Lisää ajatuksia FEC-koulutuksesta

Ensinnäkin pahoittelen sitä, jos tekstini on sekavaa, mutta pääni tuntuu olevan jotenkin tyhjä ja sekaisin tällä hetkellä.

Kirjoitin viime postauksessani ajatuksiani koulutuksesta, johon osallistun tällä hetkellä. Koulutushan on TE-palveluiden yhteistyössä kouluttavan tahon ja yhteistyöyritysten kanssa järjestämä koulutus, jonka ensisijaisena tarkoituksena on se, että koulutettavalle löytyisi työpaikka siitä yrityksestä, jossa hän koulutukseen liittyvän harjoittelujakson aikana työskentelee. Nämä FEC-koulutuksethan poikkeavat joistakin muista TE-palveluiden koulutuksista siinä, että tarkoitus on oikeasti täyttää jokin yhteistyöyrityksen tarve, ja yritys maksaa tuhansia euroja koulutuksen järjestäjälle (kuitenkin vähemmän kuin mitä puolen vuoden palkka olisi, ja työn tekijähän jää tässä taloudellisessa mielessä nuolemaan näppejään).

Kuten viime postauksessani kirjoitin, yhtälö on tällä hetkellä aikamoinen, ja eilen siihen tuli vielä yksi aika iso muuttuja lisää, kun ilmoitettiin, että yrityksessä alkaa YT-neuvottelut. Kirjoitan tästä suurpiirteisesti, koska en saisi kertoa tilanteesta ulospäin. Mutta kuvitelkaa, minkälainen tuuri voi ihmisellä olla, kun saman viikon alussa, jolloin on tarkoitus laittaa nimet työsopimukseen, ilmoitetaan YT-neuvotteluiden alkamisesta. Juteltuani esimieheni kanssa käsitykseni on se, että minut olisi tarkoitus edelleen palkata, mutta nyt se on hankalampaa. Minähän en tee samaa työtä mitä kukaan muu yrityksessä tekisi, mutta voi olla että paikka, jonka piti olla minun, pitää laittaa auki, jolloin sitä pystyy hakemaan kuka tahansa talon sisältä. Siinä tapauksessa joudun siis hakemaan itsekin omaa paikkaani. Uskon kyllä, että paikka siinä tapauksessa on minun, mutta peilaten aiempiin kokemuksiin työelämässä, mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Tilannettahan hankaloittaa se, että esimieheni on jäämässä vanhempainvapaalle tämän viikon jälkeen. Hänelle toki tulee sijainen, joka aloitti viime viikolla. Tapasin tulevan esimieheni ensimmäistä kertaa eilen. Samana päivänä siis jona olin kuullut YT-neuvotteluista. Kuvitelkaapa tilanne, jossa olin eilen: Tarkoitus on kertoa omasta taustasta tulevalle esimiehelle, samalla kun nieleskelen kyyneleitä.

Vaikka tiedän, ettei tämä tilanne ole varmaankaan ollut kenenkään tarkoitus, tunnen itseni vähän petetyksi. Työskentelin keväällä ihan täysillä ja joustin tosi paljon, koska halusin sen työpaikan. Nyt tuntuu – jälleen kerran – että se meni hukkaan, ja on vain käytetty hyväksi. Tämä vaikuttaa myös käsitykseeni FEC-koulutuksista. En aiemminkaan uskonut TE-palveluiden koulutusten työllistävään vaikutukseen kovin paljoa, mutta FEC-koulutuksiahan markkinoidaan niin, että esim. 85% osallistujista työllistyy koulutuksen lopuksi. Tiedän kyllä, että osittain minulla on ollut vain tosi huono tuuri. Vai onko? Oliko harjoittelijan ottaminen koulutuksen kautta yritykseltä vain taktinen veto, ajatuksena että harjoittelijasta pääsee helposti eroon koulutuksen päätteeksi? Teetetään harjoittelijalla niin paljon töitä kuin pystytään ja sitten sanotaan kiitos ja näkemiin? Kaikenlaisia ajatuksia saattaa tulla mieleen.

