossa koin että minua kohdeltiin epäreilusti. Takana oli kahdeksan määräaikaista työsopimusta vähän yli vuoden aikana. Lisäksi minulle selvisi, että sain huomattavasti pienempää palkkaa kuin muut samaa työtä tekevät. Sitä paitsi olin jo hakenut kahteen kertaan avoinna ollutta vakituista työtä samoista tehtävistä, enkä kummallakaan kerralla päässyt edes haastatteluun. En vain enää jaksanut. Nyt alkaa miettiä, että olisiko pitänyt jaksaa. Olisiko työ, jossa kohdeltaisiin oikeudenmukaisesti ja jossa saisi tehdä sitä työtä, jota on palkattu tekemään, oikeasti liikaa vaadittu?
Haahuilija - työtön luuseri avautuu 