Takaisin kilometritehtaalle

Olen ollut reilun kuukauden töissä. Kivaa on ollut. Työtehtävät ovat lähinnä ihan ok, mutta parasta ovat työkaverit. Tänään oli se odotettu päivä, kun kuulimme, tarvitaanko meitä tammikuussa. Ei tarvita. Eihän töiden ollut tarkoituskaan jatkua kuin tämän vuoden loppuun, mutta olin silti hieman pettynyt. Varmaan siksi, että oli hiukan annettu ymmärtää, että mahdollisesti työt voisivat jatkua vielä hieman pidempään, ja sitten päätöstä pantattiin viimeiseen asti. Olisi tuntunut reilummalta, jos olisi heti sanottu, ettei töitä valitettavasti ole.

En tiedä, näettekö mitään ironista tilanteessa, jossa joulupaitaan pukeutunut esimies kertoo joulukoriste päässään minulle tästä tilanteesta, mutta minä näen. Ei se lopputulos ollut siinä vaiheessa minulle enää mikään yllätys, koska työkaverini oli saanut saman uutisen hetkeä aiemmin. Ehkä siksi pystyin ottamaan uutisen aika tyynesti vastaan, vasta kotona tunteet saivat vallan.

Tällaisessa tilanteessa minulla on aina hiukan sellainen olo, että en vain ollut tarpeeksi hyvä. Ehkä en yrittänyt tarpeeksi. Oikeasti tiedän, ettei siitä ainakaan tässä tapauksessa ole kysymys. Jos töitä ei ole, niitä ei ole, ja koska tiimissä on tänä vuonna aiemmin ollut YT-neuvottelut, olisi yllättävämpää ollut, jos töitä olisi tarjottu.

Silti, välillä tulee mieleen, että määräaikaisen pitäisi tehdä työnsä kaksi kertaa paremmin kuin vakituisen, että pystyisi ehkä vakuuttamaan työnantajan ja mahdollisesti saamaan jatkoa (en sano että näin on, mutta minulle tulee toisinaan tällainen olo). Sitten kun työt joka tapauksessa loppuvat, saattaa miettiä, että olisin voinut tehdä työni vähän huonommin. Lopputulos olisi ollut sama.

Nyt minulla on vielä viisi työpäivää jäljellä. En tiedä, voiko minua syyttää siitä, jos en koe itseäni älyttömän motivoituneeksi. Toki aion hoitaa työni kunnialla, mutta ihan hirveästi en noista töistä enää aio stressata. Eniten työstä jään kaipaamaan työkavereita.