Ajatuksia FEC-koulutuksesta

En ole kirjoittanut ikuisuuteen – lähinnä siksi että en ole ehtinyt. Joku ehkä miettii, että ehkä olen saanut työpaikan, koska minusta ei ole kuulunut. No, en aivan. Pääsin kylläkin FEC-koulutukseen, joka nyt on jo melkein puolivälissä. Koulutus kestää puoli vuotta. FEC-koulutushan (Further Educated with Companies) eroaa ehkä muista työkkäriin liittyvistä koulutuksista siinä, että tässä koulutuksessa tavoite on oikeasti se, että koulutuksen päätteeksi työllistyisi yhteistyöyritykseen, jossa on siis tehnyt harjoittelun koulutuksen aikana. Käytännössä yritykset ovat sitoutuneet koulutukseen enemmän kuin monissa muissa koulutuksissa, koska yritys maksaa koulutuksen järjestäjälle useita tuhansia euroja (ei siis maksa TE-toimistolle vaan kolmannelle osapuolelle, yritykselle joka koulutuksen varsinaisesti järjestää). Summa on kyllä joka tapauksessa vähemmän kuin jos henkilö olisi palkattu yritykseen puolen vuoden ajaksi ja toisaalta yritys ei sitoudu palkkaamaan henkilöä, vaikka se onkin tavoite.

Tämän kyseisen koulutuksen järjestäjän verkkosivuilla lukee, että heidän koulutuksiinsa osallistuvista keskimäärin 85% työllistyy koulutuksen lopuksi. Kuulostaa aika hyvältä. Joka tapauksessa prosentti ei ole ollut lähellekään tuota aiemmissa koulutuksissa, joissa olen ollut mukana, mutta ne eivät siis ole olleet FEC-koulutuksia. Tällä hetkellä esimieheni mukaan näyttäisi siltä, että työsopimus olisi syntymässä mutta toisaalta hän on tähdentänyt, ettei sitä voi kuitenkaan vielä varmuudella luvata. Tilanteesta tekee vähän haastavan se, että esimieheni on jäämässä melkein heti kesälomansa jälkeen äitiyslomalle, ja olemme tiimissä kahdestaan. Esimiehelleni tulee toki sijainen, mutta vähän tilanne mietityttää. Lisäksi tuntuu tällä hetkellä siltä, että maailma pitäisi saada valmiiksi ennen juhannusta, kun kaikki pitäisi saada tehtyä valmiiksi ennen esimieheni kesälomaa. Vajaassa kolmessa kuukaudessa minulle onkin kertynyt kolmisenkymmentä tuntia ylitöitä. Vaikka on sanottu, ettei minulta niitä edellytetä, olen vähän puun ja kuoren välissä, kun haluan tehdä työni mahdollisimman hyvin, että saisin sen työpaikan.

Alan kuitenkin miettiä, onko tämä sen arvoista. Ehkä alan kuitenkin katsella avoimia työpaikkoja. Minähän en siis saa tällä hetkellä palkkaa vaan olen edelleen työttömyyskorvauksella (+kulukorvaus 9 euroa/päivä). Jos ilmoitettaisiin, ettei minua koulutuksen päätteeksi palkata, tuntuisi varmasti siltä, että minusta on imetty kaikki hyöty irti, mutta itse en ole saanut mitään tilalle. Olen muutamaan kertaan miettinyt, että hakeudun johonkin muualle, mutta sitten taas toisaalta olen niin lojaali, etten halua jättää esimiestäni pulaan. Kaksipiippuinen juttu, koska yritys ei ole sitoutunut minuun, joten miksi minun pitäisi sitoutua yritykseen. Tehtävät ovat kyllä olleet juuri sitä, mitä olen aina halunnut tehdä ja missä luultavasti olen paras, ja henkilökemiat ovat toimineet esimieheni kanssa hyvin (sen verran mitä olemme muutaman kerran tavanneet kasvotusten, koronatilanne tekee uudessa paikassa aloittamisesta vielä normaalia haastavampaa, kun ollaan enimmäkseen etänä). Töitä vaan on niin paljon ja esimiehen vaihtuminen mietityttää, joten on aika ristiriitaiset tuntemukset, ja ne vaihtelevat päivittäin.

Koulutus sinänsä on tuntunut omaan työhön liittyen vähän kaukaiselta. Koulutusalahan on minulle aika uusi. Toimiala on aika erityinen ja vaatii tiettyjen lainalaisuuksien ymmärtämistä, vaikka tehtävänkuvani sinänsä on suurelta osin aika samanlainen mitä olen aiemminkin tehnyt. Mutta koska koulutukseen osallistuu hyvin eri taustaisia ja erilaisissa tehtävissä olevia ihmisiä, kaikki ei ehkä tunnu niin olennaiselta kaikille.

