Olin pari päivää sitten työhaastattelussa. Kyseessä oli toinen haastattelukierros, joten tavallaan olen päässyt jo tosi pitkälle. Ehdokkaita ei voi olla mukana enää kuin muutama. On silti hyvin mahdollista, että en saa paikkaa. Maailmani ei kaadu siihen. Sitten jatkan samaan malliin, tai yritän miettiä mitä voin työnhaussani parantaa. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto. Silti tunnen tuottavani pettymyksen. Paitsi itselleni, myös lähipiirilleni. Puolisolleni (”voinko taas maksaa vuokran myöhässä”). Vanhemmilleni, joille tosin olisin pettymys riippumatta siitä, mitä tekisin, joten sitä en jaksa miettiä. Yhteiskunnalle. Vaikka tiedän ettei työttömyys ole omaa syytäni, joku ääni silti sanoo, että se on. Yleinen ilmapiiri tuntuu olevan se, että työtön on syyllinen omaan ahdinkoonsa, ja häntä pitää rangaista. Turun Sanomat kirjoitti aiheesta lukemisen arvoisen artikkelin.
Minusta tuntuu, että elämäni pyörii tällä hetkellä vain ja ainoastaan työnhaun ympärillä. Minulla on elämässä yksi päämäärä: löytää työ. Se tuntuu ahdistavalta. Samaan aikaan monet niistä onnekkaista, joilla on työ, tuntuvat kuvittelevan, että vain lepäilen laakereillani. Minä ja muut työttömät. Monien identiteetti on rakentunut vahvasti työn ympärille. Mitä tapahtuu, kun työ katoaa? Koko elämältä tuntuu katoavan pohja. Oxfordin yliopiston tutkimuksen mukaan 47% töistä tulee katoamaan seuraavan 25 vuoden kuluessa (lähde: Big Think). Ehkä meidän olisi siis aika miettiä, mitä muuta elämässään voi tehdä kuin työtä – riippumatta siitä onko työ vai ei. Vaikka vielä tänään olisi työ, huomenna asia voi olla toisin.
Haahuilija - työtön luuseri avautuu 