Viikon työnhakusaldo

Tämän viikon saldo työnhaussa tuntuu olevan jälleen läjä kiitos-mutta-ei-kiitos-viestejä. Alkuviikosta oli yksi videohaastattelu, josta ajattelin, että nyt voisi tärpätä. No, ei tärpännyt. Syy oli se, ettei minulla ole tarpeeksi (oikeanlaista) asiakaspalvelukokemusta. Tai oikeastaan se, että muilla hakijoilla on enemmän. Vaikkei työ olisi millään muotoa ollut sitä, mitä toivon tulevaisuudessa tekeväni (raskas työ ja huonompi palkka kuin mikä minulla on ollut pitkään aikaan), pettymys oli aika kova. Tuntuu aika vahvasti siltä, että tällä hetkellä on aika turha hakea paikkoja, jos ei ole juuri vastaavaa kokemusta. Hakijoita on kuitenkin pilvin pimein ja jollain on aina paremmin vastaavaa kokemusta.

Olen miettinyt sitä, että mitenhän sitä saisi pidettyä motivaatioa hakea työpaikkoja, ellei niitä haastattelukutsuja tulisi senkään vertaa kuin nyt. Nythän niitä on tullut ihan kohtuullisesti, mutta jos ei vaikka saisi yhtään haastattelukutsua vaikka vuoteen. Haen töitä aika monipuolisesti eri aloilta ja asun pääkaupunkiseudulla, mikä tietysti helpottaa tilannetta.

Sain tällä viikolla erääseen rekrytointiin liittyen viestin, jossa luki mm. ”Olemme nyt tehneet hakemusten perusteella valinnat jatkohaastatteluihin ja valitettavasti Sinä et ole tällä kertaa jatkossa mukana. Hyvien hakijoiden määrä yllätti ja on sanottava, että emme pystyneet tarjoamaan mahdollisuutta haastatteluun edes kaikille, jotka olisivat sen ansainneet.” Tästä tekee mielenkiintoisen se, että huomasin täysin saman paikan tulleen auki uudestaan samana päivänä kuin sain tuon viestin. Jopa yhteyshenkilö oli sama ilmoituksessa ja siinä viestissä. Tällaista näkee silloin tällöin, enkä voi olla ihmettelemättä perusteita, jos niitä hyviä hakijoita kerran on riittänyt ensimmäiselläkin kerralla.

Helsingin Sanomat kirjoittaa tänään julkaistussa jutussa Marinin hallituksen tulevista työllisyystoimista. ”Pohjoismaisen työnhaun mallin valtiovarainministeriö arvioi tuovan lähes 10 000 uutta työllistä. Mallissa hallitus aikoo velvoittaa työttömät työnhakijat hakemaan enimmillään neljää työpaikkaa joka kuukausi. Lisäksi te-toimiston tulisi järjestää henkilökohtainen tapaaminen työnhakijan kanssa kahden viikon välein ensimmäisten kolmen työttömyyskuukauden ajan.” Ensimmäisenä ainakin itselleni tulee mieleen, että jotain patistelua tässä vielä kaivataankin. Eipä siitä työkkäristä ole koskaan mitään hyötyä ollut ainakaan omassa työnhaussani. Ihmettelen myös sitä, millä resursseilla noita henkilökohtaisia tapaamisia muka järjestetään.

Ajatuksia eräästä rekrytoinnista

Hyvää tätä vuotta, lukijat. Yritän sisäistää, että on vuosi 2021. Ja yritän saada työnhakuuni taas jotakin motivaatiota. Viime vuoden viimeisessä postauksessani kerroin, että olin työhaastattelussa. Se prosessi ei johtanut sen pidemmälle, mikä on luultavasti ainakin minun kannaltani hyvä asia. Nyt voin kertoa, miksi. Jo työpaikkaa hakiessa hälytyskellot alkoivat hieman soida. Työnhakulomakkeessa nimittäin oli rastitettava kohta: ”Lupaan että en polta”. Kohdan lisätiedoista kävi ilmi, ettei kyseessä ollut vain työpaikalla oleva tupakointikielto, vaan työnantaja ei halua palkata lainkaan tupakoitsevia henkilöitä, koska mm. ”tupakointi ei ole fiksua”. En itse polta, joten asia ei sinänsä olisi tuottanut minulle ongelmia, mutta käsittääkseni työnantaja ei kuitenkaan voi määrätä, polttaako joku vapaa-ajallaan. Mietin, että jos työnantaja toimii laittomasti (tai ainakin vähän lakien rajoja venyttäen) jossakin asiassa, se tekee ehkä niin muissakin asioissa. Päätin kuitenkin hakea työpaikkaa ja pääsin haastatteluun.

Haastattelussa tuli esiin eräs toinen arveluttava seikka. Haastattelijat nimittäin sanoivat näin: ”Mehän palkataan aika nuorta porukkaa”. Ilmeisesti he laskivat minut 36-vuotiaana vielä ”aika nuoreksi”, mutta tuo oli kyllä suorinta ikärasismia, johon olen törmännyt. Kuten jo kerroin, en menestynyt prosessissa sen pidemmälle. Sain viestin, jossa luki näin: ”kirjoitustaitosi ovat huippuluokkaa mutta uskomme että tyylimme ja tekeminen meillä ei sovi yhteen arvomaailmasi kanssa”. Tässä minua ihmetyttää aika paljon se, mitä he kuvittelevat tietävänsä arvomaailmastani, koska en ole sitä tuonut millään tavalla esille. Ehkä sanavalinta on outo, ja he tarkoittavat jotakin muuta, kuin mitä minä tarkoittaisin arvomaailmalla. Joka tapauksessa, todennäköisesti parempi näin, joten eipä tätä kannata jäädä sen enempää pohtimaan.

Tällä hetkellä odotan edelleen tietoa siitä yhdestä rekrystä, jossa olin marraskuussa haastattelussa. He ilmoittivat nyt tammikuussa jälleen, etteivät ole vielä päässeet prosessissa päätökseen. Vaikka ymmärrän tämän ajan haasteellisuuden, alkaa tämä tuntua vähän naurettavalta. Minulla oli torstaina yksi ihan lupaava puhelinhaastattelu. Työ tosin olisi osa-aikainen ja kestäisi muutaman kuukauden, mutta tällä hetkellä sekin kelpaisi.

Kaikkea hyvää kaikille teille tähän uuteen vuoteen. Yritetään muistaa myös se armollisuus ja se, ettei elämä ole kuitenkaan mikään juoksukilpailu. Kukaan ei ole ollut siellä, missä sinä olet ollut, joten ei ole järkeä verrata itseä muihin.

Viimeisimmät kuulumiset

Päivitysten kirjoittaminen on taas jäänyt, joten ottakaapa mukava asento, niin kerron viimeisimmät kommellukset työnhakurintamalta. Jouduin nimittäin tänään hyvin erikoiseen tilanteeseen. Olin sopinut täksi aamuksi työhaastattelun toiselle paikkakunnalle. Menin sinne sillä asenteella, että mahtavaa jos saan töitä, mutta toivomatta kuitenkaan liikoja. Hieman suhtauduin varauksella, sillä haastattelu tuntui jostain syystä olevan hirveän vaikea järjestää. Jouduin nimittäin soittelemaan useaan otteeseen haastattelijalle – sen sijaan että hän olisi soittanut minulle tai yksinkertaisesti laittanut sähköpostilla haastatteluajan, joka sopisi hänelle.

Haastattelija oli myöhässä, mikä jo sinänsä antaa mielestäni hieman huonon kuvan. Mutta ei se vielä mitään. Haastattelija oli niin pihalla, että haastattelun edetessä hänen oli kysyttävä, että ”mitäs paikkaa sinä olitkaan hakenut”. Seuraavaksi sain kuulla, että palkkatoiveeni on liian kova (jonka olin kertonut hakemuksessa ja joka ei oikeasti ollut liian korkea vaan ihan suositusten mukainen) mutta myös sen, että PAIKKA ON JO TÄYTETTY. Ja tosiaan sovin haastattelusta eilen. Hieman jäi olo, kuin matto olisi vedetty jalkojen alta. Olisi varmaan pitänyt antaa rakentavaa palautetta, mutta olin niin häkeltynyt etten juuri saanut sanaa suustani. Luultavasti menetys ei ole kovin suuri, vaikken saakaan kyseistä työpaikkaa. Enemmän harmittaa maksettu junalippu ja menetetty aamupäivä.

Toinen hieman erikoinen tapaus sattui ennen juhannusta, kun sain vastauksen eräästä paikasta, jossa olin myös ollut haastattelussa. Vastaus kuului näin: ”Lämmin kiitos kiinnostuksesta xxx:n opintovapaan sijaisen työpaikkaan. Rekrytointi on viety päätökseen. Valinnassa painotimme muiden taitojen lisäksi soveltuvuutta asiakaspalveluun myös puhelimitse, ja tästä syystä valinta ei osunut sinuun. Oli kuitenkin mukava tavata, ja toivon sinulle menestystä työnhakuun.” Perustelu on käsittämätön, sillä mielestäni he eivät voi millään haastattelun perusteella tietää, millainen asiakaspalvelija minä olen puhelimessa – puhumattakaan siitä, että paikka kuitenkin oli markkinointisuunnittelijan paikka eikä asiakaspalvelijan. Tuntuu vähän siltä, että on pitänyt keksiä joku syy – tosin en minä sitä syytä luultavasti olisi kysynyt.

Lukuunottamatta vastatuulta työnhaussa kuuluu ihan hyvää. TE-toimiston tilaama kurssi, jolla olen ollut viimeiset 3 kuukautta, päättyy tämän viikon lopussa. Sen jälkeen iskee luultavasti tyhjyys, kun ei taas yhtäkkiä ole mitään (myöskään sitä yhteisöä, jonka kurssilaiset ovat muodostaneet, eikä harjoittelupaikkaa tai koulua, mihin mennä aamuisin). Kurssi on ollut positiivinen yllätys opetuksen tason puolesta, mutta kolmessa kuukaudessa pystyy kuitenkin omaksumaan aika rajallisen määrän uusia asioita. Tulevaisuus on taas täysin auki.

En tiedä, onko näistä kirjoituksista iloa jollekin muulle kuin itselleni – ehkä joku saa lohdutusta siitä, että joku muukin on syntynyt epäonnisten tähtien alla, kun mikään ei tunnu onnistuvan, vaikka miten yrittäisi. Mutta ei luovuteta.

Takaisin koulun penkille

Pitkästä aikaa hieman tilapäivitystä. Tosiaan oli kolmen kuukauden työpätkä viime vuoden lopussa/ tämän vuoden alussa. Valitettavasti työsuhde osoittautui katastrofiksi. Nyt varmasti joku saattaa miettiä, että ehkä vika on minussa itsessäni, kun jokainen työsuhde osoittautuu pienemmäksi tai isommaksi katastrofiksi. Olen sitä miettinyt itsekin, mutta olen tullut siihen tulokseen, että kysymys on enemmän kuitenkin huonosta tuurista.

Tässä viimeisessä työpaikassa tilanne tosiaan oli se, että minut palkattiin tekemään markkinointiin liittyviä tehtäviä. Aika nopeasti huomasin, etten saa esimieheltäni minkäänlaista tukea työhöni, jolloin työn tekeminen oli käytännössä mahdotonta. Koska en pystynyt tekemään työtäni, mutta toisaalta yrityksen varastossa tuntui olevan pulaa tekijöistä enkä halunnut pyöritellä peukaloitani, siirryin auttamaan varastoon. Lopulta kolmen kuukauden työsuhteesta tein varmaan kaksi kuukautta pelkästään varastotöitä. Älkää ymmärtäkö väärin, en ajattele että varastotyöt olisivat sen huonompia töitä kuin muutkaan, mutta koska olen vuosikausia opiskellut tiettyä alaa, haluaisin mielelläni tehdä niitä töitä – varsinkin jos minut on palkattu tekemään niitä.

Näin siis esimiestäni kerran pari kuukaudessa, mikä tuntuu ainakin itselleni todella vieraalta tavalta työskennellä. Tietysti täytyy ottaa huomioon että tätä edeltävä työpaikkani on suuri pörssiyritys, ja tämä viimeisin taas 7 hengen työpaikka, joten jo kulttuurishokki oli aikamoinen. Kuitenkin, kun keskustelin parin muun työntekijän kanssa, sain vahvistusta sille, että vika ei ole minussa, sillä muilla oli samankaltaisia kokemuksia kuin minullakin. Itseasiassa toisella työntekijällä oli hyvin samanlainen kokemus kuin minulla, sillä hänetkin oli palkattu tekemään aivan muita tehtäviä, mutta hänkin oli päätynyt tekemään varastotöitä. Tämän pitäisi soittaa kelloja mielestäni ainakin johdon päässä – yritykseen siis palkataan ihmisiä miettimättä oikeastaan mitä he tulevat tekemään.

Noin kuukautta ennen kuin työni olivat loppumassa oli melko mielenkiintoinen tilanne. Siinä vaiheessa oli palaveri, jonka olisi ehdottomasti pitänyt olla jo alussa, ilmeisesti siksi että yksi työntekijä oli siinä vaiheessa irtisanoutunut (ymmärrettävästi), joten hänen tehtäviään piti jakaa muille. Palaverissa oli tarkoitus keskustella markkinoinnin tulevaisuudesta, ja esimieheni kysyi, ottaisinko päävastuun eräästä kokonaisuudesta. Tässä, muiden työntekijöiden läsnäollessa, en voinut olla sanomatta, että minun työnihän ovat loppumassa kuukauden päästä. Ilmeisesti esimies siis oletti automaattisesti, että haluan jatkaa yrityksen palveluksessa. Jos olisin hetkenkään uskonut, että asiat tulevat jatkossa toimimaan paremmin, olisin ehkä halunnutkin jatkaa, mutta siinä vaiheessa usko johdon esimiestaitoihin oli aika lailla nollissa. Palaverin jälkeen minulla oli esimiehen kanssa vielä keskustelu, jossa toin esille tuohtumukseni. Melko kuvaavaa oli se, että esimieheni sanoi, ettei tiennyt minun olevan niin paljon varastossa. Kun kysyin, mitä hän kuvitteli minun työpaikalla tekevän, vastaus oli, ettei hän ole oikeastaan ajatellut asiaa. Esimies jolla on viisi alaista ei siis tiedä mitä hänen työntekijänsä tekevät. Miten sellainen yritys voi toimia?

Jo ennen kuin työni olivat loppuneet, hain muutamaan työvoimakoulutukseen, sillä löysin työkkärin sivuilta koulutuksia, joista ajattelin oikeasti voivan olla hyötyä työllistymisessä. Aloitin pari viikkoa sitten koulutuksessa, jossa on myös harjoittelu. Koulutus kestää noin kolme kuukautta. Koulupäivät ajoittuvat lomittain harjoittelun kanssa, ja harjoittelu alkoi viime viikolla. Pääsin harjoitteluun yritykseen, jossa vanha opiskelukaverini vastaa markkinoinnista, ja tällä hetkellä tuntuu että harjoittelupaikan kanssa kävi tuuri, sillä ainakin olen jo päässyt tekemään oikeita projekteja, joista uskon olevan hyötyä työnhaussa.

Vaikka varsinkin opiskelu tuntuu raskaalta, tuntuu ihan hyvältä pitää pieni tauko työhaussa. Periaatteessahan olen nytkin työtön työnhakija, joten pitäisi varmaan koko ajan hakea töitä, mutta tuntuu että tarvitsee pienen aikalisän, sillä edellinen työ oli sekä henkisesti että fyysisesti hyvin raskasta.

Passivismia

Mikäs se tipahtikaan postiluukusta muu kuin työttömyyskassan ilmoitus siitä, että paivärahaani leikataan, koska en ole ollut riittävän aktiivinen. Ehkä menetettyjä euroja enemmän ottaa päähän juuri se passiiviseksi – eli laiskaksi – haukkuminen. Vaikka ei kai tätä voi ottaa henkilökohtaisesti, koska eihän päätöksiä tekevillä ole oikeasti mitään käsitystä siitä, kuka on aktiivinen ja kuka ei. Siinä mielestäni onkin se ongelma. Pelkästään lopputuloksella, eli sillä, saako töitä, on merkitystä. Se on samantekevää, onko lähettänyt sata työhakemusta vai yhden.

Avoimia työpaikkoja selaillessa tulee aika toivoton olo. Oikeasti niitä paikkoja, joihin minulla on mitään edellytyksiä, on aika vähän. Ja niihin, mitä on, tulee hakemuksia pilvin pimein. Turhautumista. Mietin muun muassa sitä, miten edellisen työsuhteeni päättyessä vuokratyöfirman esimieheni ylisti minua, ja oli varma siitä, ettei minulla ole vaikeuksia työllistyä. Lupailipa jopa auttavansa työpaikan löytymisessä. En minä niihin puheisiin silloinkaan uskonut, mutta eipä ole työpaikkaa siltäkään suunnalta kuulunut. Mutta eipä siitä voi ketään syyttää – kun ei ole töitä niin ei ole.

Vaikka en minä ole koskaan siihen uskonut, että joku hyväntahtoinen sielu jossain auttaisi minua saamaan työpaikan. En, vaikka tiedänkin olevani hyvä työntekijä, ja tiedän ainakin joidenkin ihmisten tietävän sen. Tuntuu että nykyään on eniten merkitystä sillä, oletko ”sosiaalinen”, mikä aika usein tuntuu tarkoittavan sitä, että olet tuomassa itseäsi esille jatkuvasti ja joka paikassa. Jos sellainen ei onnistu sinulta, on ihan sama, teetkö työsi hyvin.

Työttömiä ja työttömiä

”Kurssilaisilla oli päällään kuluneita ja epähienoja vaatteita, jollaisia näki kierrätyskeskuksissa sekä kriisialueiden ihmisten päällä tv:ssä. Markokaan ei näyttänyt siitä porukasta mitenkään erottuvan. Minun oli vaikea päästä perille siitä, että välttelivätkö hekin töitä vai olivatko he vain saamattomia tai jotenkin  epäonnisia.”

”Marko sanoi, että mikäli kapitalistinen yhteiskunta halusi antaa jokaiselle ihmisarvon, oli ilman mitään vaatimuksia annettu raha sen ainoa mahdollinen keino. Jos taas kansalaiset haluttiin pitää nöyrinä, niin sopi jatkaa tällä nykyisellä mallilla, jossa kaksisataatuhatta työtöntä kansalaista eli syvän häpeän ja itseinhon vallassa. Vastikkeettoman rahan antaminen ihmiselle olisi viesti, joka sanoisi, että tervetuloa maailmaan, tässä sinulle sen verran rahaa että pystyt pitämään ruumiisi ja sielusi elossa.”

Katkelmat ovat Ossi Nymanin romaanista ”Röyhkeys”, jonka luin vähän aikaa sitten. Sen saman kirjan, joka ilmestyessään aiheutti kohun, koska kirjailija sanoi suoraan, ettei häntä kiinnosta mennä töihin. Hän haluaa kirjoittaa, vaikka sitten työttömyyspäivärahan turvin. Niin kuin arvata saattaa, tällainen ulostulo aiheutti suuttumusta, ja Nymania syytettiin yhteiskunnan loiseksi. Minua suututti lähinnä se, että ajattelin yksittäistapauksen leimaavan kaikki työttömät työnvälttelijöiksi. Vähän myöhemmin ymmärsin kyseessä olevan aika onnistunut mainoskampanja esikoiskirjalle. En usko että minäkään olisin ilman sitä kohua tarttunut tähän kirjaan.

Kirja on kaunokirjallisena teoksena mielestäni varsin kelvollinen, mutta tämä ei ole kirjallisuusblogi (enkä minä pätevä arvioimaan teoksen kaunokirjallisia ansioita). Koska kirja perustuu vahvasti Nymanin omaan elämään, voinen olettaa, että siinä esitetyt ajatukset ovat myös lähellä sitä, mitä hän asioista ajattelee. Olin hieman yllättynyt, sillä kirjan päähenkilö (ja Nyman?) tuntee työttömyydestään häpeää, vaikkei haluakaan tehdä töitä. Itseasiassa aika monet kirjassa esitetyt ajatukset ovat lähellä sitä, mitä itse ajattelen. Suurin ero on kai se, että minä oikeasti haluaisin tehdä töitä. Tavallaan pidän itseäni vielä huonompana siksi: minä en saa töitä vaikka yritän. Töitä välttelevät voivat ainakin uskotella itselleen että saisivat kylllä työpaikan, jos vain vähän viitsisivät yrittää.

Onko erona siis kunnianhimo? En tiedä, mutta olen tässä viimeisen työttömyysjaksoni aikana alkanut miettiä, että miksi työ sitten on niin tärkeää. Hyvä on, hyvä on. Tietysti raha. Se lienee useimmilla se perimmäinen syy. Mutta se ei ole ainoa. Kun tuntuu, että työn pitäisi olla koko elämä, ja jos sitä työtä ei ole, pitäisi ryömiä johonkin nurkkaan häpeämään ja pysyä poissa kunnollisten ihmisten silmistä.

Olen huomannut, että mitä enemmän aikaa menee, sitä vähemmän työnhaku kiinnostaa. En ole ehkä viikkoon kirjoittanut yhtään hakemusta. Se on aika poikkeuksellista, ja vielä harvinaisempaa minulle on se, kun tänään kävin läpi avoimet työpaikat ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tuntuu, että niitä ”kiitos-mutta-ei-kiitos”-viestejä on nyt vain tullut liikaa, on tullut joku raja vastaan. Tiedän ettei pitäisi luovuttaa, mutta en tiedä, miten pääsisin eteenpäin.

Syyskuu

Olin muutaman päivän vanhempieni luona. Toivoin että se auttaisi pääsemään eroon tästä sisälläni olevasta möhkäleestä, joka tuntuu estävän kaiken tekemisen tällä hetkellä. Vaikka oli mukavaa viettää aikaa vanhempieni ja sisarusteni kanssa, tuntuu ettei miniloma juuri helpottanut asiaa. Ehkä päin vastoin. En ole varmaan pariin viikkoon kirjoittanut yhtään työhakemusta, mikä on minulle aika poikkeuksellista. En vain saa päästäni pois ajatusta siitä, miten turhaa tämä on. Kun paikasta toisensa jälkeen tulee hylkäysviesti, alkaa usko olla aika vähissä. Nytkö jo? Ei sen vielä pitäisi olla lopussa. Olen ollut työttömänä vasta vähän yli kolme kuukautta. Vasta vai jo? En tiedä, riippuu näkökulmasta. Jotkut tuntuvat olevan sitä mieltä, että kolme kuukautta on joku rajapyykki, jonka jälkeen mahdollisuudet saada töitä hupenevat entisestään. Toisaalta, kyllä jotkut onnistuvat saamaan työn oltuaan vuosia työttömänä. Pakko ihailla sitä, että vielä siinä vaiheessa jaksaa uskoa.

Jotkut tuntuvat saavan uuden työpaikan ilman ongelmia jo ennen kuin edellinen työ on loppunut. Olen alkanut tulla siihen tulokseen, että sillä on loppujen lopuksi aika vähän merkitystä, miten hyvin työnsä tekee. Melkein jokaisessa työpaikkailmoituksessa peräänkuulutetaan ensimmäisenä ”ulospäinsuuntautuneisuutta”, vaikkei läheskään kaikissa työtehtävissä ulospäinsuuntautuneisuutta tarvita. Eivätkä kaikki ole ekstroverttejä. Minä en ole, eikä minusta sellaista ikinä tule. Tiedän, että se on yksi syy siihen, ettei minulla ole töitä ja siihen, että minun tuntuu olevan vaikeampaa saada työpaikka kuin opiskelutovereillani. Vaikka opettajat tuntuivatkin uskovan loistavaan tulevaisuuteeni. Oikeasti jollain todistuksilla ja arvosanoilla ei ole mitään merkitystä.

Ehkä olen pettynyt kun nyt, syksyn tultua, en heti löytänytkään työtä. Kesän aikana en todellisuudessa uskonutkaan sitä löytäväni. Syksy on kuitenkin vasta alussa. Hengitä. Kaikki järjestyy.

Odottavan aika

Nämä ikuiselta tuntuvat sunnuntait. Töissä käyvänä ne tuntuvat erilaisilta kuin työttömänä. Jos on menossa seuraavana aamuna töihin, yrittää ehkä vielä takertua viikonloppuun, olla ajattelematta töitä. Työttömänä kai seuraavaa päivää odottaa enemmän. Ehkä huomisella on jotain annettavaa. Pitkät päiväunet, että aika menisi nopeammin. Sen jälkeen pitkä kävelylenkki. Pakko päästä pois neljän seinän sisältä. Oman päänsä sisältä ei silti pääse pois. Tämäkin on elämää. Ei kai elämä voi olla sitä, että aina odottaa jotakin muuta tapahtuvaksi kuin mitä on nyt ja tässä? Olisinko onnellinen jos minulla olisi hyvä työpaikka? En tiedä, mutta olisin varmaan tyytyväisempi. Voisin ajatella elämää pidemmälle kuin nyt. Pystyisin suunnittelemaan jotakin. Olisin osa jotakin.

Huomenna pitäisi selvitä, pääsenkö erääseen työkkärin koulutukseen. En ole varma, onko se pääsemistä vai joutumista. Koulutus on ostettu ulkopuoliselta järjestäjältä, niin kuin ne kai yleensä ovat, ja siihen kuuluisi harjoittelujakso jossakin yrityksessä. Se on varma, että eniten siitä hyötyy se koulutuksen järjestävä yritys. Minä saisin nykyisten tukien päälle 9 euroa päivä, sillä työkkärin virkailija lisäsi koulutuksen omaan työllistymissuunnitelmaani. Se on parempi kuin ei mitään. Koulutuksen järjestävästä yrityksestä soitettiin minulle keskiviikkona. Heillä saattaisi olla kiikarissa yritys, johon voisin päästä harjoitteluun, jos työkkäri hyväksyy minut koulutukseen. Valitettavasti se yritys on eri paikkakunnalla kuin missä itse asun, joten se 9 euroa menisi käytännössä matkakuluihin. Juju on siinä, että se yritys, jossa harjoittelu olisi, joutuu maksamaan koulutuksen järjestäjälle.

Katsotaan miten käy. Minulla on sen verran kokemusta näistä koulutuksista ja harjoitteluista, etten oikein usko niiden avulla työllistymiseen. Toisaalta, kai se olisi parannus nykytilanteeseen, että olisi joku paikka johon lähteä aamuisin. Sitä paitsi silloin tukiani ei ainakaan vielä leikattaisi. Koulutus kuitenkin kestää puoli vuotta, mikä tarkoittaisi, ettei olisi juuri toiveita tulotason nousemisesta seuraavaan kuuteen kuukauteen. Uskon kuitenkin selviäväni, vaikka kaikesta ylimääräisestä saakin karsia.